Lue keskustelun säännöt.
Mitä Te rakkaat äidit tekisitte tässä tilanteessa?
02.01.2008 |
Yliväsynyt viisivuotias. Ei luonnollisesti halua nukkumaan. Kuuntelee iltasadun. Sitten olisikin halunnut toisen kirjan iltasaduksi -> huutoa. Saa yleensä lukea yhden sadun vielä itsekseen sängyssä -> ei ensin halua valita, äidin valitsema ei kelpaa -> huutoa. Valitsee kirjan, ei halua sitä lukea. Näissä väleissä äiti on monesti laskenut melkein kolmeen (kolmesta peli vihelletään poikki).
Tässä vaiheessa äidin hermot kiristyvät. Otan huutavan pojan syliin rauhoittumaan -> potkuja. Sitten peli vihelletään poikki varoitusten jälkeen. Valot pois ja poika omaan sänkyyn. Sanon, että nyt on sylin ja iltasadun aika ohi, nyt on uniaika -> huutoa. Työnnän jokusen kerran pojan takaisin omaan sänkyyn ja kerron = huudan, että tästä illasta tulee huonon käytöksen merkki (ruksi paperilistaan, kolmesta menettää etuisuuden, esim. karkkipäivän). Istun sängyn viereen ja kuuntelen, kun poika anelee itkien syliin rauhoittumaan.
Hellyn, otan rauhoittuneen, nyyhkyttävän pojan syliin, jossa rauhoittuu ja on paremmalla mielellä.
Toimisitteko toisin? Annanko vääriä viestejä, kun taivun pojan pyörittämään " peliin" ?
Näitä iltoja onneksi tosi harvoin, mutta vastaavia tilanteita tulee muuten välillä.
Kommentit (3)
Kun kiukuttelee saa valvoa pidempään.
Meillä tuolla oikuttelulla loppuu lukeminen siihen paikkaan. Kirjat pois, valot pois, sänkyyn. Parkuu tietysti aikansa, mutta tuollaista käytöstä meillä ei ole ollut 7-vuotiaan kanssa enää pariin vuoteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siinä vaiheessa kun olis käynyt huutamaan itsevalinnaisesta kirjasta, niin olisin kysynyt, että haluatko lukea vai käytkö heti nukkumaan. Jos luet niin valitset sen kirjan ja luet, muuten sammutetaan heti valot.
Ja jos vähänkin huutoa tulisi, niin sammuttaisin valot. Ei monena iltana tarvitse samasta asiasta käydä huutamaan, kun tietää, että sitten ei voi lukea, jos kiukuttelee.
Eikös useimmilla lapsilla ole noita " tilanteita" about tuon ikäisenä. Parhaimmillaan sitä pysyy itse viilipyttynä, muttei siihen aina kykene.
(Meillä vähän vastaava oli parin kuukauden hankala kaupassakäyntimeininki nelivuotiaana, vaikka muuten poika on aina ollut varsin yhteistyökykyinen.)