TAMMITENAVIEN SYNNYTYSJUTUT

3.1. 40+4 ei ollut vielä mitään ennakoivia synnytysoireita. Kokeilin silloin nännihierontaa, kävelin 2 km kävelylenkin ja sitä kolmatta s:sää tuli harrastettua. Yöllä ravasin vessassa tiheään ja aina siinä samalla tuli supistus.



4.1. rv 40+4 aamusta puoleen päivään asti supistuksia tuli 10-15 minuutin välein ja klo 13 alkaen supistuksia tuli n. 5min välein, välillä oli vain 2 minuuttia väliä, välillä 8 minuuttia. Odottelin rauhassa, että mies tulee töistä kolmen jälkeen ja klo 16 aikaan lähdettiinkin synnytysvastaanottoon, kun supistuksissa alkoi todella olla potkua.



Synnytysvastaanotossa klo 17 minut laitettiin käyrille ja tutkittiin kohdunsuun tilanne, ja olinkin jo 5 cm auki ja kalvorakko näkyi. Kätilö totesi, että eiköhän mennä suoraan synnytyssaliin. Salissa pötköttelin kylkiasennossa petillä ja hengittelin ilokaasua, joka toimi hyvin alkuvaiheessa. Klo 18 puhkaistiin kalvot ja sain spinaalipuudutteen, joka ei valitettavasti minulla tuntunut missään. Kauhea kutina vaan tuli. Supistukset kovenivat koko ajan ja tulivat tiheämmin, ilokaasun tehokaan ei lopulta enää auttanut. Sitten kätilö käski vähän pönkätä nopein ponnistuksin aina alas päin, niin kipu helpottaisi ja kohta tulikin lupa työntää oikein kunnolla niin paljon, kuin vain jaksaa. Ponnistin siis puoli-istuvassa asennossa. Ponnistusvaihe tuntui pitkältä, vaikka kesto olikin lopulta vain 5 minuuttia! Paikat säästyi pienillä repeämillä, joihin laitettiin parit koristeompeleet.



Tuloksena siis 4.1.2008 klo 19.20 syntynyt tumma tukkainen tyttö, jolla painoa 3700 g, pituutta 51 cm ja päänympärys 36 cm. Pisteitä 9-9, väristä tippui se yksi piste. Kotiuduimme jo 1,5 vrk iässä 6.1. lyhytjälkihoidon jälkeen.

28.12. mieheni lähti yöksi töihin ja minä jäin tuttuun tapaani surffailemaan netissä ja katsomaan telkkaria. Yhden aikaan yöllä kömmin sänkyyn ja valmistauduin nukkumaan menoon hyvän kirjan kanssa. Kuulostelin silloin, että nyt ne heikot supistukset alkavat, niin kuin oli muutamana yönä aikaisemminkin käynyt. Kahdelta päätin viimein alkaa nukkumaan ja sainkin unen päästä kiinni vaikka pieniä supistuksia tuli tasaiseen tahtiin. Viiteen mennessä olin käynyt vessassa neljä kertaa ja silloin viideltä en enään saanut unta, sillä supistuksiin oli tullut hieman voimaa.



Nousin ylös ja päätin ajankulukseni siirtää valokuvat kamerasta koneelle. Koko ajan odottelin, että kai ne supistukset vielä loppuvat. Mutta toisin kävi. Supistukset tulivat koko ajan 4-5 minuutin välein ja pikkuhiljaa niihin tuli enemmän ja enemmän voimaa. Mieheni pääsi töistä kuudelta ja silloin laitoin hänelle viestiä, että älä nyt pelästy, mutta voi olla että tänään tulee lähtö. Mies tuli kotiin, söi aamupalaa ja valmistautui menemään nukkumaan, koska minä koko ajan toppuuttelin, että ei tässä nyt vielä mihinkään lähdetä ja että saa nähdä lähdetäänkä ollenkaan. Puoli kahdeksan aikaa kivut olivat kuitenkin sen verran kovat, että menin suihkuun. Silloin mieskin vaihtoi vaatteet ja teki itsellensä eväät. En enään estellyt. 8.30 lähdettiin (kaurapussi matkassa) kohti sairaalaa. Yhdeksältä oltiin synnytysvastaanotolla, jossa sain tuomion: synnytys on hyvässä vauhdissa. Olin kolme senttiä auki ja kohdun kaulaa oli jäljellä enään paperinohut reuna. Pääsimme siis siirtymään suoraan saliin, jossa olimme klo 10.



Ensimmäisen tunnin olin vielä ilman kivunlievitystä. Keinuttelin keinutuolissa ja kävin suihkussa. Noin klo 11 päätin kokeilla ilokaasua, joka auttoikin hetken ihan hyvin. Tuolloin olin auki 5 cm. Jonkun ajan kuluttua ilokaasusta ei kuitenkaan ollut enään apua ja pyysin saada epiduraalin. Ennen sen saamista odoteltiin vielä, että lääkäri tulee katsomaan missä mennään. Se oli ehkä tuskaisin hetki kun nousin hetkeksi jaloittelemaan, enkä silloin käyttänyt mitään kivunlievitystä. Nojailin ikkunalautaan ja mies hieroi selästä. Hierominen helpotti supistuksen huipun yli. Lääkäri tuli paikalle ja olin 7-8 cm auki. Lääkäri päätti, että nyt puhkaistaan kalvot. Niin tehtiin ja vauvalle laitettiin pinni päähän.



