Vauva-aika kolkuttaa omassatunnossa...

Olen mielestäni huono äiti vauvoilleni, kun en tykkää, että joku on koko ajan tississä kiinni ja annan myös miehen hoitaa vauvoja, toisin kuin muut äidit, jotka ovat yötä päivää vauvojensa kanssa. Mutta siis morkkis on mullakin, vaikka nyt lapset ovat tosi suloisia 2- ja 3-vuotiaita.

jos ei saa nukuttua, on väsynyt ja vauva on tosi vaativa (esim koliikki) niin tottakai sitä on äitikin ärtynyt, jopa lapselle. Ne ovat tavallisia tunteita joilta edes äiti ei voi välttyä. Mitä suotta murehdit mennyttä jos kerta nyt menee pojan kanssa hyvin?

eikös ole lapsen etu, että saa myös hoitoa isältänsä? Ja näin saa tunnesiteen äidin lisäksi myös isään. Ja eikös ole lapsen etu, että rinnasta saadaan ravinto eikä siitä tehdä mitään " leikkikalua" ?

Vierailija:

Olen mielestäni huono äiti vauvoilleni, kun en tykkää, että joku on koko ajan tississä kiinni ja annan myös miehen hoitaa vauvoja, toisin kuin muut äidit, jotka ovat yötä päivää vauvojensa kanssa. Mutta siis morkkis on mullakin, vaikka nyt lapset ovat tosi suloisia 2- ja 3-vuotiaita.

Täällä sama. Mua ahdistaa melkein joka kerta kun imetän. :( En oikein tiedä mikä siinä ahdistaa, luultavasti se ajatus että joku on niin riippuvainen minusta. Ja että se riippuvuussuhde tulee jatkumaan vielä piiiitkään... Vauva on nyt vasta 8 viikkoa, esikoinen. Olen silti jättänyt muutaman kerran vauvan moneksi tunniksi isänsä kanssa ja lähtenyt itse muualle ystävän kanssa. Lapsi ja isä tosin pärjäävät hienosti keskenään. Ja mikseivät pärjäisikään...?

Välillä mietin olenko ollenkaan sopiva äidiksi ja olisiko minun pitänyt lasta saadakaan. Henkilökohtainen vakaumukseni kuitenkin on se, että Jumala on meille tämän lapsen antanut, ja tarkoituksella. Se ajatus lohduttaa, ainakin välillä. :)

Et ole kovin väärin voinut toimia, jos teillä nyt hyvä suhde lapsen kanssa. Lapsi voi tankata hellyyttä ja huomiota nytkin ja kasvaa onnelliseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi. Mitään ei ole menetetty!

Koliikkia huusi ja juuri tuollainen ettei ollut missään hyvä olla. Miehen kanssa kannettii, keinutettiin ja työnnettiin vaunuissa ja ajeltiin autolla et hiukan aikaa edes hiljaa olis.



Puolen vuoden iässä helpotti, mutta sitä ennen se 24/7 varpaillaan olo (pelkäsi vauvan nukkuessa että milloin se taas herää) vei voimat ja hermot. Olen vieläkin sellainen (lapsi 4v) että lapsen alkaessa turhan kitinän jostain, menetän hermoni. Jollei parin kerran kiellon jälkeen hiljene, alan huutamaan.



Meillä on myös vauva talossa, poika. Hänen itkunsa ei ota lainkaan hermoille, sillä hänen itkustaan tietää heti, mikä on hätänä ja hän rauhoittuu heti, kun asia on hoidettu.



Tämä asia vaivaa minua. Olen jo muutaman kerran ajatellut, että rakastan tätä poikaa enemmän... tulee hirveän syyllinen olo.

esikoistyttöä, joka oli koliikkivauva ja muutenkin varsin vaativa temperamentiltaan. Tilanne tasoittui kun kolmonen syntyi. Sen jälkeen ei ole kertaakaan tarvinnut miettiä ketä lapsista rakastan eniten. En tiedä mistä johtuu, mutta vasta nyt kolmosen synnyttyä kaikki lapset tuntuvat tasavertaisilta.

Itse oon koittanu ajatella päinvastoin niin että kun lapsella oli koliikkia että se huutaa minua koska tarvitsee. Ja itkee koska sattuu. Oli kuitenkin hyvä pitää lasta sylissä. Meillä koliikki oli tosin lievää, lapsi rauhottu klo 24, huusi joka ilta 2 h putkeen.



Kävin ulkona, yksin. Ja mies oli lapsen kanssa. Tasavertasia ollaan hoitajina. Enkä ole tuntenut huonoa oloa poislähdöstä! Lapsihan on isänsä tai mummon kanssa, tai kummin. Siinä missä lapsi on minun kanssani!



Se että arvioi tekemisiään on vaan tervettä! Mutta ei siitä auta masentua. Kannattaa jutella miehen kanssa. Että miltä siitä tuntui kun lapsi oli vauva ja miltä NYT tuntuu.

Voithan ajatella käänteisesti myös miehen kannalta: millasta oli lähteä töihin ja jättää lapsi kotio. Samanlainen hän on vanhempana kuin sinä! Puolet on isää ja puolet äitiä, jotenkin tää menee tollaseen marttyyriyteen vaikka sillä lapsella on kaksi vanhempaa.



