epäluotettava isi vs. ei isiä ollenkaan
Taustoja
Minulla ja nuoruudenrakkaudellani on kolme yhteistä lasta, nuorin alle kouluikäinen. Olen ollut yh viimeset viisi vuotta. Asumme lähes eri puolilla
Suomea. Tähän asti olen ajatellut että lapsilla on oikeus isään ja edesauttanut lasten ja isän tapaamista. Välillä se on sujunut hyvin ja välillä huonosti. Nyt on menty taas alamäkeä viimenen vuosi. Mies ei ole järin kiinnostunut lapsistaan.
Nyt on alkanu tuntumaan että mulla alkaa olla mitta täynnä. En jaksa kuskata omaan laskuuni lapsia Suomen toiselle laidalle miehen sukulaisten hoidettavaksi ja maksaa lasten elämää siellä sen aikaa. Mies ei pistä tikkua ristiin, lupaa vaan lapsille että ovat isin luona sillon ja sillon ja jättää minut ja äitinsä hoitamaan käytännön järjestelyt.
Tästä ku pääsis jotenki irti, mä en jaksa. Jouluksi pitäs muka viedä muksut taas, vaan....
Kommentit (4)
Itse oon vähän sitä mieltä ettei toista voi väkisin pakottaa välittämään lapsistaan ja että ehkä kaikista ei vain ole vanhemmiksi. Se on todella ikävää jos lapsella ja vanhemmalla ei ole välejä mutta onko se pois lapsen elämästä?? Vanhempi siinä varmasti menettää miljoona kertaa enemmän ja on omaa tyhmyyttä jos ei edes ymmärrä asiaa tai viitsi välittää.
Itse oon päättäny etten puutu lapseni ja hänen isänsä väleihin, autan kyllä jos lapseni pyytää enkä estä jos isä haluaa lastaan tavata. On vaan helpompi itselle kun olen hyväksynyt että näin mennään eikä tarvitse enää vaivata päätä turhilla murheilla. Lapsellani on paljon muita läheisiä ihmissuhteita.
Mitä taas tulee omaan huonoon isäsuhteeseeni... olen todennut ettei ole lapsen asia pitää näitä välejä yllä vaan vanhemman, ainakin niin kauan kun lapsi on lapsi.... Sen jälkeen taas väleistä tuskin tulee muodollista kummallisempaa jos sitäkään.
Mutta jos miettii omia ihmissuhteita muutenkin, niin haluanhan itselleikin vain positiivisia ihmissuhteita ympärilleni, ei sillä ole väliä kuka se on, riittää vain että on ne jotkut. Enhän kaipaa itsellenikään ihmissuhteita jotka eivät minusta pidä, eivät halua olla kanssani tekemisissä tai joita pidän epäluotettavina.
Näin olen itse asian ajatellut. On kuitenkin hieno jos jaksat pitää yllä isän ja lapsen välejä... Sehän on tapauskohtaista onko se lapsen etu tai kaiken vaivan arvoista. Itse vaatisin isältä omaa aktiivisuutta tai jättäisin hänet miettimään asioitaan.
Niin, tuntuu että tän vuosien vääntämisen jälkeen mulla alkaa olla takki tyhjä. Olen useasti koettanut (naputtamatta ja motkottamatta) keskustella lasten isän kanssa mm. yhteydenpidon tärkeydestä, lupauksien pidosta ym, joiden pitäisi olla itsestään selviä. En vaan enää jaksa näitä ' mulla loppuu akku, soitan ihan just' eikä sitä puhelua kuulu seuraavaan kolmeen kuukauteen. Sen verran paha tilanne oli välillä että sain sen perusteella muutettua käräjäoikeudessa yhteishuoltajuuden yksinhuolloksi.
Ongelmahan on oikeastaan se, että isukki selittää muksuille rakastavansa ja kaipaavansa, muttei koskaan soita, laita korttia, ei sähköpostia eikä tee ikinä alotetta ottaa lapsia luokseen/järjestääkseen aikaa olla heidän kanssaan. Lupaa ostaa lapseltaan kalenterin eikä sitte vaivaudu hoitamaan asiaa loppuun asti. Ei ole edes hänen nykyistä osoitettaan... Siinähän siten istut ja pidät pettynyttä, itkevää lasta sylissä joka niin kovin haluis soittaa isille ja uskoa että sillä on niin kiire että se unohti sen kalenteriasian. Tai että sillä on niin kiire että oman lapsen synttärit unohtu. Tai, tai tai.. Esimerkkejä on miljoona.
Jos edes vähän auttas etten edesauta yhteydenpitoa ja tapaamisia. Pelottaa että muksut saa perkeleen pahoja henkisiä vaurioita tuosta. En kuitenkaan aio asettua poikkiteloin tapaamisille tms. Hakekoot luokseen, viettäkööt aikaa kunhan saa itse asiat järjestettyä.
Itse kävin eron jälkeen keskustelemassa perheneuvojan kanssa, kun oma takki oli aivan tyhjä enkä jaksanut enää olla välikätenä isän ja lasten suhteessa. Terapeutti sanoi minulle, että minun asiani ei ole ylläpitää mitään sellaista mitä ei ole olemassa. Lapset muodostavat isäänsä oman suhteen ajan kanssa. Lasten elämässä tulee olla miesmalli, sen ei kuitenkaan tarvitse olla oma biologinen isä. Itse sain näillä sanoilla totaalisen helpotuksen. En enää järjestämällä järjestänyt pieleenmenneitä isätapaamisia ja yrittänyt puhua isän puolesta lapsille tai yrittänyt motivoida isää näkemään lapsiaan. Ajan kanssa meillä tilanne muuttunut siihen, että nykyisin isä tapaa lapsiaan säännöllisesti. Pari vuotta meni ennen kuin homma rupesi toimimaan, isän aloitteesta.
Onpa kyllä hankalaa... Miten, pitääkö isä mitään teyttä itse lapsiin, soitteleeko tms. Ottaako osaa kustannuksiin? Entä, onko muu suku mukana lasten elämässä? Voisiko sieltä joku isän sukulainen, vaari tai mummu olla aktiivisemmin mukana lasten elämässä?
Kun eihän tietenkään kaiken pitäisi olla sinun vastuulla, isän pitäisi tottakai hakea lapset, tai jos lapset on tarpeeksi isoja matkustamaan julkisilla, hänen pitäisi kustantaa lastem matkat...
Oletteko pystyneet lastenvalvojalla sopimaan aivan näistä käytännön järjestelyistä?
Hirmu kysymystulva, en tarkoita tällä ettet olisi jo yrittänyt kaikkea. Olet varmast tehnyt kaikkesi ja vähän ylikin... Onhan se tosi vaikeaa, jos isää ei näytä kiinnostavan. Kun ei kai sitä toista ihmistä voi pakottaakkaan...
Meillä on vanhimmalla lapsella " eri isä" ja hänen kanssaan on ollut joskus aikamoisia hankaluuksia. Mut poika on kuitenkin aktiivisesti käynyt mummulassa, ja sittemmin on isä ollut siellä sitten mummun ja pojan kanssa. (Mut me asutaan kyllä niin lähellä toisiamme että se on mahd.)
Mutta palaten sinun asiaasi, ei sinun todellakaan tarvitse kaikkeen suostua, voit vaatia rajoja ja sovittuja käytäntöjä... Sinä olet kuitenkin lapsillesi tärkein ihminen, ja tärkeää on se, että voit hyvin. Ja saavat lapset myös siitä mallia, kuinka sinua ja heitä voi ja saa kohdella...
Jaksamisia ja voimahaleja!