Saako lapselta, tai ihmiselta yleensa, vaatia mitaan? Riittaako, etta itse on onnellinen vai pitaako ihmisen olla hyodyksi muillekin?
Aika iso filosofinen kysymys, johon ei varmaankaan ole yhtä yleispätevää vastausta, mutta jonkinlaisen vastauksen tähän joudumme omalla ja muiden kohdalla etsimään. Asia tulee myös hyvin pian esiin lastenkasvatuksessa. Itse taidan olla aika vahvasti siinä leirissä, joka uskoo, että ihmisellä on vastuu paitsi omasta onnellisuudestaan niin myös yhteisöstään ja laajemmin koko maailmasta. Paljon on kuitenkin myös vastakkaista näkemystä ja esimerkiksi täällä varsinkin omien lasten suhteen vastakkainen mielipide tuntuu olevan yleisempi.
Miten on, riittääkö sinulle, että lapsestasi kasvaa onnellinen ihminen, vai haluatko hänen saavuttavan jotain? Entä riittääkö, että ei aiheuta aktiivisesti vahinkoa muille vai pitääkö jollain tavalla olla hyödyksi? Mitä ihmiseltä, esimerkiksi siltä lapselta saa vaatia? Saako vaatia tiettyjä suorituksia koulussa tai parhaansa yrittämistä? Saako vaatia omien toiveiden uhraamista yhteiseksi hyväksi lapsena tai aikuisena? Saako aikuinen elää yhteiskuntaa hyväksikäyttäen ja omaa onneaan ja etuaan maksimoiden vai onko " siivellä eläminen" ihan okei? Ja riittääkö, että noin suunnilleen tekee sen verran, että kantaa oman painonsa vai pitääkö tehdä enemmän, jos resursseja on? Onko asia eri lapsilla ja aikuisilla? Onko joku ikä, jolloin pitää ihmiseltä alkaa vaatia ja sitä ennen riittää, että on itse onnellinen?
Monimutkaisemmaksihan asiaa tietysti tekee se, miten esimerkiksi onnellisuus määritellään. Itse en esimerkiksi usko, että ihminen, joka ei koskaan tavoitteellisesti pyri johonkin ja saavuta asioita (omien resurssiensa puitteissa) voisi olla oikeasti kovin onnellinen. Kun minä siis vaadin lapsiltani esimerkiksi koulussa sellaisia suorituksia, joihin heillä resurssit riittävät ja joihin he voivat kohtuullisesti ponnistelemalla päästä, uskon, että paitsi opetan heille työntekoa ja itseltään vaatimista ja sitä kautta olemaan yhteiskunnalle hyödyksi, opetan heille samalla keinoja saavuttaa henkilökohtainen tyytyväisyys ja onnellisuus. En usko, että ikuinen alisuorittaja olisi kovin onnellinen.
Kommentit (16)
minusta lapselta saa vaatia sen verran, ettei hänestä tule alisuorituja. Liikaa ei saa vaatia, ei ihmisen tarvitse ylittää itseään (vaikka amerikkalaiset elokuvat näin opettavatkin), mutta oma taso pitäisi löytää.
Sanotaan, että onnellisuus tulee siitä, että auttaa toista ihmistä. Ihminen, joka ajattelee vain itseään, ei ole koskaan onnellinen. Mutta voiko tätä auttamista " vaatia" ?
Mitä hyötyä siitä on että tekee vastentahtoisesti asioita, hyviäkään? Luuletko että aikuisena sitten tekevät vieläkin niin kuin vanhemmat ovat pakottaneet. Jos tekevät, ovat kyllä keskimääräistä tyhmempiä. Parempi olisi herättää lapsissa halu ja motivaatio toimia " oikein" , siis ihan omasta tahdostaan.
mutta valtaosa ihmisistä huomaa viimeistään 30-vuotiaana tekevänsä pääsääntöisesti kuten on lapsena ja nuorena tottunut ja nähnyt mallia. Jos haluaa tehdä toisin, sen kanssa saa oikeasti tehdä töitä. Arvot ja tottumukset periytyvät yllättävänkin vahvasti. Ja kun kyse ei edes ole mistään yksittäisistä valinnoista, vaan ihmisen " perustuksiin" kuuluvasta tavasta olla, toimia ja asettaa itselleen odotuksia.
