Suurimmat muutokset elämässänne, kun vauva syntyi?

oli 1,5 vuoden valvominen kun lapsi ei ollutkaan terve. Sitä myötä tuli uupumus ja yksinäisyys kun kotoa ei päässytkään pois ulkoilemaan ja tutustumaan muihin äiteihin ja lapsiin.



Parhaimpia yllätyksiä olivat loputon rakkauden määrä lapseen, helppo sopeutuminen perhe-elämään sekä arjen ihanuus kun lapsi vähän kasvoi. Vaikka on vaativaluonteinen lapsi niin kaikki tuntuu helpolta vauvavaiheeseen nähden.



En vaihtaisi mihinkän!

elämää vauvaikää pidemmälle. Se oli yllätys, miten raskasta oli kotiäitiyden jälkeen yhdistä työ ja vanhemmuus. Ja se sairastelun määrä!

Lapsettomina kävimme yhdessä baareissa n. 6 krt / vuosi ja erikseen n. 3 krt/ vuosi. Nykyään käymme yhdessä ja erikseen n. 2-4 krt / vuosi. Bändejä olemme käyneet edelleen n. 2 krt /vuosi katsomassa. Ulkomaanmatkoja olemme alkaneet tehdä enemmän, kuin opiskeluaikaan n. 1 krt / 1,5 v. Viimeksi kävimme Aasiassa koko perheen voimin joulukuun alussa ( lapset 7 kk, 6 v ja 8 v) . Tähän kyllä lapsia enemmän vaikuttanut taloudellisen tilanteen parantuminen työelämään siirtymisen myötä.



Ennen lapsia emme juuri kulkeneet metsässä, nyt lasten kanssa sienestämme, marjastamme ja muuten vain retkeilemme. Pelaamme useammin lautapelejä ( myös lasten nukkuessa) . Leffassa emme nykyään juuri käy, mutta kotona onkin paljon mukavampi lasten nukkumaan mentyä katsoa videotykillä, kun tuolit on sata kertaa leffateatterin tuoleja paremmat, eikä ole urpoja, jotka höpöttävät puhelimeen kesken leffan.



Meillä on elämänlaatu kyllä huomattavasti parantunut lasten syntymän myötä, mutta emme olekaan ottaneet lapsista mitään projektia, joka tarvii suorittaa. Meille lapset ovat luonnollinen osa elämää (se tärkein) ja olemme järjestäneet systeemimme sen mukaan, että lapset tulevat minne me menemme. Lapselle koti on siellä, missä vanhemmat ovat. Myös matkoilla pystyy aikaeroista ym. huolimatta pitämään normaalirutiineista kiinni, kun ei tee kiveenhakattuja vaikeasti muunnettavia rutiineja.

itä, vaan jos/kun haluaa. Tottakai, lähdöt ovat hitaampia ja harkitumpia ja asiat eivär tapahdu samaa tahtia kuin aikuisten kesken, mutta lapset on kyllä NIIN ihania! :)



Parisuhde muuttuu kyllä siinä mukana, mutta monilla myös yhteisen vastuun myötä parempaan suuntaan.



Toki jokainen perhe on tapaus sinänsä. Jos on epärealistiset odotukset tai molemmat eivät ole valmiita /sitoutuneita tuohon vastuuseen, niin monta karikkoa voi olla edessä.

Ei elämän tarvitse muuttua tietynlaiseksi vaan se voi edelleen olla omannköistä. Ehkä liikaa nykyään on ilmassa luokittelua, että perhe-elämän pitäisi olla tietynlaista ja vanhemmaksi pitäisi muuttua jo etukäteen. Todellisuudessa jokainen kasvaa vanhemmuuteen lapsen mukana.

vaikka nuorin on vasta 7-kuinen?

Yllättävää kyllä, saimme esikoisen ollessa alle vuoden vanha, apua eräältä mieheni sinkkuopiskelukaverilta (mies), josta emme olisi koskaan uskonut, että hän on niin luonteva lasten kanssa. MLL:n hoitajat olemme myös havainneet hyviksi ja sitten yllättäen mummut ja papat ovat tuolta satojen kilometrien päästä tulleet hätiin pari kertaa vuodessa joko meille tai olemme vieneet lapsia heille. Kummit ovat myös kerran vuoteen ottaneet lapsia pariksi päiväksi.