Sitä saa tuntea ihan ihmisenä kaikkia tunteita! On normaalia että suuttuu, hävettää, harmittaa, surettaa. Ei onni tuntuisi niin hyvältä jos ei joskus olisi huono-olo.

Ehkä miehellä on jotain kaipuuta kun on mennyt töihin ja sinä olet saanut olla lapsen kanssa..



Ajattele se vaan rikkautena kun sulla on kumppani ja lapsi. Ilonen elämä. Hyvähän siitä lapsesta on kasvanut vaikka sinulla oli vaikeaa.



Jostain muistan lukeneeni että koliikista kärsivät ei itke enempää kuin muut vauvat. Ne itkee vaan pidempään.

Kannattaa nollata se koliikki jo pois mielestä ja tukea sitä isompaa lasta ennenkö se huomaa että kohtelet sisarrusta erilailla -tämä sille jolla oli kaksi lasta ja pienempää ajattelee rakastavansa enempi. Sinuna koittaisin ottaa kahden keskeisiä harrastuksia tai tekemisiä tän esikoisen kanssa.

on nimen omaan äidin ja lapsen välisessä tunneympäristössä ja kommunikaatio-ongelmissa. Ehkäpä näin teilläkin...

En kirjoitustasi vaan sitä asiaa!



Poika nukkuu parhaimmillaan viisikin tuntia päiväunia ja olisi aikaa esikoisen kanssa jotain tehdä, mutta ei siitä tule mitään!

On aivan sama, teemmekö jotain mitä minä ehdotan vai hänen ehdottamaansa niin kaikki päättyy aina riitaan. Tytöllä on kauhea uhma.



Mitään pelejä ei voi pelata oikeilla säännöillä vaan hän laittaa kaiken läskiksi.



Jos maalaamme tai väritämme, hän katsoo koko ajan mitä teen ja kaikki tekemäni on rumaa tai tyhmää. (häntä on aina kannustettu, ei ikinä haukuttu!)



Barbeilla emme voi yhdessä leikkiä, kun en saa ottaa mitään kysymättä ja jos otan, hän alkaa heitellä tavaroitaan.



Täällä on viimeisen vuoden aikana kaikki kokeiltu. On otettu rauhassa. On vaadittu, uhkailtu kiristetty jne. Mikään ei vain toimi.



Nyt kun tuli vielä vauva, on entistä uhmakkaampi. Silloin kelpaisi seura, kun vauva on hereillä. Tulee perässä kun hoidan vaipanvaihtoa ym. Olen ottanut siihen mukaan ja annan hoitaa, mutta tuntuu että tuolle tytölle ei vain MIKÄÄN riitä.



Esim. olimme yhtenä päivänä Hop Lopissa ensimmäistä kertaa ja oli tosi kivaa. Sitten kävimme syömässä ja hän sai uuden nuken kaupasta. Pidimme kivan päivän hänen ehdoillaan. Kotiin päästyämme saimme kuulla olevamme tyhmiä, kun hän olisi halunnut mennä kavereiden kanssa eikä olla meidän kanssa.

Seuraavana aamuna olisi päässyt kavereiden kanssa kun tulivat ovelta hakemaan pihalle, mutta hänpä katsoi mieluummin videota, minkä on " sata" kertaa nähnyt.

Ja jos olisin väkisin ulos patistanut, olisi kiukutellut sitä loppupäivän, sillä sitäkin on kokeiltu.



Neuvolassa kerroin tästä kaikesta. Neuvo oli: tuo on aivan normaalia ja menee kyllä ohi!



Se siitä. Mietin vain, että ohi menee myös mun ja tytön tilaisuus tulla " parhaiksi kavereiksi" .

Vierailija:

on nimen omaan äidin ja lapsen välisessä tunneympäristössä ja kommunikaatio-ongelmissa. Ehkäpä näin teilläkin...

Olin vauvan kanssa ihan hukassa. Sitten siinä oli vierellä mies, joka ei ollut ikinä tehnyt mitään lasten kanssa eikä osannut tehdä mitään jollen vieressä katsonut. Äitini oli paljon apuna ja näin jälkeen ajateltuna aivan liikaa! En saanut koskaan oppia tuntemaan vauvaani, kun aina hänen hiukankin itkiessä, äitini otti hänet omaan syliinsä.

Minä olin vain se, jonka sylissä lapsi kävi kääntymässä. Tiedän ja tunnustan kaikki nämä ongelmat jälkikäteen, kun olen näistä paljon lukenut.

Toisen raskauden aikana mieheni kanssa kunnolla puhuimme mitä virheitä emme toisen kanssa tee ja heti alkujaan kaikki mennyt paljon paremmin.

Ehkä olin esikoisen kanssa vähän " nössö" ja jopa luulin ettei minusta ole äidiksi kun vauva vaan itki ja itki. Ja kun vauva aina itkiessä vietiin pois, tuli itselle sellainen tarve, että aina sen itkiessä mun täytyy antaa se jollekin tai keinuttaa vaunuissa tai jossain että vauvalla olisi parempi ihan jossain muualla kuin mun sylissä! Todella kamalaa, mutta mennyttä ei takaisin saa. Jos saisi, tekisin kaiken toisin.