Apua.. etäännyn miehestä, vaikka yhdessä vasta 9kk :((

Älä tee kompromisseja. Niistä on vaikea päästä eroon siinä vaiheessa kun on lapsia. Kun puoliso vituttaa 95% ajasta, ja niin tulee käymään usko pois, niin huomaat tehneesi pelkästään kompromisseja ja miehesi saaneen kaiken

Hän ei haluaisi vielä luovuttaa, mutta minusta se alkaa olla ainoa vaihtoehto. Hirveän kipeltä tuntuu luopua hänestä, mutta toisaalta uskon, että molemmille on tiedossa jotain parempaa joskus? -ap

Ei tuo kuulosta ollenkaan hyvältä. Vaikka mies on parantanutkin tapojaan, hän vaikuttaa silti täysin moukalta... Sitä paitsi, tiesitkö, että naiset saavat kätellä istualtaan?



Mies ei muutu, jos hän ei tunne tarvetta siihen. Perusluonne ei muutu. Et saa häntä opetettua puhumaan tunteistaan yms, ellei hän itse halua.



Ja 27 v mies, joka viikonloppuisin menee " kotiinsa" - hälytyskellot soimaan, nainen! Kodin tulisi olla sinun luonasi, mutta mies ei sitä halua.



Vuoden kuluttua saatat jo muistella tuota suhdetta ihan mielenkiintoisena vaiheena elämässä,josta oppi paljon. Muuttakaa nyt erilleen äkkkiä, elä omaa elämääsi!

Pelkään, että jään yksin. Tai että menetän elämäni rakkauden. Asutaan nyt yhdessä, mutta toisaalta silti tunnen olevani yksin. Mies on etäinen, eikä yritä samalla tavalla kuin minä. Mies ei laita tikkua ristiin tehdäkseen minulle mukavia asioita, kun taas minä teen hänelle päivittäin pieniä mukavia asioita (esim. mies saa tulla siivottuun kotiin, teen ruokaa, pistän eväitä valmiiksi, laitan mukavia tekstiviestejä töihin jos on asiaa, hieron niskoja ja kysyn työpäivästä). Miehellä on joka ilta jotain menoja, ja jos ei ole, niin ei häntä tunnu kiinnostavan paneutua yhtään minun asioihin tai elämään. Ehdotin mukavaa yhteistä itsenäisyyspäivää, ehdotin että mentäisiin mökille ja voisin tehdä paistia, laitettaisiin takkaan tulet ja saunottaisiin. Mies oli siitäkin vain että " no kyllä se käy.." . Ei muuta reaktio siihen, että tahdon viettää yhteistä aikaa ja parantaa suhdetta :(. Heti itsenäisyyspäivän jälkeen mies on taas menossa vanhempiensa luo.



Tuntuu vaan niin raskaalta, kun luulin, ettei enää " tarvitse" elää sinkkuaikoja, että tämä olisi se lopullinen parisuhde. Minä olen yrittänyt niiiiin kovasti ja panostanut suhteen eteen :(. Ja antanut miehelle paljon anteeksi. Voi että kun harmittaa. On minulla toki " oma elämä" , minulla on omia lemmikkejä, läheiset välit kavereihin, 2 työpaikkaa ja opiskelut. Kyllä niistäkin toki sisältöä saa elämään, ja saankin, mutta minä olen sellainen " parisuhdeihminen" , että suurin onni ja tasapainon tunne tulee siitä, kun voi olla hyvässä suhteessa :(.



ap.

Etkö ymmärrä kuinka nuori vielä olet? Sulla on vuosikausia aikaa löytää sopiva mies ja perustaa perhe. On suurta hulluutta alkaa perustaa perhettä miehen kanssa, joka ei ole pätkääkään kiinnostunut parisuhteesta! Lasten saaminen on nimittäin aivan mieletön rasite parisuhteelle ja jos se on heikko jo ennen lapsia, niin se ei todellakaan siitä parane.



Ihan oikeasti, ansaitset parempaa!