Seuraavaksi avautui taivas. Anestesialääkäri tuli ja antoi epiduraalin, joka onnistui aivan täydellisesti. Supistuksen terävin kärki helpotti, mutta tunsin paineen alapäässä kun vauva laskeutui synnytyskanavassa. Melko nopeasti tuli jo sellainen olo, että nyt on pakko puskea. Sain luvan hieman puhista ja puhkua silloin kun tuntuu, että se on välttämätöntä.



Noin 14.30 sain alkaa ponnistamaan kunnolla. Kipu oli kova, mutta pahinta ponnistusvaiheessa oli kuitenkin mielestäni se, että oli hirmu vaikea ponnistaa riittävän pitkään. Väliliha leikattiin (ei muuten sattunut yhtään) ja loppuvaiheessa toinen kätilö tuli paikalle ja auttoi hieman painamalla vatsan päältä. Reilun puolen tunnin äheltämisen jälkeen, kello 15.04, syntyi aivan syötävän suloinen pieni poikavauva. Oli jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa saada oma pikku-ukkeli rinnalle ähkimään. Hän oli niin pieni ja ihan ikioma. Miehelle tuli tippa linssiin pikkuista katsellessa. Itsekin olin liikuttunut, mutta itku on tullut vasta kotona.



Minut paikkailtiin. Ei ollut onneksi tullut muita vaurioita kuin tuo välilihanleikkaushaava. Mies pääsi mukaan kun vauva pestiin ja puettiin. Strategiset mitat olivat 48,5 cm ja 3260 g, pään ympärys 35,5 cm. Katselin itse pukemista sängyllä maaten ja minusta poika näytti ihan vauvanukelta kun kätilö pyöritteli häntä hoitopöydällä. Saimme leipää ja teetä. Syömisen jälkeen kävin suihkussa ja sitten siirryimmekin jo osastolle. Salissa olimme siis vajaat kaksi tuntia.



Koko synnytys jäi positiivisena kokemuksena mieleen. Onhan se rankkaa, totta kai. Kuitenkin kun oman käärön saa maailmaan, niin ainakin minä sysäsin synnytyskivut todella toisarvoiseksi asiaksi. Hassua synnytyksessäni oli se kun kätilöillä oli vuoronvaihto juuri sopivasti ponnistusvaiheen aikana. Ei se minua haitannut, mutta piti kyllä kysyä synnytyshetkellä paikalla olleen kätilön nimeä jälkeen päin. -Ei ihan painunut mieleen hänen nimensä siinä ponnistaessani. :-)



Kaikki sanoivat, että olin erittäin rauhallinen synnyttäjä. Luulen, että asiaan auttoi se, että en ollut suunnitellut enkä toivonut synnytykseltäni oikeastaan mitään. Menin synnyttämään mielestäni avoimin mielin ja päätin ottaa vastaan sen mitä tulee. Kaikki meni oikein hyvin ja synnytys eteni tasaisesti. Yhden kirosanan päästin. :-) Se on minulle paljon se!



Yhtä positiivisia synnytyskokemuksia toivottelen kaikille!



Siru-Sofia ja poikavauva 11 vrk

Moikka!



Tässä tammitenavien to-su tän viikon pinoon laittamastani viestistä modattu versio.



Eli viikko sitten 3.1. syntyi suunnitellulla sektiolla jääräpäinen perätilavaavimme. Sairaalassa (NKL) piti olla aamulla jo klo 6:30 (juu, ei tarvinnut edellisenä yönä pahemmin nukkua...) ja leikkaus oli suunniteltu alkavaksi 7:45. Ensin tsekattiin ultralla vauvan asento ja sitten sisään osastolle, vaatteiden vaihtoa ja kätilön (megamukava Mervi!) kanssa tulevan läpikäyntiä. Siitä sitten hiljalleen käveltiin leikkausosastolle, täytyy myöntää että pelotti niin he-le-ve-tis-ti!! Matkalla join pienen mukillisen jotain liuosta, joka ehkäisisi mahdollista pahoinvointia. Muuta " lääkitystä" ei tässä vaiheessa annettu.



