Lue keskustelun säännöt.
Kaverien suhtautuminen mielenterveyden ongelmiin?
25.11.2007 |
Elämä lähti alamäkeen ja olen siitä aika avoimesti puhunut läheisille ystäville, koska ajattelin että kaikenlainen avoimuus auttaa nyt oloani. Suhtautuminen on ollut vähintään mielenkiintoista. Kun kerron, että tämän pitkän lääkärirumban jälkeen, josta hekin ovat olleet tietoisia, on päädytty terapiaan ja määrätty lääkitys (alussa ei epäilty ongelman olean pään sisällä), ystävät eivät sano MITÄÄN. Ihan kun en olisi sanonut heille juuri äsken mitään. Jos esim. kerron tämän elämääni tällä hetkellä paljon hallitsevan asian sähköpostilla, siihen ei vastata mitään. Tai paras ystäväni sanoi AIJAA ja alkoi puhua työhuolista.
Onko näihin juttuihin suhtautuminen tosiaan noin vaikeaa? Esim. kun kyse oli erosta, apua ja kuunteluseuraa oli vaikka millä mitalla tarjolla. Nyt ei mitään. Olen itseasiassa aika loukkaantunut, koska koen itse olevani aika empaattinen ystävä.
Kommentit (6)
Ehkä hain nyt tässä vähän sellaista asiaa, että mun mielestä tällaiseen päätelmään tuleminen ei ole kurkkutulehdukseen verrattavissa, ja saattaisin kaivata ystäviltä jotain kannustusta jo ihan sen takia. Sen takia, että tällaisen ongelman bongaaminen ei ole mulle kurkkutulehdukseen verrattavissa. Että se on vähän vakavampaa ja saattaa mua järkyttää. Ja siinä voisi auttaa se, että toinen edes reagoisi siihen. Ja toivottavasti vielä jotenkin järkevästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei itsellään ole minkäänlaista kokemusta mielenterveysongelmista on todella vaikea ymmärtää mistä toinen edes puhuu. Itse olen psykiatrinen sairaanhoitaja ja sairastanut itse synnytyksen jälkeisen masennuksen, kahdesti. Osalle ystäviä oli todella vaikea ymmärtää, osaa asia ehkä pelotti ja ottivat etäisyyttä ja osa ei ollenkaan ymmärtänyt mistä puhun... Minä olen siitä onnekas että mulla on ystäviä omissa työkavereissani joille mielenterveyshäiriöt on jokapäiväistä ja tuttua työnpuolesta ja he osasivat suhtautua vaikkei omakohtaista kokemusta olekaan. Minulla on myös kaksi masennuksesta kärsinyttä tuttua joista tuli tosi läheisiä näitä asioita jakaessamme. Olisi hyvä jos löytäisit jotakin kautta vertaistukea; jonkun joka voi ymmärtää, jolla on kokemusta, mielellään vielä omakohtaista...
Tsemppiä sinulle ja toipumista!
Nämä ihmiset kertoneet lähipiirissään olleista samanlaisista tapauksista. Sellainen esim. auttaa jo tosi paljon. Mut se että paras kaveri on hiljaa ja vaihtaa aiheen työpäiväänsä. Samainen kaveri, joka kävi läpi rankkoja juttuja elämässään vaan kuukausia aiemmin ja kehui kuinka olin ollut korvaamaton tuki ja kuinka hänen vuoronsa olisi nyt tukea minua erottuani. Mä siihen eroon mitään tukea tarvi (ei siis ole avioero, enkä minä ole perus av-mamma, vaan muuten vaan tähän palstaan tykästynyt nuori nainen).
ja on ollut terapiassa nuorempana. Ja hän tuntee ihmisiä joilla myös on ollut. Ja siitä yhteenvetona hän juuri vetää sen johtopäätöksen, että on parempi kun reagoi mielenterveyden ongelmiin samalla lailla kuin fyysisiinkin. Monilla niitä on, ja jos kerran hoitoa saa, niin homma on hanskassa. Häntä itseään ja monia hänen ystäviään ja tuttaviaan " Aijaata" suurempi ihmettely ja taivastelu on pikemminkin loukannut kuin auttanut ja " samanlaisten" tapausten vetäminen itse kunkin kumminkaimojen piiristä lähinnä turhauttaa, koska yleensä niistä näkyy vielä paljon " aijaata" selviemmin, ettei toinen tajua pätkääkään, mistä on kyse, vaan joko vähättelee tai suurentelee ongelmaa.
vastaus Aijaa on ihan oikea. Se on sama vastaus jonka saisit jos sanoisit, että syöt antibiootteja kurkkutulehdukseen. Homma on hoidossa, se siitä. Jakuunteluapuahan sinulla nyt todistettavasti on - kaverin olkapäätä parempaa kuunteluapuakaiken lisäksi. Sillä eräs puolihan tässä nyt on, että kun selvästi olet tarvinnut ammattiterapiaa, se tarkoittaa myös sitä, että kavereiden kuunteluavusta ei ollut hyötyä.
Se kun menee antibiootilla viikossa ohi. Tulitko ajatelleeksi?