Vierailija:
Mitä hyötyä siitä on että tekee vastentahtoisesti asioita, hyviäkään? Luuletko että aikuisena sitten tekevät vieläkin niin kuin vanhemmat ovat pakottaneet. Jos tekevät, ovat kyllä keskimääräistä tyhmempiä. Parempi olisi herättää lapsissa halu ja motivaatio toimia " oikein" , siis ihan omasta tahdostaan.
On vaikea tehdä toisin, mihin on lapsena oppinut.
Jokainen meistä vaatii itseltään juuri samalla tasolla kuin vanhemmat ovat meiltä lapsena vaatineet. Ne, joilla on korkea itsekritiikki, heillä on ollut usein vaativat vanhemmat. Sitten on meitä, kuten minä, jonka on todella vaikea yltää omalle älylliselle tasolleen... minulta ei koskaan lapsena vaadittu mitään ja minulta puuttuu sinnikkyys ja annan liian helposti periksi.
Mutta kyllä, näin oppimisvaikeuksista kärsivän koululaisen sekä ikäistään edellä olevan tarhaikäisen lapsen äitinä sanon, että onni riittää. Eikö onnellisuus itsessään ole päämäärä? Kukaan ei koskaan voi olla täydellisen onnellinen, joten se tavoite heiluu koko elämän ajan siinä mukana.
Toivon, etteivät lapseni satuta muita eivätkä itseään. Hyvä elämä on saavutus. Enemmistö meistä tulee kuolemaan kokonaisuudessaan samalla hetkellä, kun viimeinen hengenvetäisy on otettu. Harva ihminen jää elämään maineensa varaan tai saavutustensa varaan. Olisi väärin edes olettaa lapselta moista, etenkään, jos itsekään ei siihen ole yltänyt.
Elää onnellisena, siinä haastetta meille kaikille.
PS. Itseltäni vaadin kyllä hirvittävästi.
Fletch:
mutta valtaosa ihmisistä huomaa viimeistään 30-vuotiaana tekevänsä pääsääntöisesti kuten on lapsena ja nuorena tottunut ja nähnyt mallia. Jos haluaa tehdä toisin, sen kanssa saa oikeasti tehdä töitä. Arvot ja tottumukset periytyvät yllättävänkin vahvasti. Ja kun kyse ei edes ole mistään yksittäisistä valinnoista, vaan ihmisen " perustuksiin" kuuluvasta tavasta olla, toimia ja asettaa itselleen odotuksia.
Olen kohta 40v, mutta suurimmaksi osaksi toimin ja ajattelen täysin eri tavalla kuin minua on opetettu lapsena. Ilman mitään työntekoja, ihan vaan siksi että ei nappaa toimia niin vaan teen mieluummin niin kuin itseäni huvittaa. Jotkut asiat taas olen omaksunut, mutta vain siksi että ne on aikanaan perusteltu minulle niin että niissä tuntuu olevan järkeä.
periytyy voimakkaasti. Samaa sanoo ihan arkikokemuskin. Lapset myös usein täyttävät vanhempiensa odotukset. Senkin huomaa ihan arkikokemuksellakin. Ne joille hoetaan, että ei sinusta mitään tule ja et pärjää ja et sinä siihen pysty usein luovuttavat, vaikka olisivat ehkä halunneetkin tehdä toisin kuin ennustettiin. Ja minunkin kapinalliset rellestäjäkaverini yläasteen ja lukion ajoilta ovat päätyneet nyt kun olemme reilu kolmikymppisiä juuri sinne, minne vanhempamme meitä halusivat. Elämäntaiteilijoista on tullut juristeja, lääkäreitä, DI:tä ja muita " ei ikinä" ammattilaisia.
