Lapsen peloista ; (

vaan lapsille tulee erilaisia pelon ja eroahdistuksen vaiheita, kun huomaavat mm. oman erillisyytensä vanhemmista ja eivät aina kuitenkaan tajua, että asiat ovat olemassa vaikka niitä ei näy...

Lapsen peloista voi puhua hänen kanssaan, kertoa lempeästi mutta lujasti että äiti on ja pysyy... Pelkoa ei pidä mitätöidä vaan lapsen tunteille pitää antaa lupa olla ja tulla käsitellyiksi turvallisesti.

Ainakin Lastenkeskuksella on hyviä pelkoja käsitteleviä kuvakirjoja - Pelko pois jänöliini, Mikko Kettunen ja Ahmatti, Pikku Pesu ja iso ikävä ja muitakin, en vain muista nimiä. ihan www.lastenkeskus.fi . Niitä voi lapsen kanssa lukea ja näin myös käsitellä asioista, jotka pelottaa.

Kun puhutte lapsen kanssa peloista, olkaa rehellisiä. Meillä törmättiin yllättävään ongelmaan keväällä.



Jäin leskeksi, lapseltani kuoli isä. Tietenkin hän kertoi myös päiväkodissa tapahtuneesta, hautajaisista, avoimesta arkusta jne. Yksi pojista vihastui ja paukautti lapselleni, että tämä valehteli, vain vanhat ihmiset kuolee. Poikani tietenkin pahoitti mielensä ja toinen kai jäi pohtimaan valehteleeko vanhemmat vai kaveri..

Meillä nimittäin on myös viisi vuotias tyttö, joka on hiljattain ruvennut pelkäämään KAIKKEA. Ei uskalla olla alakerrassa yksin tai edes siskon kanssa. Iltaisin kun pimeää on mieluiten samassa huoneessa kun isä tai äiti. Kuulee kaikenlaista rapinaa ym. jotka pelottavat. Ei enää uskalla nukahtaa yksin vaan pitää silittää uneen. Öisin usein pahoja unia jonka jälkeen taas silitetään uneen. pelkää että tulee tulipalo ja kyselee kauanko kuolema kestää....

Mielikuvitus rikas tyttö aina ollut, pelkoja ollut nyt reilu kuukausi. Niistä on puhuttu, mutta niitä ei tietenkään voi pakottaa pois. Uskon, et menee itsestään ohi, yllättäen alkoikin. Olen jutellut tästä muiden äitien kanssa ja ollaan todettu, et taitaa kuulua ikään. Ymmärrystä vaatii aikuiselta kun välistä ihan pöhlöjä pelkoja, mutta lapselle todellisia.

Oon itse ratkaissut asian siten, että en jätä mihinkään yksin (en autoon, en kotiin edes roskien viemisen ajaksi). Mun mielestä ei ole tarpeeksi iso olemaan hetkeäkään erillään jos kerran pelottaa. Tällä linjalla pelot ei edes kasva mahdottomaksi, eikä niitä tarte lapsen enempää kuin teoreettisena mahdollisuutena miettiä ja itkeä, kun ei tule sellasia tilanteita, jotka lisäisivät ahdistusta. Tietysti jos kotona (asumme yhdessä tasossa ja kaikki huoneet periaatteessa ihan lähellä) sanoo, ettei uskalla leikkiä jossakin jne, niin sanon, että höpsis ei täällä ole mitään pelättävää, tai vessaan menoa tms jos pelkää, niin menen mukana... yleensä ne pelot jääkin sitten muutamaan kertaan, siis tuleevat joskus mieleen ja yleensä ei tunnu edes miettivän.



Muistan itse, että olin tuossa iässä toisaalta innokas olemaan yksin, toisaalta itkin ja pelkäsin kovasti. Siksi ajattelen, että en omaa lastani vielä halua edes totuttaa hetkenkään kestävään itsenäiseen yksin oloon, koska sen kääntöpuoli voi olla just ahdistus ja se on paljon kurjempaa kuin se, että on vanhempi saatavilla/lähettyvillä koko ajan. Ei tätä varmaan loppuiän kestä... :) :)



Tietysti kyselee myös kuolemasta ja sairauksista jne, mutta yleensä vaan vakuutan, että lääkärit osaa hoitaa melkein kaiken ja me ei isän kanssa voida kuolla/sairastua, koska ollaan vielä nuoria (suhteellisen nuoria hmm)... Tietysti voidaan sairastua tai kuollakin, mutta mun mielestä tuon ikäiselle ei voi sanoa sellasta, paitsi jos tosiaan jotakin sattuu. Lapsella ei ole mitään tapaa suhteuttaa asiaa, niinkuin aikuinen voi miettiä todellisen riskin suuruutta... Toisaalta koitan kyllä opettaa, että kaikenlaista voi sattua ja kaikesta selvitään ja aina pysytään perheenä yhdessä. Sekin vielä tässä samassa syssyssä tullut esille, että on kuullut jostakin, että jotkut vanhemmat eroavatkin...



No, siis summa summarum, mun mielestä kannattaa välttää yksin jättämistä ja antaa olla lähellä jos pelottaa, kyllä lapsi sitten taas ottaa etäisyyttä kun taas uskaltaa enemmän (usein auttaa jo hetken läheisyyden tankkaus, niin pelko unohtuu ja voi jatkaa leikkejä). Ja toiseksi koittaa olla kyselystä huolimatta tekemättä elämän vaikeuksia kovin todelliseksi uhaksi jos ei ole tarpeen.