Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä mieltä perheestä, jossa asutaan erillään?
08.12.2007 |
Tilanne on se, että mieheni haluaa jatkaa sukunsa maatilaa. Joku päivä. Asuu nyt jo tilan mailla omassa talossaan. Minä rakastan kaupunkielämää, minulla myös työpaikka kaupungissa. En halua muuttaa maalle, mies ei halua muuttaa kaupunkiin. Miehellä työpaikka kotipaikkakunnallaan. Välimatkaa n 150 km. Muuten menee hyvin. Mulla jo yksi lapsi, olen ollut lapseni kanssa alusta asti yksin (tämä ei ollut toiveeni, mutta minkäs teet, mies oli mikä oli). Miehellä yksi lapsi, on hänen luonaan joka toinen viikonloppu. Lapset samanikäisiä, 3 v. Mieleni tekisi ehkä yhteistä lasta, mutta tilanne olisi se, että asuisin lapseni ja yhteisen lapsemme kanssa kaupungissa, ja " vierailisimme" (=viettäisimme aikaa) puolin ja toisin myös toistemme luona, me maalla ja mies kaupungissa.
Uskotteko, että kuvio voisi toimia, ja mitä mieltä olette?
Kommentit (9)
Kiva kuulla tarinasi. Voi olla, että mulla on matala kynnys ruveta kahden kodin perheeksi, koska olen ollut ensimmäisenkin kanssa yksin, ja selvinnyt (vaikka rankkaahan se on ollut, mutta toisaalta helppoa, kun on yksin voinut kaikesta päättää jne). En näe realistisena, että muuttaisimme maalle, ja jättäisimme kaiken taaksemme. Mies ei halua luopua sukutilansa pidosta, sitten joskus tulevaisuudessa siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei ole matka eikä mikään, moni ajaa päivittäin sen verran/suunta töihin. Eli ihan hyvin suhteenne voi toimia:)
eri kaupungeissa ja monet jopa eri maissa. Vierailevat toistensa luona toki niin usein kuin mahdollista. Lasten täytyy koulunkäynnin takia olla lähinän toisen vanhemman luona, mutta koko perhe kerääntyy yhteen kun vain mahdollista. Se toimii aika hyvin, joskin olen ymmärtänyt, että eräs edellytys sen tominnalle on, että siellä, missä lapset ovat, on myös saannöllinen kodinhoitaja tai au pair kantamassa osan kodinpitovastuusta, jotta myös se siellä oleva puoliso voi käydä töissä ja hoiaa asiansa kunnialla. Yksin se olisi vaikeaa.
Tosin mikään näistä tietämistäni ratkaisuista ei ole ollut takroitettu " ikuiseksi" . Useimmilla on tietty vuosimäärä, jonka jälkeen tilanne " Normalisoituu" (mikä sitten silloin heille onkaan enää normaalia, siinäkin on varmaan sopeutumista...) Joillain on vain " joskus" jolloin tullaan yhteen mutta silti se on tulevaisuuden suunnitelma.
itse en osaisi kuvitella, että asuisin eri osoitteessa mieheni kanssa. Yhden perheen tunnen, jossa vanhemmat asuvat eri osoitteissa ja heille se on loistava ratkaisu. Niin että kyse on ihan teidän perheen vallinnasta. Mihin tahansa päädyttekin, niin onnea! Sitä parisuhteessa ei varmaan voi olla liikaa.
vain viikonloppuisin, eikä edes välttämättä joka viikonloppu. Hyvin heillä tuntuu menevän!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni epäreilua lasta kohtaan.
Mutta yleensähän tavoitteena kuitenkin on edes joskus saada töitä lähempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta vaan tuntuu, että tämä on ainoa mahdollinen vaihtoehto ainakin juuri tällä hetkellä. Toisaalta ajattelen, että tämä on helppo ratkaisu, koska olen jo yhden kanssa ollut yksin ja selvinnyt, ja toisaalta ajattelen, että juuri koska olen ollut yksin yhden kanssa, en haluaisi toisen kanssa enää olla yksin.
Mutta kai se on niin, että kukin tavallaan, pääasia on että homma toimii ja kaikki on tyytyväisiä.
ap
Alue: Aihe vapaa
Olemme uusperhe. Tarinamme lyhyesti: tapasimme alunperin 90-luvun puolivälissä, kun asuin ulkomailla. Olimme toistemme ensirakkaus, ensimmäiset seksikumppanit, ja seurustelimme reilun vuoden. Suhde loppui, kun muutin takaisin Suomeen.
Avioiduin, se ei toiminut, erosin, ja jäin kahden lapsen yh:ksi.
Mies avioitui tahollaan, erosi, jäi yhden lapsen yh-isäksi.
Vuonna 2003 otin häneen yhteyttä, sain sähköpostiosoitteen Googlen avulla. Hän ilahtui yhteydenotostamme. Kirjoiteltiin, soiteltiin, puhuttiin videopuheluita. Menin käymään hänen luonaan, ja rakkaus roihahti taas. Aloitimme seurustelemaan. Tapaamme noin kerran kuussa, joskus useamminkin. Menimme naimisiin kesällä 2006 ja yhteinen tyttäremme syntyi viime toukokuussa. Isä lensi synnytykseen mukaan.
Minä en halua katkaista lasteni hyviä välejä isäänsä, ja siksi asumme Suomessa, ainakin vielä. Työ ja lapsi pitävät taas miehen kotimaassaan, ainakin toistaiseksi. Me olemme siis aviopari ja perhe, joka asuu eri maissa. Sitä, muutammeko joskus saman katon alle, en tiedä. Nyt on ihan hyvä näin, vaikka miestäni raastaa ikävä kun ei saa olla tyttönsä kanssa, ja minun mielestäni olisi tottakai kivempaa jakaa arki toisen kanssa konkreettisesti.
Tämä ratkaisu on herättänyt kummastusta. Ja tämä vaatii paljon: ennen kaikkea sitä, ettei ole sairaalloisen mustasukkainen. Toiseen täytyy luottaa.