Leikkurissa kaikki esitteli itsensä ja toivotteli tervetulleeksi. Leikkaussali oli, no leikkaussali, ei siis mikään lämmin ja kodikas pesä :-) Anestesialääkäri alkoi viritellä kanyylia käteen, johon laitettiin tippa (jotain ravintoaineita kai). Sen jälkeen piti mennä kyljelleen ja alkoi spinaalipuudutuksen laitto. Se tuntui vähän ikävältä, kun ronkittiin " luita ja ytimiä myöden" , sananmukaisesti! Samalla laitettiin epiduraalivalmius. Spinaalissa puutui kaikki tisseistä alaspäin varpaisiin saakka, siis niin että tunto meni mutta esim. painaminen yms. liike tuntui. Tässä vaiheessa mies joutui vähän huilaamaan, koska hänelle tuli huono olo :-)



Sitten laitettiin virtsakatetri, ei tuntunut missään koska alakroppa oli puutuneena. Sitten alkoikin leikkaus (tätä ennen mies tuli takaisin). Ainoa epämieluisa oli sellainen nips nips -ääni, kun kai ne jollain saksilla (?) veteli nahkoja auki (älkää pyörtykö, ei se tuntunut miltään!). Ronkkiminen kesti jonkun tovin, en nähnyt kelloa siitä (sellainen iso lakana blokkasi näkyvyyden myös itse taistelukentälle), mutta mies kävi tässäkin välissä vähän ulkoilemassa (muuten oli hänen paikkansa siis siinä mun pään vieressä). Yhtäkkiä tuntui sellaista heilumista ja kaivamista ylämahassa ja sitten - kunnon parkaisu, mieskin säntäsi paikalle, ja vaavi oli maailmassa.



Hoitajat vähän pyyhki pahimpia veriä ja kääri kankaaseen, sitten sain tytön rinnan päälle köllöttelemään. Siinä sitä sitten ihmeteltiin maailman menoa tovi, kunnes vaavi lähti kätilön ja tuoreen, ihmeesti virkistyneen, isän kanssa punnitus- ja pesupuuhiin. Meikäläistä alettiin kursia kasaan ja se tuntui kestävän ihan ikuisuuden! Syntymäkellonaika oli 8:45.



Leikkurista, parsimisen vihdoin loputtua, mut kärrättiin heräämöön, jossa olin noin pari tuntia, mies tuli sinne jossain vaiheessa mua moikaamaan ja näytti vaavista ottamiaan valokuvia. Osastolle mut vietiin puolenpäivän aikoihin. Siitä sitten alettiin hiljalleen tutustumaan toisiimme, leikkauspäivänä en saanut nousta sängystä lainkaan, joten vauvanhoito oli miehen harteilla. Tokana päivänä aamupvällä kaikki piuhat (kanyyli, virtsakatetri) nypittiin irti ja sain nousta ylös. Kotiin pääsin maanantaina (olisivat päästäneet jo su, mutta en halunnut lähteä, kun oli imetyshommat vielä ihan alkutekijöissään, eikä vieläkään suju ilman rintakumia meikäläisen töppönänneistä ja pikkuisesta+voimattomasta suusta johtuen) eli sairaalassa olin 4,5 pvää leikkauspäivä mukaanlukien.



Pikkuisen strategiset mitat olivat ensimittauksessa: pituus 48 cm, paino 2860 g, päänympärys 34 cm.



Käsittämätöntä, että meikäläisestä ja tosta ukosta saatiin noin söpö sekoitus aikaiseksi!!!



T: Miukkis + keijukaisprinsessa 7 vrk

Ihan ensiksi taustaa edellisestä synnytyksestä:



Esikoisen syntymä 4 vuotta sitten oli todella raivokas, kätilö kuvailikin että kohdunsuu oli käytännössä räjähtänyt auki. Raskaus oli viikolla 42 kun synnytys käynnistettiin NKL:lla. Kolme päivää käynnistystä ilman yhtään supistusta ja sitten se tapahtui. Avautumisvauhti oli 4,5 cm / tunti enkä saanut siihen mitään kivunlievitystä, en yhtään mitään. Huusin osastolla tuskissani ja pyysin apua, mutta kukaan ei uskonut, koska vastahan supistukset alkoivat¿ Kunnes vihdoin vaadin päästä synnytyshuoneeseen (mies haki kätilön väkisin, itse en pystynyt enää puhumaan), he tulivat tarkistamaan ja toteamaan että kohdunsuu on auki jo 9 cm. Ja sitten tulikin kiire... Homma päättyi sykkeiden laskuun ja imukuppisynnytykseen. Terve lapsi syntyi uhkaavasta tilanteesta huolimatta.



Kävin pelkokeskustelussa ennen tätä seuraavaa synnytystä ja nyt tärkeimpänä asiana kirjattiin se, että avautumisvaihe ja koko synnytys olivat olleet todella nopeat ja oikea-aikaiseen kivunlievitykseen kiinnitetään erityistä huomiota.