Ap saakin olla lapsellinen, ap on 22 vuotias! Eivät monet ole siinä iässä vielä kovin aikuisia. Itsekin oli ko. iässä ihan paskassa suhteessa, itkin sen paskan perään jopa vuosia.



Mutta nyt ap - järki käteen. Sun homma ei toimi nyt, kun mies ei yritä yhtään, ei se toimi myöhemminkään. Sori... Jotakin täytyis tehdä, sinä olet osasi tehnyt, mies ei mitään. Kerää hänen kamansa ja pian, teet itsellesi suuren palveluksen, sillä mies käyttää sinua vain hyväkseen.

tai ehkä oikeammin: mies ei koskaan edes ole ollut sinua lähellä. Sinä olet yrittänyt kaikkesi, rakastanut, huolehtinut, joustanut... mies käyttää sinua hyväkseen. Ja kehtaa vielä arvostella päälle.



Kuule, kyllä se joskus vaihtamalla paranee! On sellaistakin rakkautta, joka on molemminpuolista. Toki vaikeita vaiheita tulee kaikille, mutta teillä ei minusta ole ollut tarpeeksi hyvää yhdessä.



Sitä paitsi mies ei selvästi ole irrottautunut lapsuudenkodistaan.



Olet vielä nuori. Haaveilet parisuhteesta, mutta siihen tarvitaan kaksi. Maailmassa on miehiä, jotka ovat siihen valmiita.

Tosta ei ikinä tuu mitään. Järkyttävä ukko! Elämäsi olisi varmasti mukavampaa ilman tuollaista riippakiveä!



Itsekin löysin elämäni miehen vasta 26-vuotiaana, en olisi ikinä uskonut että niin ihana mies on olemassakaan. Sinullekin varmasti on jossain joku kunnon mies, joka odottelee vaan että löydätte toisenne :-)



Tähän loppuun ei voi todeta yhtään mitään muuta kuin JSSAP!! Ja se on niin totta!

Vierailija:

Pelkään, että jään yksin. Tai että menetän elämäni rakkauden.

Sun riski jäädä yksi on toodella minimaallinen, sillä sulla on 20 vuotta aikaa aloittaa uusi parisuhde, sekä olet osoittanut joustavuutesi tässä suhteessa, joten pärjäät suhteessa kuin suhteessa. Mies ei ole elämäsi rakkaus. Mitä sanoisit tilanteessasi olevallesi ystävällesi, varmaan haluaisit hänelle parempaa kohtelua. Elämänsä rakkaudet ei kohtele huonosti, se on fakta.

Asutaan nyt yhdessä, mutta toisaalta silti tunnen olevani yksin..

Eli miksi pelkäät enään yksin jäämistä, jos olet jo yksin?

Tuntuu vaan niin raskaalta, kun luulin, ettei enää " tarvitse" elää sinkkuaikoja, että tämä olisi se lopullinen parisuhde....

mutta minä olen sellainen " parisuhdeihminen" , että suurin onni ja tasapainon tunne tulee siitä, kun voi olla hyvässä suhteessa :(.

Kuulostaa vähän siltä, että etsit sinkkuna paniikissa pakollista parisuhdetta jokaisesta vastaantulevasta. Onhan se silloin raskasta aikaa.. Eli ei kannata, vaan kannattaa luottaa tulevaisuuteen, kyllä se kantaa. Kaikesta ajasta täällä kannattaa nauttia, eikös vaan.

Minä olen yrittänyt niiiiin kovasti ja panostanut suhteen eteen :(. Ja antanut miehelle paljon anteeksi. Voi että kun harmittaa.

Tiedän omasta kokemuksesta tunteen, tuntuu että suhteeseen panostettu aika on hukkaan :(. Mutta kyllä siihen jälkikäteen osaa suhtautua paremmin..

Ja tärkein asia minusta: parisuhteeseen sen oikean kanssa ei tarvitse hikipäässä panostaa ja yrittää. Sen oikean kanssa panostaminen suhteeseen tulee luonnollisesti, eikä se enään tunnu " panostamiselta" , kun onkin saanut toiselta ihanaa vastakaikua!

Mitä kauemmin roikut tuossa suhteessa, sen kauemmin joudut olemaan elämässä, josta et nauti. Ja joka menee siis hukkaan.