Meidän parisuhde on muuten kehittynyt aikuisempaan, kypsempään suuntaan. enkä olisi uskonut, että meistä tulee näin " aikuisia" vanhempia.

meillä ei ihan niin. Parsuhde on ihan romuna; seksiä ei ole ollut enää ollenkaan (lapsi nyt 4v.), yölliset heräämiset (jotka jatkuvat yhä), se että on joutunut luopumaan lähes kaikista harrastuksista ja se, että olen yli 30kg lihavampi, äkäinen mamma!

Silti rakastan poikaani yli kaiken, mutta odotan yhä, milloin tää helpottaa..



ps meilläkään ei ole sitä tukiverkkoa

ei voi rentoutua kun täytyy jatkuvasti nousta ja olla valppaana lapsen kanssa. Nyt lapsi 1 v 1 kk ei voi jättää hetkeksikään tai on kiivennyt varmaan kattolamppuun. Oisi ihanaa pitää vaikka päivä vapaata. Tunti ei riitä mihinkään.

Toivottavasti perheemme täydentyy vielä sillä yhdellä puuttuvalla lenkillä ennen sitä...



Niin ja vaikka olen kotiäiti, olen myös yrittäjä. Eli: ei emme ole molemmat töissä ja kuitenkin olemme :-) . Lapset hoidamme kuitenkin kotona. Tässä olen parhaillaan " töissä" tai mun pitäisi tehdä töitä. Muu perhe lähti käymään mummulassa siellä parin sadan km: n päässä, jotta saisin tänään jotakin aikaankin. Ja kyllä: imetän edelleen, jos joku imetysintoilija nyt voivottelee, että kuinka noin pieni voi lähteä isänsä kanssa. Järjestelykysymys :-) miksi minä oisin isää parempi?

oltiin aika hyvin mietitty etukäteen mitä vauva elämään toisi ja muutos oli enemmänkin kuin tervetullut :) Tietysti sitä oli kiinni lapsessa eikä yllättäin lähtemiset enää onnistuneet samalla lailla kuin aiemmin, tosin en juuri sellaisia menoja kaivannutkaan. Lapsen kanssa pystyi kuitenkin liikkumaan kaupungilla, tapaamaan ystäviä ym, itseasiassa taisin esikoisen vauva-aikana liikkua ihmisten ilmoilla enemmänkin mitä tuota ennen :D.



Meille yllätyksiä oli lähinnä se että lapsi nukkui alusta asti paljon paremmin mitä uskoin. Imetysksen vaikeudet oli alkuun haastavia, vaikka olinkin ottanut huomioon ettei se välttämättä onnistuisi. Sujumaan lähtiessään imetys tuntui käsittämättömän helpolta.



Toinen asia mikä tuli vähän yllätyksenä esikoisessa oli lapsen vammaisuus ja sen mukanaan tuomat lääkäri- ja kuntoutuskäynnit ym. Ja tietysti se että lapsi erosi noinkin " radikaalisti" muista ikäisistään, joskus tunsi itsensä yksinäiseksi kun ei pystynyt muiden kanssa juttelemaan kahvipöydässä noin vain lapsen normaalista kehityksestä. Vielä kahden lapsen äitinäkin tuntuu jotkut ihan tavalliset jutut minulle täysin hebrealta. Toisaalta muista kohtalotovereiden seurassa tuli taivaallinen olo kun huomasi että joku ymmärsi, ei kysynyt tyhmiä kysymyksia jne.



Mutta juu, vaikka elämä kahden pienen lapsen kanssa poikkeaakin monin osin aiemmasta, en koe muutosta raskaana. Jotenkin siihen on kasvanut mukaan ja saahan sitä miehen avulla lapsistakin " lomaa" .

Tajusin itse verotietojani katsoessani, että vuoden 2001 jälkeen en ole saanut kertaakaan täyttä palkkaa kokonaista vuotta.



V.2002 syntyi esikoisemme ja äitiysraha oli n. 50% tuloista, sen jälkeen hoitovapaa, puoli vuotta töissä, uusi äitiysloma, hoitovapaa, osittainen hoitovapaa ja ensi vuonna taas heinäkuusta alkaen äitiysvapaa.



Ja en todellakaan kadu tulonmenetystä, mutta totta se kyllä on.=)

tuossahan se isoin muutos, selvitty on ja vauvakin jo reilu puoli vuotias.

... kuoouksemme oli elämänsä ensimmäisellä keikalla Hartwall-areenalla viime kesänä the WHO-yhtyettä " katsomassa" miehen ja minun kanssa 2 kk:n ikäisenä. Kuulosuojaimet päässä, kantoliinassa sai positiivisia ilmeitä aikaan ympäröivissä ihmisissä.