Mutta kuinkas sitten kävikään tämän tammivauvan kanssa¿



Minulla oli ennenaikaisia hieman kivuliaita supistuksia raskauden viimeiset 3 kk ja alavatsan liitoskivut ja vihlonnat olivat todella pahoja viimeisen kuukauden aikana. Sf-mitta oli 39+3 jo 38 cm, joten minut lähetettiin klinikalle tarkistukseen tilanteesta. Kohdunsuu oli täysin kiinni ja pituuttakin vielä 3cm. Eli ne supistukset ja kivut eivät olleet kypsyttäneet tilannetta ollenkaan. Olo oli vain kauhea. Täysin epäkypsän tilanteen vuoksi käynnistyksestä ei voitu vielä edes puhua.



Siispä takaisin kotiin odottelemaan yliaikaiskontrollia. Kunnes laskettuna päivänä aamukuudelta havahduin hieman erilaiseen supistukseen. Ja toiseen ja kolmanteen. Ne olivat säännöllisiä ja hieman kipeitä, mutta valovuosien päässä niistä millä esikoisen syntymä käynnistyi. Siispä oleskelin rauhassa kotona. Mikäs kiire siinä kun kerran pari päivää aikaisemmin oli vielä täysin epäkypsä tilanne...



Lopulta puoliltapäivin totesin että ehkä tässä onkin harkittava lähtöä. Soitin vanhemmilleni, jotka tulivat hakemaan esikoisen heille. Saavuimme NKL:lle klo 13 ja tilanne tutkittiin. Kondunsuu oli avautunut 1 cm. Kätilö vielä mietti että lähettäisikö minut kotiin vai ottaisiko osastolle. Sanoin etten lähde tästä mihinkään, koska esikoinen tuli ulos kauhealla vauhdilla.



Klo 15 pääsimme synnytyshuoneeseen ja kohdunsuu oli auki 2 cm. Kätilö vaihtui ja toinen tuli tilalle. Hän katsoi edellisen muistiinpanot ja varmaan ajatteli, että eipä tässä tunteihin mitään tapahdu ja lähti. Pyysin siinä vaiheessa valmiudet epiduraaliin, kunhan vain labravastaukset saapuisivat niin se voitaisiin antaa.



Kätilö sanoi että anestesialääkäri oli joutunut menemään hätäsektioon, ja sitä pitää odotella. Sanoin että tarvitsen sen puudutuksen nyt kun se vielä voidaan antaa. Ihmettelin myös että eikö NKL:lla ole kuin YKSI narkkari paikalla vaikka kaikki synnytyshuoneet olivat täynnä ja uusia tulossa. Ei kuulemma ollut ja poistui paikalta.



Pikkuhiljaa kivut yltyivät epäinhimillisiksi ja lopulta sattui niin paljon etten pystynyt enää puhumaan edes supistusten välissä ja viittilöin miestä painamaan hälytysnappia. Kätilö tuli paikalle ja sain mongerrettua että PONNISTUTTAA.



Hän siihen rauhallisesti että sitten varmaan kannattaa katsoa kohdunsuun tilanne. Hän ei siis ollut tarkastanut tilannetta edes siinä vaiheessa kun pyysin kipuihin epiduraalia. Kohdunsuu oli auki 9 cm (puolitoista tuntia aikaisemmin se oli ollut 2 cm, eli taas järkyttävä avautumisvauhti, mutta minua ei uskottu. Sama kuin viime kerralla.)



Sanoin että missä hel*etissä se narkkari viipyy. Kätilö sanoi että sitä ei nyt kyllä saada kun se on siellä hätäsektiossa. Ja eipä tässä vaiheessa sitä enää annetakaan. Kehotti ponnistamaan. Samalla tulivat lapsivedet.



Sattui ihan järkyttävästi, tuntui että koko lantio räjähtää kappaleiksi, avautuminen oli ollut niin nopeaa. Yhtäkkiä kuulin kuinka vauvan sydänäänet alkoivat laskea, ne hiljenivät ja olin jo kauhuissani että hän kuolee. Kätilö lähti hälyttämään apua ja kohta oli tupa täynnä ihmisiä.



Lääkäri laittoi imukupin ja käski ponnistamaan. Imukuppi irtosi ja piti hakea toinen. Samalla leikattiin eppari. Kaksi kätilöä painoi jaloistani ja vatsasta ja käskivät ponnistamaan. Sanoin etten pysty kun sattuu niin paljon. Jos silloin minulle olisi annettu ase, olisin ampunut itseni hetkeäkään miettimättä.



Järkyttävän kivun vuoksi en olisi enää pystynyt jatkamaan, mutta kätilöt kirjaimellisesti huusivat ja käskivät minua ponnistamaan. Vaihtoehtoja ei olisi. Vilpitön kiitos siitä kovasanaisuudesta heille.



Minulle sanottiin että nyt on kiire, lapsella on napanuora kaulan ympärillä ja sykkeet ovat laskeneet. Minun täytyisi pystyä ponnistamaan. Jostain niitä voimia tuli ja sain ponnistettua. Koko ponnistusvaihe kesti 10 min. mutta olivat elämäni pisimmät minuutit.