Tsemppiä!

Tässä vaiheessa voi vielä perua. Minusta se ei ole hyvä merkki, jos miehellä on niin kova hinku päästä aina " kotiin" . Silloin se koti merkitsee vanhempien kotia, ei teidän yhteistä.

Ei välttämättä ole yksin miehen vika, joskus vanhemmatkin voivat pitää liian pitkään otteessaan aikuista lastaan.

Käytännön tasolla se ei näy kyllä mitenkään :/. Tahtoisin niin kovasti, että mies heräisi ja alkaisi vastavuoroisesti olemaan suhteessa. Nyt tuntuu, että minä annan, mies ottaa. Haluaisin vielä antaa mahdollisuuden, mutta toisaalta miestä ei kiinnosta puhua ja hän hermostuu todella paljon, kun yritän puhua suhteen tilasta. -ap

Parinkymmenen vuoden päästä, kun työpäivän päätteeksi mies tekee ruokaa sulle, lapset ovat harrastuksissa ja kotona on ihanan hiljaista, siemailet rauhassa lasillisen viiniä ja mietit, miten hyvä sun on olla. Keittiöstä kysytään, haluatko jälkiruoaksi jäätelöä vai jotain muuta... ;).



Et varmaan edes muista, miksi luulit tämän nykyisen tyypin olevan muka se oikea.

Vierailija:

Käytännön tasolla se ei näy kyllä mitenkään :/. Tahtoisin niin kovasti, että mies heräisi ja alkaisi vastavuoroisesti olemaan suhteessa. Nyt tuntuu, että minä annan, mies ottaa. Haluaisin vielä antaa mahdollisuuden, mutta toisaalta miestä ei kiinnosta puhua ja hän hermostuu todella paljon, kun yritän puhua suhteen tilasta. -ap

Jos todellakin vielä haluat antaa mahdollisuuden, niin teidän pitää käydä kunnon keskustelu. Jos se ei onnistu miehen puolelta, niin mitään ei ole enään tehtävissä. Veikkaan, että mahdollisuus menee jo siinä.. Mutta teidän pitää keskustella kaikki ongelmat läpi, sopia niihin käytännön tasolla kompromissiratkaisut, ja sopia aika, jolloin tarkistatte " sopimuksen tilan" kompromissiratkaisuista, esim. pari viikkoa. Jos sopimus ei ole onnistunut, niin se on siinä sitten. Ei mitään pähkäilyjä enään.

Meillä on välillä myös hyviä hetkiä ja aikoja, joten siksi olen pysynyt suhteessa. Mies oli suhteen alkuaikoina melko törkeä minulle, mutta on muuttanut sen suhteen tapojaan. Mies haukkui ja arvosteli mua ja vieläkin välillä huomauttelee huonoista käytöstavoista (esim kerran en ehtinyt syödessäni nousta ylös kättelemään miehen tätiä, kättelin sitten istualteni ja tästä mies huomautti jälkeenpäin, etten osaa mitään käytöstapoja :().

up

Ehdottomasti lopeta suhde. Tiedät sen jo itsekin, että se on ainoa vaihtoehto. Tee vahva päätös, äläkä peru sitä kertaakaan, vaikka ikävä tulisi. Suunnittele joku kiva reissu parin kuukauden päähän, kun tiedät, että eroprosessi on takana päin.



Jos asunto on nimissäsi, voit vaihtaa huoletta pienempään ja miehellesi jää tehtäväksi hankkia omansa. Jos omistat asunnon, sen kun " heität miehen ulos" .



Rakasta vaan häntä ja itke vaikka muutama kuukausi, mutta tee päätös! Se on ainoa oikea ratkaisu teidän tilanteessanne!!!



Ja miten ihana muutaman vuoden päästä olla kenties yhdessä miehen kanssa, joka ottaa sinutkin huomioon - muutenkin kuin vain yksittäisinä romanttisina hetkinä. Joka ottaa sinut huomioon arvokkaana ihmisenä omine toiveinesi ja haluinesi!



