Nyt tarviis vertaistukea tai tukea muuten vaan....
Ajatukset myllertävät kovasti ja siksi tuntuukin helpottavalta kirjoittaa hieman niitä muidenkin jaettavaksi.
Tässä hieman taustaa:
Olemme 31 v pariskunta ja aloitimme vauvasta haaveilun kuusi vuotta sitten. Vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduimme tutkimuksiin eikä syytä lapsettomuuteen ole tähän päivään mennessä löytynyt. Neljän inssin, yhden IVF:n ja yhden PAS:n jälkeen saimme raskauden alkuun ICSI:llä kahden alkion siirrosta kesäkuussa 05. Tähän mennessä välillä oli suhdekkin hukassa kaiken sen hoitokierteen keskellä. Poika syntyi 03/06. Heti aloimme uuden yrityksen ja kiertoni palautuikin uomiinsa 1 1/2 kk:tta synnytyksestä. Tulosta ei luomuna tullut ja hakeuduimme hoitoon, jossa jäljiteltiin täysin tuota onnistunutta hoitoa. Kesäkuussa 07 toinen raskaus alkoi ja olimme onnemme kukkuloilla. Minulla oli pientä ns. " normaalia" raskausajan vuotoa koko raskauden ajan, joka kuitenkin yltyi lokakuun alussa raskausviikkojen ollessa 19. Kohtu oli tulehtunut tuon pikkuisen vuodon siivittämänä eli bakteeritaso elimistössäni oli kasvanut veren myötä. Terve pikkuruinen poika vauva syntyi 5.10 aivan liian varhain ja Taivaan Isä otti hänet sylistämme hellään huomaansa.
Lapsettomuuspolilta tuli yhteydenotto marraskuussa ja ehdottivat uutta hoitoa helmikuulle. Kierto palautuikin n. 1 1/2 kk:tta synnytyksestä kuten ensimmäiselläkin kerralla. Sovimme alustavasti puhelimessa, että soittelen sitten tammikuun kuukautiset ja siitä katsomme sitten jaksamisen hoitoihin.
Nyt olen viikottain käynyt psykalla juttelemassa kaikesta tapahtuneesta ja tulevasta. Suru ei enään ole päällimmäisenä, vaikkakin menetys on mielessä jatkuvasti, eikä se varmaan sieltä aivan juuri häviäkkään. Nyt pelottaa tuleva......uskaltaudummeko uudestaan kaikkeen tähän vai kuinka elämämme on tarkoitus jatkua....hirveästi asiat pyörivät mielessä.....
Toivottavasti jollakin olisi kokemuksia vastaavasta tai jos ei kokemuksia niin rohkaisevia sanoja suuntaan tai toiseen. Itse en kykene oikein mitenkään selkeästi ajattelemaan ja mieskin on kaikesta sekaisin vaikkakin toivoisi kovasti lisää lapsia....näinhän me varmasti kaikki täällä palstalla toivomme. Kun luomuna tärppäisi, ei hoitoja ja niissä jaksamista tarviisi edes ajatella.....Kotona meillä kuitenkin jo on 1 v 10 kk:n ikäinen taapero, joka kummasti auttaa jaksamaan ja antaa ilonaiheita elämään sekä tarvitsee isää ja äitiä vielä kauan.
Kommentit (6)
sinut hyvinkin. Ikäviä uutisia oli teilläkin ja olen pahoillani ettei vieläkään ole tärpännyt.
Minulla on henkisesti ollut tämän asian kanssa todella vaikeaa. Nyt, kun suurin suru on ohitse, on alkanut miettimään tulevaa ja vielä kovemmin alkanut pelottamaan kaikki. Haluanko enää lapsia, jos se näin vaikeaksi menee? Voinko enää luottaakkaan, että kaikki menisi hyvin? Voinko enää mistään ollakkaan onnellinen, kun se jo heti viedään sitten pois? Meneekö elämämme samaan kuin aiemmin, jos hoidot eivät purekkaan? Tuleeko ihmissuhteista taas niin hurjan vaikeita, jos raskaudet alkavat ahdistaa? Olenko minä tehnyt jotain väärää ansaitakseni kaiken tämän? Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin....
Irtisanoin itseni työstäni kaiken tämän keskellä ja jäin kotiäidiksi. Se tuntui oikealta ratkaisulta tähän väliin. Tulevat hoidotkin on näin helpompi hoitaa ja työnantajan kanssa alkoikin olla jo ongelmia näiden hoitojen ja sairaslomien takia vaikka lain puitteissa olen toiminut koko ajan, joten sen puolesta ei ollut nokankoputtamista. Sairaslomalla olin kaksi kuukautta ja olisin psykalta varmasti saanut paljon pidempäänkin, mutta tuntui oikealta työnantajaa kohtaan irtisanoa itsensä, jos aikomus ei kuitenkaan takaisin ollut mennä. Asiat meni siellä niin solmuun heidän suhteestaan näihin sairaslomiin yms.