Äitini oli katsomassa tuolloin isompia lapsia ja olisi katsonut myös pienintä, mutta en voinut ajatellakaan jättäväni vauvaa vielä matkasta. Ennenkaikkea siksi, ettei hän täysimetettynä huolinut tuttipulloa tai edes hörppyyttämällä oisi osannut syödä.



Mukava keikka oli ja vauvakin nautti, kun jammasin vauva liinassa...

Ei elämä lopu lapsen tuloon, sitä voi tosissaan jatkaa omannäköisenään lasten kanssa. Lapsia saa otettua moniin paikkoihin mukaan ja tarvittaessa hankittua lapsenvahteja. Mekin ollaan taidettu lasten syntymän jälkeen matkustella enemmän mitä aiemmin ja ihan hyvin on mennyt vaikka oma hommansa on kun kumpikaan ei vielä osaa kävellä. Nyt jo innolla mietitään mikä taivas aukeaa kun kuopus lähiaikoina oppii kävelemään!



Eikä mikään sano että lasten syntyminen tarkottaisi että äidin tulisi jäädä seuraaviksi vuosiksi kotiin, myös isät ovat kykeneviä hoitamaan kotia ja lapsia niin että äiti pääsee töihin.

Suurin muutos oli se, että juuri koskaan en saanut nukkua niin kauan kuin halusin, kun imetin vauvaa, eikä opetettu häntä pullolle, joten ensimmäisen vuoden aikana en nukkunut kertaakaan koko yötä läpeensä. Se oli rankinta, vaikka vauvan hoito muuten oli leppoisaa.

olin yhtäkkiä 24h/7vrk jollekin tarpeellinen, jotakuta toista varten ihan konkreettisestikin kun lapsi söi rintaa. Ruokailu muuttui hieman lapsen mahavaivojen mukaan. Koko ajan piti tehdä jotakin jotta sai arjen pyörimään.



En käynyt juuri missään pari ekaa kuukautta. Kun lapsi oli lähemmäs vuoden, oli matkustaminen taas helpompaa.



Minua ei kauheasti haitannut että elämä muuttui lapsen myötä. Välillä kuitenkin piti saada omaa lepoa, ihan siis istumista, lukemista, nukkumista.



Elämä ei muuttunut ainakaan huonommaksi. Todisteena tietysti pian syntyvä kuopus ;-)

Minä en ymmärrä näitä ihmistaimi- ja vastuu-juttuja. Totta kai ne tajuaa jo ennakkoon!



Kakkosen jälkeen käytännön elämä hankaloitui huomattavasti.

Puolen vuoden kohdalla alkoi meilläkin helpottaa ja vauvan kanssa saattoi lähteäkin johonkin. Vuoden ikäisestä lähtien lapsen kanssa on ollut tosi helppo olla ja mennä. Nyt leikki-ikäisenä on maailman helpoin lapsi. Mutta se vauva-arki oli aivan järkyttävän kamalaa; nukkui 15-60 min pätkiä ekat 5 kk ja huusi! Miten siitä selvittiinkin?

Nyt toista odottaessani olen monesti tosi peloissani, että kaikki toistuu :(

Vierailija:

Ei voi kuvitella mitä se elämä oikeesti on vauvan synnyttyä. Vastuu esimerkiksi on valtava ja sen tajuaminen, että mä olen nyt aina sitten vastuussa tosta ihmistaimesta ja teen sitä koskevat päätökset ym.

Meillä esikoinen itki koko ajan, päivät ja yöt. Eka puoli vuotta oli tosi rankkaa aikaa. Varsinkaan turvakaukalossa eli autossa ei voinut yhtään olla, itketti ihan kauheasti. Eli meillä ei mitkään koliikin rauhotteluajelut tullu kysymykseen. Vaunuissa ei yhtään viihtynyt, ellei nukkunut. Ja nukkui pieniä pätkiä.

Mä en voinut tehdä mitään vauvan kanssa. Siis ei olis tullu mieleenkään mitkään shoppailureissut yksin vauvan kanssa.

Muistan joskus miehen ollessa töissä kuinka itkin, kun vauvakin itki. Mutta sitten mua lohdutti sellanen ajatus, että tää on nyt mun työtä, mulle maksetaan (äitiysraha) nyt tästä, mun kuuluu nyt vaan kestää ja selvitä.

Kiinteiden syönnin alottamisen jälkeen pikkuhiljaa tilanne helpottui päivien osalta. Äidinrakkauskin pääsi kehittymää vähän normaalimmin.