Olen itse ollut samassa tilanteessa. Erosin 4 vuoden suhteen jälkeen silloisesta suuresta rakkaudestani, jonka kanssa minulla ei ollut hyvä olla. Eron tuska kesti jopa vuosia, mutta elämä oli toivorikasta ja hyvää myös tuona aikana. Heti päätöksen jälkeen koko maailma muuttui valoisammaksi. Nyt 29-vuotiaana minulla on todella ihana mies, mieluisa asuinympäristö, mukavia tulevaisuuden haaveita ja toinen lapsi tulossa!

Täällä on jomoni sanonut että teillä on liian erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat. Eikä tuo nykyhetkikään kuulosta ollenkaan hyvältä. Irrota nyt otteesi ja kulje eteenpäin.



Itse löysin mieheni jonka kanssa perustin perheen joskus 27-vuotiaana. Älä ole epätoivoinen... elämässä on muutakin kuin parisuhteen etsiminen. Tai toivoton yritys muuttaa huono suhde hyväksi.



Tiedätkö ihan tarkkaan mitä itse haluat?

Miksi haluat sitä juuri tuon miehen kanssa, vaikkei mies tunnu samaa haluavan?

Kuuleppa. Vaikka tuntuu nyt kipeältä miettiä eroa, mutta mietipä sitä miten kipeältä eron miettiminen tuntuu muutaman vuoden kuluttua, kun pelissä todella on mukana se perhe?



Jos ennen lapsia ja yhteisiä monia vuosiakin yhteiselo tuntuu noin solmuiselta, on todellakin parempi heittää hanksat tiskiin ja etsiä sellainen mies, jolla on samat suunnitelmat ja ajatukset kuin sinulla.



Sanotaan, että vanhempien parisuhde on lasten koti. Eli sinun ja miehesi välit vaikuttavat yhteisiin lapsiinne aivan ratkaisevalla tavalla!! Siisipä ole tarkkana, kenen kanssa ja millaiseen parisuhteeseen alat perhettä rakentaa.



Ja kun olet lapsia hankkinut, sitten ei enää ole aikaa miettiä parisuhteen tilaa ja yrittää muuttaa toista johonkin suuntaan. Nämä asiat pitää olla kunnossa ennen kuin lapsia tulee.



Voimia ja tsemppiwä!

Kerron omasta avioliitostani - olen vasta mennyt naimisiin ja tunnen olevani onnellisempi kuin koskaan. Toisaalta olen ollut mieheni kanssa parisuhteessa jo yli kuusi vuotta, joten puhun myös pitkän kokemuksen kautta. Mieti lukiessasi, voitko kertoa vastaavista hetkistä nykyisen puolisosi kanssa, toimiiko arki ja voitko rehellisesti sanoa olevasi tyytyväinen suhteeseen. Avioliittoni on varmasti keskimääräistä onnellisempi, mutta jotain sen elementtejä pitäisi mielestäni olla jokaisessa suhteessa!



Suhteen alkuaikoina, ainakin parin ensimmäisen vuoden ajan, mies olisi tehnyt puolestani mitä tahansa. Joskus kerroin siitä ystävilleni suorastaan huvittuneena. Eräänkin kerran mies yritti käsillään suojata minua sateelta kaupungilla kulkiessamme - sateenvarjo oli jäänyt kotiin. Lyhyt tapaaminen kaupungilla kesken päivän, särkylääkkeen nouto apteekista tuulessa ja tuiskussa, kaikki onnistui, jos kehtasi pyytää.



Yhteen muuttaessamme mies ei juuri osannut laittaa ruokaa tai ollut tottunut siivoamiseen. Mutta tämä oli alusta saakka meidän yhteinen kotimme, se ensisijainen ja tärkein! Koskaan en ole joutunut suostuttelemaan tai liiemmin pyytämäänkään; mies on opetellut kokkaamaan ja on jo vuosia laittanut tosi hyvää ruokaa. Tullessani kotiin työpäivän päätteeksi saattaa mies olla jo valmiina ruoanlaittoon (" mene sinä lepäämään ja katsomaan vaikka sähköpostit, minä laitan ruoan" ). Itsestään selvää on, että mies myös miettii, mitä syötäisiin, käy kaupassa ja varioi tuttuja reseptejä. Ja keittää aamulla espressot molemmille. Tai on tuonut jotain ylimääräistä herkkua kaupasta.