Lapsi saatiin turvallisesti ulos ja ennen kaikkea ajoissa. Pisteitä tuli 7, johtuen juuri tuosta napanuoran kuristusotteen aiheuttamasta tilasta, mutta mitään vaurioita ei jäänyt. Hänestä mittailtiin happea ja sokereita pari päivää, ja arvot olivat kohdallaan.



Itselleni tuli siis episiotomiahaava ja lisäksi repeämiä, mutta ei sen vakavampaa.



Pääsimme kotiin kun vauva oli läpäissyt lääkärintarkastuksen alle 2 vrk:n ikäisenä. Hän on hyvin voimakas ja jäntevä ja lääkärikin sanoi että ihmeellisen vahva ja liikkuva jopa 40-viikkoiseksi. Painoa 3930 g ja pituutta 53 cm. Pipo 37 cm. Siinä sitä oli punkemista, noin luomuna ;)



Yhteenvetona siis: tulimme sairaalaan klo 13, jolloin kohdunsuu oli auki 1 cm ja vielä arpoivat lähettävätkö minut kotiin. Klo 17 vauva oli jo syntynyt. Hätäistä touhua.



Loppu hyvin kaikki hyvin. Mutta edelleen ihmettelen, että miksei naikkarilla ole kuin yksi päivystävä anestesialääkäri, vaikka kaikki 14 synnytyshuonetta olivat käytössä. Eli jos yksi joutuu hätäsektioon, seuraavat tunnit kaikki 13 muuta ovat ilman puudutteita.



Tosin tässä minun tapauksessani se oli onni onnettomuudessa, koska annettu puudutus olisi puuduttanut myös ne ponnistussupistukset ja en olisi saanut lasta ajoissa ulos. Ajoissa siksi, että hänellä oli napanuora kaulan ympärillä ja sykkeet romahtivat yhtäkkiä.



Osastolla olo oli kamalaa. Huoneessa oli kaksi ulkomaalaista naista ja kulttuurierot tekivät tehtävänsä. He pitivät järkyttävää mekkalaa yöt läpeensä ja toinen kalkatti kännykkäänsä myös keskellä yötä. Ja hänen miehensä tuli vierailulle myös puolilta öin. Yritä siinä sitten levätä ja toipua. Viereisestä perhehuoneesta myös joku nainen otti oikeudekseen käyttää meidän 4 hengen huoneemme yhteistä suihkua useaan otteeseen. Hän saattoi olla siellä toista tuntia, jolloin meistä kukaan ei päässyt edes vessaan.



Mielestäni kännyköiden käyttö huoneissa pitäisi kieltää. Jos yhdellä soi puhelin kellon ympäri ja puhelut kestävät kymmeniä minuutteja, ei se ole enää aamukolmelta mukavaa... Kätilöt ja hoitajat osastolla olivat mielestäni ammattitaitoisia ja mukavia. Sain aina tarvitessani apua (kipulääkitystä ym.). Mutta pikaisesti sieltä kamalasta ¿rautatieasema klo 16¿ ¿meiningistä piti päästä pois. Kotiuduimme kun lapsi oli vajaat 2 vrk vanha.



No, nyt kotona ja kaikki hyvin. Olen tavattoman kiitollinen tästä terveestä pienestä lapsesta ja kurjat muistikuvat synnytyksestä saavat jäädä taka-alalle. Tosin¿ vauva ei nuku juuri ollenkaan, joten en tässä väsymyksessä ja sumussa mitään enää muistaisikaan.



ipu ja poika 1 viikko

Eli meille syntyi lauantaiaamuna poikavauva. Viikkoja oli kasassa 41 + 3. Heräsin yöllä ennen kahta kipeeseen supistukseen. Sellaseen ihan " oikeeseen" , että piti mennä polvilleen että pysty oleen. Niitä tuli vartin välein. Lähettiin sairaalaan, vaikka niitä ei sen useemmin tullutkaan, ne vaan tuntui jotenkin niin oikeilta. Matkalla supistukset sitten tiheni 5 minuttiin, matka kesti puoli tuntia. Viimisillä supistuksillä piti jo huutaa. Sairaalassa olin jo 4 cm auki ja supistukset tiheni. Supistuksen tullessa menin aika lattialle polvilleen tai jotain ja pakko oli huutaa, mutta välit oli ihan kivuttomia. Juttelin muina miehinä kätilön kanssa kivunpievityksistä ja mies valisti kätilöä aina mun supistuksen aikana. Päädyin pyytämään heti ilokaasun ja spinaalin. Ilokaasu auttoi viimekerralla jonkin aikaa, mutta en uskaltanut olla heti tilaamatta spinaalia, kun tuntui että en ehkä sitten myöhemmin enää ehdi sitä saamaan. Sairaalassa ei ollut ruuhkaa ja sainkin spinaalin melkein samantein. Ilokaasu auttoi jonkin verran ja spinaali myös. Spinaali ei vienyt kaikkea kipua, joten vedin päälle kokoajan vielä ilokaasua. Ihan siedettävää kipua se oli ja supistusten välissä oli aina jonkinlainen tauko. Puolessa tunnissa olin auennut 5 cm lisää ja siitä vartin pästä sain alkaa ponnistaan. En tuntenut juuri ponnistamisen tarvetta ja supistuksenkin melko vaimeana. Silti tuntui aika helpolta ponnistaa. 10 min ponnisteltuani poika syntyi. Pari tikkiä laitettiin, mutta ne oli kait tosi pieniä nirhaumia vain. Pojalla oli kokoa 3460 g, 50 cm ja pipo 35 cm. Aikas siro ja pikkuinen esikoiseen nähden (4410 g, 55,5 cm ja 38 cm), että ei ihme, että tää helpommin syntyi. Esikoisen synnytys oli kait sekin melko nopea (8 tuntia), mutta päätyi imukuppiin kuitenkin. Toipuminen on ollut hirmu nopeaa. Heti pystyin istumaan ja käymään suihkussa, kipuja ei juuri oo, mitä nyt vähän jälkisupistuksia. Jopa jälkivuotokin tuntuu jo hirveesti niukentuneen. Ihan kumman helppo synnytys kaiken kaikkiaan. Maitoakin tuntuu jo tulevan vähintään riittävästi. Ekana yönä meinaskin pinna loppua kun poika ois pitänyt rintaa läpi yön suussaan, eikä maitoa vielä herunut.