Lähdemme ensiviikolla jouluksi pois etelänaurinkoon. Joulun viettäminen näissä olosuhteissa ei nyt tuntunut oikealta, olisihan tämä aika ollut äitiyslomani alku, varhaistetulle kun olisin jäänyt. Suhde Jumalaankin on ollut hieman hakusessa, joten Kristuksen syntymäjuhlaa vietetään meidän perheessä nyt hieman eritunnelmissa, vaikka jouluhan se on sielläkin, minne menemme. Omat perinteet vain muuttuvat. Näin ollen täältäpäin on nyt hieman hiljaista palstailun suhteen, mutta palataan sitten uuden vuoden tuolla puolen. Olisi todella mukavaa vaihtaa kuulumisia kanssasi enemmänkin. Onko sinulla sähköpostiosoitetta, johon voisin kirjoitella henkilökohtaisesti? Omani paljastaa nimen, joten en halua kaikille tänne sitä laitella. Jos sinulta ei sellaista löydy niin kirjuutellaan sitten tämän kautta.
Joulukiireet painaa niin kovasti päälle, ettei meinaa ehtiä laisinkaan edes koneelle! Tulin nyt sulle pikaisesti saunan pesun lomasta laittamaan sähköpostiosoitteeni, olisi tosissaan ihana saada sitä harvinaista vertaistukea! Ja jutella muutenkin, ajatukset kun painaa jatkuvasti mieltä, varmasti meillä molemmilla! Jos et enää tällä viikolla ehdi kirjoitella niin naputtelet sitten mailia vaikka lomasi jälkeen. Mukavaa matkaa ja hyvää joulua, toivottavasti edes pientä ilon pilkettä saatte jouluunne (itse pelkään tuota päivää ihan tajuttomasti, varmasti tuo tunteet pintaan ja muistot alkaa repimään haavoja!!!)!
Eli sp-osoite: naksu80@netti.fi
Olen ikivanha palstailija, aktiivinen joskus 3v sitten...nyt sattumalta kävin vilkaisemmassa, mitäs tänne kuuluu.
Me menetimme pikkuisemme, joka lähti alulle 2. ICSIn jälkeen. Keskenmeno, vuotoa oli pitkin matkaa. Suru oli käsittämätön ja helpotti vasta vuoden, puolentoista kuluessa. Siitä ainakin opin, että itselleen pitää antaa aikaa ja tilaa surra. Surun keskellä on aika mahdotonta tehdä mitään kovin selkeitä suunnitelmia. Asiat vain pyörivät ympyrää. Eikä suru kokonaan helpota koskaan - veläkin muistan päivän, jolloin näin ultrassa pikkuisen, joka ei enää elänyt.
Sitten meillä onnisti 3. kerralla ja nyt meillä on villi 3v poika. Ihana tapaus! Voin vaan kuvitella, että jos menetys tulee silloin, kun on jo saanut lapsen, se voi olla vaikeampaa sen vuoksi, että lapsen vuoksi sitä yrittää tsempata ja olla positiivinen, eikä voi näyttää koko suruaan.
Jostain sitä vaan sitten pitää löytää tila, missä voi surra ja olla heikko...
Jaksamista sinulle,
Maarit
Nostelenkin tätä pinoa ylemmäs kun huomasin että teillä Mine ois kanssa IVF edessä päin... Joten tuota sp-osoitetta siis nostelen, josko haluaisit sinne kirjoitella... :)
Moi
Palstailen enemmän tuolla muualla, mutta halusin kirjoittaa tännekin.
Mulla on paha endo useampi tähystys, yksi avoleikkaus ja hoitoja takana vuoden verran (yritystä enemmän). Takana myös km rv 7+, jolloin olin jo kuullut pikkuisen sydänäänet ja tuulimuna, joka todettiin 17.12. Molemmat olivat saaneet alkunsa tuoresiirrosta IVF:stä.
Minä koen, että lapsettomien pienten Enkelien menetys on erilaista, kun niiden, jotka voivat tulla luomuna raskaaksi. En tarkoita, että luomuraskauden keskeytymiset olisivat yhtään helpompia käydä läpi! Mutta se vain on erilaista. Ja lapsettoman kuitenkin TUNNEN, että minun on vaikeampi selvitä menetyksistä.
Itse käyn terapiassa intensiivisesti, kaksi kertaa viikossa. Onneksi! Terapia toimi myös kriisiterapiana toisen keskenmenon jälkeen.
Minulla oli tässä hetken aikaa tunne, että haluan lähteä opiskelemaan, tekemään jotain uutta! Mutta kun menetyksen suru taas kurkisti (mieliala vaihtelee, senhän te tiedättekin), ymmärsin että minulla ei ole voimia aloittaa mitään uutta.
Olen ollut tämän kuun alusta työtön ja tilanne on minulle mielestäni siunaus: kunhan uusiin hoitoihin lähdemme maaliskuun tienoilla (nyt tauko, koska pitää tehdä lisätutkimuksia, joista hyytymistekijätutkimus voidaan tehdä vasta 2-3kk raskauden päättymisestä), minun ei tarvitse järjestellä vapaata ei työstä, eikä koulusta. Se on suunnaton helpotus!
