En ymmärrä, miksi nykyiset vanhemmat odottavat isovanhempien

Kukaan ei tiedä etukäteen, millainen seuraavasta lapsesta syntyy ja miten elämä muutenkin muuttuu: luulen että joskus jaksamattomuus voi tulla pienenä yllätyksenä? Ihmisellä on luontainen taipumus luottaa omiin vanhempiinsa auttajina, oli ikä mikä tahansa, ja se ettei omaa äitiä ja isää kiinnosta auttaa, tuntuu ymmärrettävästi loukkaukselta.

Mielestäni Ap:n viesti kuvastaa hyvin nykyistä yhteiskunnallista tilannetta ja asemaa, joka pohjautuu ajatukseen, että minä, minä, minä niin positiivisissa kuin negatiivisissa asioissa. Oma perheeni on konkreettisesti kokenut sen kun elämä ei sujukaan niin kuin "päätettiin" ja niissä tilanteissa oli ihanaa kun oma suku oli lähellä ja kannatteli perheemme pahimman yli. Ja olemme valmiita ja halukkaita tarjoamaan samaa välittämistä ja rakkautta heille takaisin. Ei ihmisen ole hyvä olla yksin, ja minusta olisi todella surullista jos joutuisin aina turvautumaan maksulliseen apuun vaikka siihen olisi varaakin. Haluan lapsilleni opettaa että läheiset ovat tukena ja heihin voi turvautua ja samoin me tuemme heitä. Sitä sanotaan rakkaudeksi.

Just näin minäkin ajattelen, en vain olisi osannut kirjoittaa sitä noin hyvin!

Ajatellaan nyt vaikka näitä velkoihin joutuneita perhesurmaajia: jos heillä olisi ollut aidosti läheisiä ihmisiä ja kokemus siitä, että toisia tuetaan, oli mikä oli, ei kenenkään olisi tarvinnut kuolla.

Kun lapsetkin kasvatetaan niin itseriittoisiksi, että kuvitellaan aina pärjättävän itse (tosiaankin aina: MINÄ MINÄ MINÄ - hyvässä ja pahassa), on tragedia sitä suurempi, kun kaikki ei menekään niin kuin oli suunniteltu. Miten sitä sitten yhtäkkiä osaa pyytää "läheisiltään" apua, jos tilanne onkin jo tosi paha, kun ei ole pienissä asioissa sitä ensin oppinut.

Just, näinhän mustavalkoista tämäkin on. Voisi sitten kai sanoa että lapsestaan kun opettaa sellaisen että se saa AINA apua niin se ei pysty itse selviämään arjen ongelmista :p