Vauva syntyi tiistaina 29.1., ensimmäiset säännölliset supistukset alkoivat sunnuntai-iltana ja kestivät kolmisen tuntia. Seuraavana yönä alkoi taas supistella, ja sitten supistukset eivät enää loppuneetkaan, mutteivät kuitenkaan oikein ottaneet kunnolla tihentyäkseenkään koko seuraavan päivän aikana. Ensimmäisenä supistelevana yönä en saanut juuri nukuttua, mutta maanantaina päivällä olin jo niin väsynyt, että torkuin puolitoista tuntia aina supistuksiin heräten. Iltaa kohden ne

voimistuivat, miehen kanssa pakkailtiin pikkuhiljaa laukkuja sairaalaan (etukäteenhän emme tietenkään olleet juuri pakanneet), mies kävi kaupassa ostamassa sairaalaan lukemista, hedelmiä ja mehuja, katsottiin dvd:ltä Rimistä... kunnes joskus ehkä kymmenen aikaan kamalan supistuksen keskeltä kiljuin miestä sammuttamaan soittimen, kun en pystynyt enää keskittymään tapahtumiin.



Kävin suihkussa, laitoin itseäni rauhallisesti valmiiksi, ja varmaankin jonkin verran ennen puoltayötä soitin Haikaranpesään ja sanoin, etten enää kestä kipuja kotona. Supistuksia tuli 3-8 minuutin välein, eli en vielä täyttänyt sairaalan antamaa ohjetta " 5 minuutin välein kahden tunnin ajan." Järkytyksekseni Haikaranpesä olikin täynnä, ja kaiken lisäksi puheluuni vastattiin synnytyssalissa, jossa joku nainen huusi tuskiaan kurkku suorana. Näistä lähtökohdista olikin oikein mukava lähteä kohti tuntematonta, ja niinpä kauhistuneena itkin vielä itkut ennen lähtöämme.



Kätilöopiston tavallisella osastolla olinkin ainoa synnyttäjä, ja saimme allashuoneen, jota olin Haikaranpesän synnytykseen toivonut. Makasin siinä koneessa, joka mittaa vauvan sydämenlyöntejä ja supistuksia, ja kohdunsuun tilanne tutkittiin - ja musertava uutinen tuli: synnytys ei ole vielä käynnissä. Olin kaksi senttiä auki, mutta kanavaa oli vielä puolitoista senttiä jäljellä. Lisäksi supistukset olivat kuulemma liian lyhyitä. Koska en ollut moneen vuorokauteen nukkunut muutamaa tuntia enempää, ja koska synnytyssalia ei tarvittu muille, saimme kuitenkin jäädä huoneessa olevaan parisänkyyn nukkumaan, minä lääkkeiden voimalla.



Kahden ja puolen tunnin unien jälkeen puoli viiden maissa heräsin

tiheisiin supistuksiin. Synnytys on papereihin laitettu alkaneeksi viideltä. Kärvistelin supistuksia pari tuntia salissa, sitten lähdimme miehen kanssa ulos kävelylle. Kamalan jäätävä, viimainen ja hämärä aamu oli, kadut jäätyneessä loskassa. Takerruin supistuksen tullessa aina miehen kaulaan ja mies piti sylissä. Oikeastaan se jäinen tuuli auttoi kipuun. En muuten kestänyt yhtään, jos mies yritti puhua minulle

supistuksen aikana, meinasi hermo mennä ihan täysin...