Siivoamiseen olen itsekin oppinut miehen kanssa eläessäni asennoitumaan uudella tavalla: se ei olekaan kamalaa, sillä me olemme aikuisia omassa kodissamme. Inhoan tiskaamista, joten siitä tykkäävä mies on aina tiskannut käsitiskin. Nyt, kun miehen haaveilema tiskikone on osa arkea, mies edelleen huolehtii minua useammin keittiön tiskipöydän puhtaudesta. Pyykkivuoriin mies reagoi minua tunteellisemmin ja pitää huolen, että pyykkikone pyörii kyllin usein. Isomman siivouksen suhteen meillä on vakiintuneet roolit: mies imuroi, tiskaa, kopistelee matot ja vie roskat, minä taas pesen lattiat, vessan ja kylpyhuoneen sekä pyyhin pölyt ja peilit.



Yhteistä aikaa mies kaipaa siinä, missä minäkin. Ajanpuute vaivaa, sillä olemme molemmat omilla tahoillamme kiireisiä. Mies haluaisi meidän useammin käyvän yhdessä elokuvissa, konserteissa ja teatterissa. Lenkkipolulle ja sulkapalloa pelaamaan ehdimme silloin tällöin. Meillä on onneksi yhteisiäkin harrastuksia ja projekteja, joiden puitteissa harjoittelemme ja esiinnymme yhdessä. Silloin, kun vapaata aikaa on enemmän, lähdemme reissuun, käymme minun lapsuudenkodissani, tapaamme ystäviä, valmistamme monivaiheisen aterian, luemme toisillemme ääneen tai laulamme (mies laulaa minulle vaikka tuutulaulun illalla, jos pyydän), menemme yhdessä vaahtokylpyyn ja sytytämme kynttilät, hieromme toistemme hartiat tai laulamme yhdessä ihan vain laulamisen ilosta. Mies viihtyy minun lapsuudenperheeni parissa hyvin, minä tapaan mielelläni mieheni sukulaisia ja ystäviä. Kumpikin asettaa kuitenkin tämän parisuhteen lapsuudenperheiden edelle.



Merkkipäivinä ja jouluisin hukun lahjavuoriin. Mies innostuu yleensä liikaakin pohtimaan persoonaani sopivia, kunnianhimoisia tai suloisia lahjoja, joita vastaanottaessa ilahtuu ja häkeltyy. Lahjoja tärkeämpiä ovat kuitenkin ne arjen pienet eleet - se, että sohvalle nukahdettuani havahdun siihen, että minut kannetaan vuoteeseen ja peitellään hellästi, tai että väsyneenä aamuna minullekin on aamupuuroa, vaikken itse jaksanut tehdä.



Ja kyllä - myös minä olen panostanut suhteeseen, mutta se ei - joku tämän jo mainitsikin - tunnu panostamiselta, sillä saan varmasti antamani takaisin. Todettakoon myös, että myös meillä riidellään ja ollaan umpiväsyneitä ja ihan tavallisia ihmisiä, lähipiiristä löytyy vaikeita asioita, eikä elämä aina helppoa ole. Mutta tämän suhteen ansiosta ja avulla elämää jaksaa.



Nyt sitten mietit, minkä sortin suhteen itsellesi loppuelämäksi haluat. Anteeksi provosoiva tyyli, mutta kyse on tärkeästä, onnellisuuteesi vaikuttavasta asiasta.

mutta olet niin ihanan nuori että ei kannata yrittää mahdottomia. Jos luovut ammatistasi ja unelmistasi ja lähdet sinne maatilalle, kadut varmasti kun teillä on lapsia. Sinä ehdit löytää itsellesi paremmin sopivan kumppanin jonka kanssa luoda yhteisiä unelmia.



(tämä nuoruus ja ehtiminen liittyy siis mielessäni lasten hankkimiseen ja perheen perustamiseen).