Lue keskustelun säännöt.
Onko tämä masennusta vai mitä? En kestä perheenjäseniäni.
20.12.2007 |
Aiemmin olin aktiivinen ja läsnä oleva äiti ja vaimo.
Nyt sulkeudun itseeni, omiin maailmoihini.
Lapset tuntuu rasittavilta ja mies vaan ylimääräiseltä taakalta.
Usein olen niin omissa maailmoissani etten kuule mitä minulta kysytään. Kun lapset hakeutuu seuraani niin pyydän aika pian menemään leikkimään tai sisarusten seuraan. Kun lapsi lähestyy minua niin tunne on " voi ei..." .
Mieheni on paljon töissä mutta se ei haittaa. Minusta tuntuu että sitä parempi miten paljon sekin on pois. Kun mies on kotona niin toivon että ottaisi lapset ja lähtisi jonnekin. Välillä niin tekee, vaistoten ilmeisesti tuntemukseni.
Kun olen yksinäni niin olen iloinen, tyytyväinen, voimissani.
Muiden ihmisten seura ei rasita minua samassa määrin kuin perheeni. Jos vieraita on meille tulossa niin silti ensi ajatus on " voi ei" , mutta yleensä vieraiden täällä käynti piristää ja auttaa vähän aikaa jaksamaan taas omaakin perhettäni.
Töissä pidän etenkin joidenkin työkavereiden seurasta.
Onko muilla ollut tälläistä?
Ehkä toi oma perhe tökkii siksi että vaatii kaikki jotain. Lapset vaatii koko ajan ja purkavat kiukkunsa minuun, mies tahtoisi hellyyttä ja jutella ja seksiä ja plaa plaa. Mä tahtoisin vaan olla rauhassa.
Kommentit (6)
En vaan jaksaisi sitä jatkuvaa huutoa ja tunnemyrskyä mitä lasten (ja miehenkin) kanssa pitää kestää. Voi kun pääsis vaikka muutamaksi viikoksi lomalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletteko muutkin vastaajat kotiäitejä? Oman ajan puute kai vaivaa.
Meillä ongelmana se, että miehen kanssa on erilaiset kasvatusperiaatteet. Mies kun tulee töistä, niin komentaa lapsia milloin mistäkin asiasta koko illan, lapset tappelevat ja ovat levottomia ja tottelemattomia. Siis kun koko perhe on yhdessä, niin homma on yhtä kaaosta. Tämä ärsyttää suunnattomasti! Silloin aina tekee mieli kadota jonnekin kaus...
Viikonlopun loma naisten kesken esimerkiksi piristää paljon, mutta se on todella harvinaista herkkua.
Kärsin jonkinasteisesta masennuksesta kun toinen lapsi syntyi eikä se ole mennyt ohi kokonaan ilmeisesti. Juuri kuvaamasi laisia tunteita on mullakin, välillä henkisesti taon päätäni että miksi hankin ikinä lapsia (olisihan mun pitänyt tietää ettei musta ole äidiksi jne), välillä sitten olen niin huolissani lapsista ja niiden terveydestä ja tulevaisuudesta etten saa nukuttua - heittelee laidasta laitaan siis, mutta tuo ANTAKAA MUN OLLA RAUHASSA on tosi tuttu olo.
Ois voinu olla mun kirjottama alotus.. Ite oon tullu siihen tulokseen et omaa aikaa pitäs kipeästi saada(lue ottaa), en vaan oo keksiny miten. Kolme lasta ja mies on työnarkomaani, tukiverkko kaukana.
Minulla on aivan samanlaiset fiilikset.
Mutta mitä tämä on? Kyllästymistä? Masennusta? Ahdistusta? Itsekkyyttä? Kyvyttömyyttä perhe-elämään? Mitä?