Kävimme kätilön ohjeiden mukaisesti vielä Kättärin kahvilassa elämäni tuskallisimmalla aamupalalla ennen paluutamme synnytyssaliin. Salissa sain peräruiskeen. Kokeilimme jyväpussia kivunlievitykseen, mutta se oli aivan kamalaa, tuntui että se kuumuus vain kaksinkertaisti kivut. Menin

suihkuun, mikä taas oli aivan mielettömän autuasta. Harmi kyllä jouduin kesken ihanuuden taas makaamaan niihin käyräkoneisiin. Kyselin johdottomia laitteita, jotta en joutuisi olemaan paikallani johdoissa kiinni, mutta kätilöopiskelija selitti jotakin epämääräistä, enkä ollut tarpeeksi voimissani alkaakseni kinata.



Seuraavaksi kokeiltiin ilokaasua, mutta en tajunnut pointtia. Tuli vaan huono olo, enkä halunnut jatkaa kokeilua, sillä vesiallas oli juuri saatu täytettyä. Samalla kuitenkin ilmoitettiin, että nyt olisi paikat siinä kunnossa, että tästä eteenpäin myös epiduraali olisi mahdollinen. Päätin kuitenkin vielä selvitä altaan voimalla, ja mieskin tuli seuraksi

uikkareissaan. Sain vihdoin monen tunnin jälkeen sen johdottoman masiinan vartalolleni, mutta melkein heti altaaseen päästyäni huomattiin, että masiina ei kyennyt saamaan vauvan sydänääniä, joten vauvan päähän

jouduttiin laittamaan se pinni. Silloin oli pahimpia supistuksia ja niin kovat tuskat, että pieni paniikki iski. Huusin ja itkin ja kyselin että onko kaikki hyvin. Lopulta se ronkkiminen loppui ja pääsin takaisin altaaseen



Altaassa ainoastaan ensimmäinen supistus tuli normaalia pehmeämpänä. Aloin hyvin nopeasti puhua miehelleni epiduraalista, mutta hän suositteli että odottelisimme sen parikymmentä minuuttia, mikä kuulemma tarvitaan siihen, että allas ihan kunnolla alkaa vaikuttaa. Kestin vielä jonkin aikaa, sanoin myös synnytykseni ainoan kirosanan, kun kerroin miehelleni, että sattuu ihan vitusti. Sitten taas kesken aivan hirveän karmivan supistuksen sanoin miehelleni, että nyt lähde soittamaan kätilö paikalle, pakko saada epiduraali. Mies vielä yritti jotakin sanoa, mutta silloin huusin jo kurkku suorana, että epiduraali tänne...



Minulle kerrottiin etukäteen miten epiduraalin laitto tapahtuu, ja ajatus siitä että minua pideltäisiin kiinni ja etten saisi supistuksen aikana liikahtaa milliäkään jne. jne. oli niin karmaiseva, että sanoin pelkääväni meneväni paniikkiin. En sitten kuitenkaan mennyt. Kamalaa oli yrittää saada epiduraalia varten oikea asento, mutta itse neulan laitto selkään ei ollut minusta mitään. Enemmän sattui se, kun kämmenselkään kiinnitettiin se tipan neula. Nyt tajusin ilokaasunkin käytön, ja otin sitä sekä epiduraalia laitettaessa että sen vaikutuksen alkamista odotellessa. Se oli pelastus...



Epiduraali oli tietenkin ihana, mutta vaikutus alkoi minulla hävitä hieman normaalia aiemmin. Tämä ei tullut yllätyksenä, koska myös hammaslääkärissä minulla on ollut ongelmia puudutusten tehoamisen kanssa. Sain kuitenkin lisäannoksen, ja nyt jopa nukuin jonkin aikaa! Kun kivut alkoivat taas palailla, odotin saavani taas uuden annoksen, sillä kello oli vasta noin viisi iltapäivällä, ja kätilöopiskelija oli aiemmin sanonut, että " ehkä ehdit synnyttää tämän vuorokauden puolella." Olikin valtava shokki kuulla, että olen kokonaan auki ja kohta aletaan ponnistaa. Oikeasti elämäni pysähdyttävimpiä hetkiä - samaan aikaan iski mieletön pelko mutta myös tietoisuus siitä, että mitään vaihtoehtoja ei olisi, vaan tämä olisi nyt tehtävä.



Jonkin aikaa jouduttiin vielä jouduttiin odottelemaan, että supistukset saisivat vauvan oikeaan ulostuloasentoon. Ilokaasu oli taas apunani. Lopulta ponnistuksen aika tuli. Olin toivonut voivani synnyttää seisten, mutta epiduraalin vuoksi sitä ei nyt suositeltu. Hyvä niin, sillä vaihtoehtoinen synnytysasento olikin mitä parhain. Sängyn pääty nostettiin ylös, ja polvillani sängyllä seisten nojasin siihen etuvartalollani. Otin ilokaasua. Jo ennen ensimmäistä ponnistusta kätilöt sanoivat, että vauva on jo valmiiksi todella alhaalla, ja että ei menisi kauaa saada se ulos. Ponnistaminen tietenkin sattui mielettömästi, mutta sitä ei tarvinnut sitten lopulta tehdä montaa kertaa. Aina ponnistusten välissä sain hyviä uutisia, " vauva liikkui todella paljon alaspäin" , " todella hienosti ponnistat" , " pää on jo ulkona" ja " seuraavalla syntyy." Koko ponnistuvaihe kesti viisi minuuttia, ja jotenkin siitä sitten jäi kuitenkin todella hyvä mieli verrattuna hirveään avautumisvaiheeseen.