Itse pyrin monissa asioissa toimimaan täysin päinvastaisesti kuin mihin minulla on vanhempieni esimerkki ja on oikeasti vaikeaa ja vähän väliä olen vaarassa lipsua, vaikka ihan oikeasti koen erittäin tärkeäksi tiettyjen kierteiden ja toimintatapojen katkaisemisen. Siitäkin on tutkimustietoa vaikka kuinka paljon, kuinka vaikeaa näiden ikävienkin kierteiden katkaiseminen on.
Vierailija:
Olen kohta 40v, mutta suurimmaksi osaksi toimin ja ajattelen täysin eri tavalla kuin minua on opetettu lapsena. Ilman mitään työntekoja, ihan vaan siksi että ei nappaa toimia niin vaan teen mieluummin niin kuin itseäni huvittaa. Jotkut asiat taas olen omaksunut, mutta vain siksi että ne on aikanaan perusteltu minulle niin että niissä tuntuu olevan järkeä.
Mikä on se hyvä elämä, joka olisi saavutus ja vaaditko lapsiasi pyrkimään sitä kohti? Jos lapsen onni onkin jossain muussa kuin siinä, minkä sinä koet hyväksi elämäksi? En minäkään vaadi lapsiltani historiankirjoihin pyrkimistä, mutta on elämää sen ja hedonistisen oman onnen tavoittelun välilläkin.
Vierailija:
Mutta kyllä, näin oppimisvaikeuksista kärsivän koululaisen sekä ikäistään edellä olevan tarhaikäisen lapsen äitinä sanon, että onni riittää. Eikö onnellisuus itsessään ole päämäärä? Kukaan ei koskaan voi olla täydellisen onnellinen, joten se tavoite heiluu koko elämän ajan siinä mukana.Toivon, etteivät lapseni satuta muita eivätkä itseään. Hyvä elämä on saavutus. Enemmistö meistä tulee kuolemaan kokonaisuudessaan samalla hetkellä, kun viimeinen hengenvetäisy on otettu. Harva ihminen jää elämään maineensa varaan tai saavutustensa varaan. Olisi väärin edes olettaa lapselta moista, etenkään, jos itsekään ei siihen ole yltänyt.
Elää onnellisena, siinä haastetta meille kaikille.
PS. Itseltäni vaadin kyllä hirvittävästi.
Hedonismi ja epikurolaisuus ovat erittäin väärinymmärrettyjä koulukuntia... Mutta valitettavasti minun on jatkettava tätä keskustelua myöhemmin. Menen nyt ulos kävelylle lasteni kanssa sekä tapaamaan ystäviäni.
Mutta se johtuu siitä, että en ole samalla kunnianhimoinen. Jos ihminen on alisuorittaja ja samalla omaa " draivia" eteenpäin - en usko, että hän silloin on onnellinen sillä ei pääse toteuttamaan sitä puolta itsestään, joka vaatii niitä (ulkoisella mittapuulla mitattavissa olevia) tuloksia.
Itse olen sellainen mietiskelijä, joka voisi vain kaikki päivät tuijotella puita metsässä ja kuunnella sateen ropinaa - noin niinkuin karrikoidusti. En koe tarvetta päteä millään saralla elämässäni, ja minulle todellakin riittää se, että olen mieleltäni tasapainossa; itseni kanssa sopusoinnussa. Myös mieheni on antanut minulle luvan jäädä kokonaan kotiin ns. kotiäidiksi - tällä hetkellä olen kyllä vielä mukana (hyvin hektisessä) työelämässä.
Mielestäni on tärkeää, että on mukana yhteiskunnassa - mutta sitä ei voi tehdä oman onnellisuutensa kustannuksella; jokaisen pitäisi löytää se oma paikkansa. Paikka, missä voi ja saa olla hyödyksi uhraamatta omaa onnellisuuttaan.
