Oletko koskaan itkenyt työpaikallasi? Mistä asiasta ja hävettikö jälkeenpäin?

Ei hävettänyt, koska silloin itki yksi jos toinenkin. Pidetty pomomme oli kuollut syöpään.

naisvaltaisella työpaikalla ymmärrettiin.

Työpaikalla oli kiistoja ja jouduin ottamaan sivullisena ns. iskuja vastaan ja otin henkilökohtaisesti. Hävettää vähän, mutta toisaalta silloin tunsin oloni todella surkeaksi ja väärinkohdelluksi.

en voinut itkua pidättää...

Hävetti ja paljon hävettikin

poikakaverin kanssa ongelmia, äidin kanssa riidoissa ja puhelu kesken työpäivää, lukenut surullisia tai liikuttavia tarinoita netistä jne

Minulla soitettiin (lapseni mummi soitti) että poikani joutuu sairaalaan koska tulehdusarvot oli niin korkeat ja että hän on todella kipeä. Mummi oli käyttänyt häntä lääkärissä kun oli mennyt niin kipeäksi. Säikähdin totaalisesti ja aloin itkemään ja lähdin heti pois töistä. Onneksi ei ollut kyse kuitenkaan kauhean vakavasta, antibiooteilla ja kuumelääkkeellä meni nopeaa ohi.

Kerran itkin sitä kun pomo haukkui aiheetta ja uhkasi potkuilla. Vaikka Kerran omissa läksiäisissäni kun pomo (ei sama kuin haukkuja) kehui niin vuolaasti ammattitaitoani ja persoonaani.

Ja kerran kun pomo kysyi, onko stressiä ja jaksanko (kysyi sitä mailitse, kun ei muuten voinut, olemme eri paikkakunnilla). Hänen huolenpitonsa osui niiiin oikeaan kohtaan. En hävennyt sitäkään. Olin kyllä silloin yksin huoneessani.

Olen itkenyt koska olen ollut tosi väsynyt ja usein myös jos joku asiakas kuolee niin tulee vähintäänkin kyyneleet silmiin. Eikä ole hävettänyt ikinä, ei edes jälkeenpäin. Olen herkkä itkemään enkä voi sille mitään, mielestäni kaikki työpaikallani ovat ottaneet asian ihan ok enkä ole kokenut että minua olisi katsottu " kieroon" .

Kerran eräs asiakas haukkui mut niin maanrakoon latelemalla tosi henkilökohtaisia törkeyksiä, että en osannut muuta kuin itkeä.

Toisella kertaa sain kuulla juuri ennen työvuoron alkua mummuni joutuneen sairaalaan ja olevan kriittisessä tilassa. Selvisin työpaikalle asti, mutta pukuhuoneessa tuli itku ja menin pomolle juttelemaan ja hän oli niin ymmärtäväinen, että tuli itku sielläkin.

Joo, viimeksi kun sain kuulla ystäväni äidin kuolleen syöpään. YT-neuvottelujen yhteydessä myöskin. Olen joutunut kerran irtisanomaan ihmisiä ja jälkeenpäin kyllä itkin ja paljon. Se oli kyllä työelämän kovin paikka.



Kerran itkin myös kun meidän pakastealkiot eivät selvinneet sulatuksesta.



Joskus myös olen ollut itse irtisanomisuhan kohteena, joten kun sain tiedon, että työpaikka säilyy, niin itkin.

kun pomoni haukkui minut maan rakoon. Menin keskustelemaan työsuhteeni jatkosta (työ oli kestänyt jo 1,5 vuotta ja työsopminus olisi pitänyt uusia). Avoimin mielin menin vaikka tiesin, että pomon suusta voi kuulla ihan mitä vaan. Aloitti lähes heti parjaamisen jota kesti yhteensä 2,5 tuntia. Haukut sanottiin muka kehittämismielessä ja suurin osa oli asiota, joista nyt vaan haluttiin tehdä elämää isompia. Esimerkiksi en muka KOSKAAN tervehdi muita työkaverita yms. Kun sanoin, että mielestäni nämä väitteet ja haukut pitä paikkaansa, uhkailtiin että työsopimusta ei jatketa.



Lopulta kaikkien haukkujen jälkeen purskahdin itkuun. Itkin niin pomon että muiden työkaveriden nähden. Keskustelusta syntyi aika iso soppa monelta eri kannalta. Pomoni mm. rikkoi vaitiolovelvollisuuttaan kertoen keskustelun sisältöä muille ihmisille. Lopulta työsopimusta jatkettiin ja olin vielä n. vuoden samassa työpaikassa, jonka jälkeen vaihdoin työpaikka.

Olin tosi herkässä mielentilassa kun olin juuri tullut raskaaksi ja siitä viikonpäivät iloittuani sainkin keskenmenon. Keskenmenosta meni kaksi päivää kun oli pomon kanssa etukäteen sovittu palaveri jossa olin jo etukäteen päättänyt sanoa itseni irti kun olin löytänyt toisen työpaikan joka vastasi koulutustani yms. Palaveri meni ihan läskiksi kun en saanut sanottua juuri mitään ja empaattinen pomoni kysyi, että mikä minulla on.



Itkin sitten pomolle koko stoorin ja pomo kuunteli pitäen kädestäni kiinni. Lopulta sain sanottua, että olen lähdössä muualle töihin ja kaikki saatiin sovittua ok. Mutta jälkeenpäin vähän tuo repeämiseni toki nolotti vaikka pomon taholta siihen ei koskaan palattu. Onneksi viisas ja kiva pomo siis.

Ensimmäisenä työpäivänä hoitovapaan jälkeen. Esikoinen oli ensimmäistä päivää hoidossa ja työkaverit kyseli että miltä tuntuu... Itku pääsi kun yritin vastata kysymykseen.

Jotenkin arvasin sen etukäteen, koska olin yrityksen sisällä juuri hakeutunut toisiin tehtäviin ja yhtäkkiä niitä tehtäviä enää ollutkaan. Ehdin olla pari kuukautta siinä hommassa vasta... Tiesin sen ja psyykkasin itseäni kestämään sen päivän. Silti kun pomo sanoi, että " valitettavasti sinä kuulut tuohon joukkoon" , alkoi kyyneleet valua. Onneksi sain koottua nopeasti itseni ja hymyilin iloisesti jo työkavereille aulassa ja kerroin uutiset. Kotimatkalla itkin koko ajomatkan, mutta työpaikalla en halunnut sitä näyttää, miten se sattui, vaikka kuinka olisi järjellä miettinyt. Kaksi päivää olin saikulla ja sitten menin takaisin töihin ja tein työni viimeisen päälle niin kauan kuin työvelvote jatkui. Vaikeaa oli ja hammasta kiristin. Välillä mietin, että olisi pitänyt jotenkin syyllistää esimiehiä, eikä näytellä pirteää ja päästää heitä helpolla. Hehän rekrytoivat uusia ihmisiä, vaikka oli selvää, että tuote ajetaan alas. Repivät minut sisäisessä prosessissa hommaan, jota ei sitten enää ollutkaan.

Asiakas oli ostamassa mahdollisimman pientä valkoista vauvanmekkoa. Paljastui, että vauva oli kuollut vastasyntyneenä. Halusi kuitenkin jotain nättiä arkkuun. Ei hävettänyt, koska purskahdin itkuun vasta kun asiakas lähti.