" Nätti tyttö tuli" , sanoivat kätilöt ja vauva alkoi itkeä. Minäkin purskahdin itkuun, varmaan enimmäkseen helpotuksesta. Olihan se mieletöntä sitten saada se oma alaston verinen rääpäle siihen rinnalle. Silittelin sen tukkaa ja huomasin vasta kätilön hymyillessä minulle hokevani koko ajan että " ei voi olla totta, ei voi olla totta." Isä leikkasi napanuoran ja otti pari kuvaa. Istukka synnytettiin ja pieni nirhauma häpyhuulessa tikattiin. Sitten jäimme reiluksi puoleksi tunniksi synnytyssaliin kolmestaan imettämään vauvaa. Se sujui heti hyvin. Sitten isä siirtyi vauvan kylvettämiseen ja pukemiseen ja minä suihkuun. Heti sängystä noustua olo tuntui suht' normaalilta. Ihan ihmettelin kun kätilö siinä ensin istumaan ja sitten seisomaan noustessa tarkkaili huolestuneena vieressä, ja olisi tullut suihkuunkin mukaan, jos olisin halunnut. Meille tuotiin synnytyssaliin iltapala, minkä jälkeen pääsimme lähtemään perhehuoneeseen.



Monella tavalla synnytys oli hieno ja mieleenpainuva kokemus. Toisaalta myös IHAN HIRVEÄ - voisin kyllä elää onnellisena, jos voisin saada lisää lapsia joutumatta kokemaan etenkään sitä avautumisvaihetta. Muistin synnytyksen aikana täällä lukemani Ipun kommentin, jonka mukaan hän olisi synnytyksessään ampunut itsensä, jos olisi saanut aseen käsiinsä, ja pystyin ymmärtämään tuon kommentin täysin. Järkyttyneenä mietin myös, että miten helvetissä kaikki synnyttäneet naiset ovat sellaisessa salaliitossa, etteivät ole IHAN OIKEASTI kertoneet kuinka hirveää synnyttäminen on. Lisäksi olin vihainen siitä, että miten me näin kehittyneessä maassa kuin Suomessa emme kaikki synnytä keisarinleikkauksella - mitä järkeä on laittaa naiset kokemaan tällaista hirveää kidutusta... :)



No, seuraavaa synnytystä varten tiedän, että suihkussa seisominen ja epiduraali ovat minun pelastuksiani. Ja yleensäkin seisominen, sillä tavalla supistukset olivat paljon siedettävämpiä kuin muissa asennoissa. Samoin ilokaasun käyttö viime metreille saakka oli hyvä juttu - sillä hetkellä kun aloin ponnistaa, olin ihan humalassa siitä ilokaasumäärästä, jota olin vielä muutama sekunti aikaisemmin vetänyt. Se jäi harmittamaan, että jouduin niiden kauheiden tuntien aikana monen monituista kertaa aina puoli tuntia kerrallaan olemaan koneessa ja johdoissa kiinni, vaikka huoneessa olisi ollut valmiina myös se johdoton masiina, jonka kanssa olisin voinut olla vaikka siellä suihkussa. Osaanpahan sitten ensi kerralla vaatia ihan kunnolla...



Ai niin, se oli yllätys, kuinka vähän tarvitsin miestäni jotakin ihan konkreettisesti tekemään sen synnytyksen aikana. Tärkeintä melkein oli, että hän oli läsnä. En todellakaan halunnut mitään hierontoja tai vastaavia. Ponnistusvaiheessa oli kyllä ihanaa, kun hän tuli siihen tsemppaamaan - hymyili ja kannusti ja kertoi rakastavansa. Ehkä vähän toivon, että hän olisi muutenkin ollut aina sängyssä ollessani kanssani supistuksiani vahtimassa ja poskea silittämässä. Nyt hänestä tuntui, että hän ei oikein mahtunut siihen laitteiden keskelle, hän tunsi olevansa vain kätilön ja kätilöopiskelijan tiellä, ja niinpä hän pysytteli siellä sivummalla huoneessa.



Oli ihanaa, etten revennyt. Luulen että se johtui siitä öljymäärästä, jonka aina minä tai mieheni viimeisten viikkojen aikana välilihaani hieroimme. Tunsin heti synnytyksen jälkeen itseni täysin terveeksi. Pissaaminenkin sattui vain parilla ensimmäisellä kerralla.



Summa summarum - Vaikka se oli hirveää, niin oli se kuitenkin mitättömän pieni hinta tuosta aarteesta, jonka lopulta saimme... :)