Hyvä kysymys, Fletch!
ihminen on hyödyllinen muillekin. Silloin on mistä antaa. Ja taas jos hampaat irvessä suorittaa ollakseen hyödyksi, ehkä ei sitä lopulta olekaan. Aika monen uraputkelaisen lapselle tekisi vanhempien pieni hedonismi hyvää.
olennaisesti vastuu. Ilman vastuuta vapaus on pakonomaista pakenemista.
ja toisten siivellä eläen kuitenkin lopulta tuottaa myös kanssaihmisille hyötyä jollain tapaa. Eli itsekeskeinen omaan napaan tuijottaminenkin johtaa lopulta yhteiseen hyvään.
Vierailija:
ja toisten siivellä eläen kuitenkin lopulta tuottaa myös kanssaihmisille hyötyä jollain tapaa. Eli itsekeskeinen omaan napaan tuijottaminenkin johtaa lopulta yhteiseen hyvään.
Mä olen ajatellut myöskin samanlaisia asioita. Karkeasti mun mielipide on, että niin kauan kuin asuu ja elää muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa (niinkuin nyt useimmat tekevät), niin on syytä vaatia myös toisten huomioonottamista, rakastamista ja kunniottamista. Ei siis saa ajatella vain minä, minä, minä.
Samoin mun mielestä voi ihan hyvin vaatia myös sitä, että jokainen hoitaa oman osuutensa niin hyvin kuin kykenee ja osaa. Pienellä lapsella se tarkoittaa sitä, että leikkii ja leikkii myös muiden lasten kanssa. Koululaisella se tarkoittaa sitä, että tekee läksynsä niin hyvin kuin osaa ja kykenee. Aikuisella se tarkoittaa sitä, että pyrkii mahdollisuuksien mukaan elämään niin, että kantaa itsestään, perheestään ja lähimmäisistään vastuun.
Mulla on ehkä sen verran protestanttinen etiikka (vaikka en olekaan uskovainen), että mielestäni ihmisten pitäisi kilvoitella itsensä voittamisessa. Kaikki asiat eivät ole hauskoja tai mukavia, ne on silti tehtävä. Ja monesti voi tehdä ne vielä paremmin kuin aiemmin.
Mielestäni useimmat ihmiset kokevat itsensä onnellisiksi silloin kuin voivat olla aidosti hyödyksi itselleen ja toisille ja uskovat siihen. Perheelliselle rahan tienaaminen perheen eteen on mielekästä, koska sillä tavalla perhe elätetään. Pienten lasten vanhemmille on vaikka lapsen hoitaminen kotona mielekästä, koska silloin uskoo, että hoitamalla omia lapsiani tuon heille turvaa ja iloa ja sitä kautta hyötyä.
En usko, että kovin monet olisivat onnellisia jos esimerkiksi opiskelisivat vain pelkästä tiedonjanosta vailla mitään tavoitetta. Samoin en usko, että kovin moni on onnellinen tekemällä vain työtä, jos sillä työskentelyllä ei saavuteta mitään.
Samaa mieltä kuin Fletch. Nämä arvot saadaan jo varhaislapsuudessa ja vaatii kovin aktiivisia ja tietoisia toimia, että saa omat perusarvonsa muutettua.
Muilta ihmisiltä ei voi vaatia, paitsi jos on heihin nähden ohjaavassa asemassa, esimerkiksi esimiehenä.
Mistä lapsi voisi oppia vastuuntuntoa, toisten huomioonottamista, pitkäjänteisyyttä yms. ellei vanhemmiltaan? Sitähän kasvatus juuri on, että opastaa lapsia tekemään ratkaisuja, jotka auttavat selviytymään elämässä. Ei vanhempi lapsiaan päästä auton allekaan, ihan yhtä vastuutonta olisi opettaa noudattamaan pelkästään mielihyväperiaatetta.