Ei mulle mitään traumoja jäännyt,vaikka jälikäteen ajateltuna ollaan miehen kanssa ajateltu, että miten me selvittiin. Mutta silloin se on se elämä ja kestäähän sen.

Kakkonen ja kolmonen on sitten olleet paljon helpompia, ollaan voitu liikkua ihan normaalisti.

Joskus luin jostain, että itkevän vauvan kanssa ei kannata eristäytyä kotiin, kyllähän maailmaan ääntä sopii. Mutta kyllä se on aika orpo tunne olla yksin siellä Prismassa sen huutavan vauvan kanssa ja kantaa sylissä ja rauhoitella, kun muilla vauvat vaan nukkuu kärryissä.

Miehen kanssa tiimityö kyllä parani, vahva me-henki saatiin.

Älä sitten säikähdä mun kertomuksesta, todennäköissti teillä ei ihan yhtä hankalaa tule olemaan... Kerroinpa vaan realistisesti mitä meillä oli. Mutta silti siis kaksi lasta on esikoisen jälkeen saatu, joten ei se ihan kauheeta ollu. Onhan se oma vauva maailman ihanin asia.

Kylla mulle ainakin kolahti se vastuu, kun toimme esikoisen sairaalasta kotiin. En ollut koskaan hoitanut toisten vauvoja, joten kylla se silloin mietitytti ja huolestutti. Jotenkin vain en ollut miettinyt sita etukateen, se oli toisaalta itsestaanselvyys, jo siita saakka kun lasta aloimme yrittamaan, mutta toisaalta en olut sita tietoisesti ajatellut ennen tuota hetkea. Olin lukenut hirveasti vauvanhoidosta kirjoista ja lehdista ja varmasti tiesin kaiken mita pitikin, mutta kaytannossa olin niin kokematon, ja niin oli mieskin. Mutta niinkuin joku sanoi, onneksi vauvat ovat lujaa tekoa - ei silti, etta vauvalamme olisi ollut minkaanlaista vaaraa meidan kanssamme :) Kyse on lahinna kaikista pikku(ja isommistakin)asioista: tekeeko sen tai taman oikein, onnistuuko imetys, saako vauva tarpeeksi ruokaa, kasvaako, miksi itkee, miksi ei nuku... Koin sen valilla todella ahdistavana ja olin hyvin yksin huolieni kanssa.



Nyt jalkeenpain olen miettinyt, etta johtuikohan esikoisemme itkuisuus kokemattomuudestamme ja epavarmuudestamme hanen hoidossaan - voikohan vauva vaistota sen? Toinen suurimmista muutoksista oli nimittain se, etta olin kuolemanvasynyt, vauva nukkui todella huonosti, itki, ei ollut hetkeakaan yksin (muualla kuin sylissa) - en ehtinyt edes voileipaa syomaan tai suihkuun - todellakaan. Vasymyksen myota parisuhdekin muuttui - enimmakseen riitelimme siita, kumpi oli vasyneempi. Imetin esikoista yolla 11k (lopetin kokonaan hanen ollessaan 15kk ikainen) ja sen jalkeen aloin toipua vasymyksesta.



Muutenhan vauvan kanssa olisi ollut helpoa tehda vaikka mita - jos han ei olisi ollut niin itkuinen, ja jos itse en olisi olllut niin vasynyt.



Toisen lapsen synnyttya ei vastuu tuntunut enaa uudelta, ihmettelin vain, miten parjaisin kahden lapsen kanssa (pelkasin, etta vauva olisi samanlainen kuin esikoinen). Mutta sattumalta tai ei, vauva nukkui verrattaen hyvin, soi, oli rauhallinen, ja lisaksi itse olin loytanyt kantoliinailun josta oli verraton apu kahden lapsen kanssa liikkuessa ja puuhaillessa. Vaikka kahden lapsen kanssa liikkuminen ja lahteminen oli/on monimutkaisempaa kuin yhden, silti kuopuksen vauva-aika oli selkeasti helpompi kuin esikoisen. Nyt kuopus on jo melkein 3v. ja en enaa ole vasynyt ja lasten kanssa on kiva tehda ja puuhailla. Vaikka vauvat ovat ihania ja vauva-aika sellaista jotenkin epatodellista ja lamminta niin itse nautin lapsistani paljon enemman nyt hiukan isompina (ja salaa haaveilen kolmannesta lapsesta!).



Kolmas muutos oli se valtava rakkaus lapsia kohtaan, se alkoi jo raskausaikana ja on jotain sellaista, mita en ollut aiemmin kokenut.