Tiedän kyllä, että moni, joka ei lapsettomuutta ja hoitoja ja niiden aikataulutuksia ole kokenut, ei ymmärrä tätä. Heidän mielestään minun " pitäisi keksiä jotain tekemistä, että en ajattele asiaa" . Jep, helppo homma: piikitykset tiettynä aikana päivässä, toinen piikki vielä ehkä jonain toisena ajankohtana päivässä, lugesteronit pitää laittaa 2-3krt/pv, ultrassa pitää käydä 2-4krt/hoito ja ultra-aika saattaa tulla päivän varoitusajalla. Hormooneista tulee erilaisia oireita ja päässä " viiraa" . Siitten jännättään saadaanko punktiossa munasoluja ja jos saadaan hedelmöittyykö ja lähteekö jakaantaumaan ja saadaanko siirtokelpoisia. Ja sitten siirretään ja taas odotetaan kaksi tuskaista viikkoa, että onnistuiko. Ja tähän on mennyt noin neljä viikkoa. Ja jos testi on plussaa, siitä se odotus ja pelko vasta alkaakin - varsinkin kun on keskenmenoja kokenut.
Että yritä siinä sitten keskittää ajatukset muualle ja hoitaa hoidot " vasemmalla kädellä" . Näin ei takuulla sano kukaan hoitoja läpi käynyt.
Tulipas vuodatettua ;o) Vaikka tehän tiedättä nämä hommat, mutta mun piti vähän avautua. Noita kommentteja " unohda asia" nimittäin edelleen kuulee silloin tällöin.
Mutta siis surusta sen verran, että suru pitää surra ja kipätkin asiat ja ajatukset yrittää kohdata. Myös ne kaikkein kauheimmat, joita varmasti jokaiselle tulee. Tämä kuuluu paranemisprosessiin, joka etenee vaihe vaheelta ja vieä aikaa kuukausista jopa vuosiin. Mutta jos prosessi vie vuosia, viimeistään silloin on aika hakea apu. Asian tietysti muistaa aina ja välillä se sattuu. Tarkoitan sitä, että jos elämästä ei saa mitään otetta ja jatkuvasti väsyttää ja masentaa vuoden-kahden jälkeen, suosittelen lämpimästi terapiaa. Jos siihen on mahdollisuus.
Voimia kaikille ja mukavaa alkavaa viikkoa!
Vehnis
Voi että, tuo teidän surullinen tarinanne ei kyllä unohdu! Yhdessähän aikoinaan palstailimme samassa pinossa, valitettavasti molemmilla kävi huonosti... Mahdatkohan muistaa mut vielä?
Voin kyllä kuvitella (huom, kuvitella, tietää sitä tuskaa en voi kun jokaisella se on niin yksilöllistä!) millaisia tuntemuksia teillä on! Meillä lapsettomuudesta kärsivillä kun ei riitä se, että ajattelee että " No, ehkä ensi kuussa se on sitten jo aluillaan taas!" . Ehei, meillä on kaiken sen lisäksi ajateltavana juuri nuo hoidot, niiden aiheuttama stressi, hoitojen ajoitukset, onnistumiset - ja suurimpana murheena tieto siitä, että hoidoista huolimatta tulosta ei välttämättä tule... Sen lisäksi, että meillä on suuri suru surtavanamme menetyksemme johdosta, meillä on valtava huoli tulevasta, kun sitä vauvaa ei " noin vaan" alulle saada!
Meillä itsellämme on toivottavasti edessä seuraava ivf helmikuussa. Pienen menettämisen jälkeenhän meille tehtiin jo yksi PAS josta ei ilouutista tullut, sekä seuraavaan kiertoon suunniteltu PAS (jossa oli tarkoitus siirtää kaksi alkiota), johon ei edes päästy kun yksikään pakkasvauvoista ei selvinnyt sulatuksesta. Joten kova romahdus oli tuokin; kaksoshaaveesta taas totaalinen pudotus nollille!
Nyt toisaalta odottaa jo vaan ajan kuluvan, jotta uuteen yritykseen taas päästäisiin. Toisaalta läsnä on jatkuva pelko, pelko että kaikki menee taas pieleen! Etenkin Pienen menetyksen jälkeen tulleet vastoinkäymiset hoidoissa ovat ottaneet erityisen lujille ja mielenterveys (jatkuva väsymys, alakuloisuus, huoli ja luovuttamisen tunne ovat läsnä) on totisesti koetuksella! Siitä huolimatta ei auta kuin yrittää, kun kerta sen lapsen tahdomme!!!
Tuskin tästä nyt oli apua, tulikin tahattomasti vain tällaista ajatuksen virtaa! ;) Mutta mielelläni juttelisin jatkossakin sun kanssa mietteistä ja tuntemuksista, niin hoitoja kuin muutakin koskevista asioista! Vaikka täysin samanlaista kokemusta meillä ei olekaan, niin yhdistäviä tekijöitä meillä on ainakin kaksi: molemmat olemme menettäneet vauvamme ja molemmilla on tulevaisuus tuntematon!
Voimia sinne!!!