En ymmärrä, miksi nykyiset vanhemmat odottavat isovanhempien

mummoilta olemme saaneet (mll:n apua tohon ei voi verratakaan) niin ilman muuta haluan auttaa omia lapsiani vastaavasti. Heidän ei tarvi mitään periaatepäätöksiä tehdä, olen valmis auttamaan lapsiani ja hoitamaan lastenlapsiani ilomielin.

Mutta suuret ikäluokat ovat itse hoitaneet omia lapsiaan vähemmän kuin mikään muu ikäluokka, niinpä tavallaan ymmärrettävää etteivät oikein sopeudu hoivaajarooliin isovanhempanakaan.

Ikävä kyllä toiset haluavat mieluummin yrittää selvitä yksin ja olla auttamatta toisia. Juuri itsekkyydestä ja yhteisöllisyyden puutteestahan nykyaikaa moititaankin.

Meillä taas isovanhemmat aivan kilpailevat siitä, kuka saa ottaa lapset viikonlopuksi hoitoon. Rakastavat lapsenlapsiaan yli kaiken ja soittavat suunnilleen joka toinen päivä, että eikö ne lapset nyt voisi tulla meille, kun on niin ikävä!

niin vielä silloinkin isovanhemmat osallistuivat lastenhoitoon, ainakin meidän perheessä. Nykyään isovanhemmat eivät välitä lapsenlapsistaan tippaakaan. tuntuu että suurimmalle osalle lapsenlapset ovat taakka ja rasite, kuin elämän ilo. Ne joiden kanssa haluaa aikaa viettää:( Surullista.

ja meillä ainakin loukkaannuttaisiin jos hommaisin mll:stä lastenhoitajan jonkun iltamenon takia. Oma äitinin on pyytänyt etten laittaisi lastani päivähoitoon vielä että hän saa hoitaa. Pian tosin aloittaa hoidon 10 pv/kk koska en halua rasittaa siovanhempia liikaa minäkään. Oma mummoni hoiti meitä aina kun äiti oli töissä (=navetassa). Ja nyt muistelee niitä aikoja haikeana. Kyllä nykyajan isovanhemmat osaavat aika hyvin sanoa elleivät jaksa, ja kohtuus kaikessa. Hyvä asenne on toki että lapsia on sen verran että itse pystyy hoitamaan, mutta tosiasia on, että kaikki lapsiperheet tarvitsisivat hyvän turvaverkon, jossa isovanhemmat ovat yleensä enemmän kuin vapaaehtoisia.

Joten en pitänyt mitenkään ihmeellisenä olettaa, että mullekin tulisi samaa apua kuin mun sisaruksille.



Pettymyksessä on kyllä kieltämättä ollut sulattelemista, kun meidän lapset on lapsenlapsista nuorimmat, ja näille ei nyt enää sitten isovanhemmilta aikaa riitäkään.



En minäkään ole mitenkään odottanut, että kukaan muu meidän lapset hoitaisi. Vaan nimenomaan olen ne itse tahtonut hoitaa. Mutta se tuki arjen jaksamisessa olisi ollut tervetullutta minullekin, kun muutkin sisarukset sitä ovat saaneet.

jos ei omat isovanhemmat auta jälkeläisiään, niin kuka sitten. Pitäisi olla itsestään selvyys.

Juuri tällaisella "jokainen hoitakoon itsensä" asenteella tulee yhteiskunnasta murheellisen kylmä ja julma ja juro. Tähän ovat ilmeisesti vanhempasi sinut opettaneet.

Minusta ainakin olisi kiva, jos isovanhemmatkin huolehtisivat omista jälkeläisistään ja kenties osallistuisivat lapsen arvojen kehittymiseen ja antaisivat lapsille turvaa.

Välillä tuntuu, etteivät ihmiset huomaa mitä ovat tekemässä, eli jokaisen jokapäiväiset teot kasvattavat tätä yhteiskuntaaja siihen vaaditaan kaikkien panos.

Tämä on vain monesti unohtunut tuolta suurelta ikäluokalta. Ovat ymmärtäneet ulkoistamisen väärin. Ulkoistamisella voidaan hakea tehokkuutta asioissa, joita itataan tehokkuusmittareilla, mutta kummastuttaa asenne, jolla ulkoistetaan isovanhemmat ja vieläpä ihan omasta toimesta. Sitä kutsutaan välinpitämättömyydeksi, "älkää kysykö mistä johtuu....."

auttavan heitä lastenhoidossa.

Olemme aikanaan miehen kanssa päättäneet, että lapsia saa tulla siinä tahdissa, että jaksamme ja pystymme heidät itse hoitamaan. Ja kaikki, mitä isovanhemmilta tulee(jos tulee), on vain luksusta.

Vapaapäiviä järjestämme itsellemme MLL:n hoitajien kautta ja yli vuorokauden lomalla lapset ovat mukanamme.

Mielestäni Ap:n viesti kuvastaa hyvin nykyistä yhteiskunnallista tilannetta ja asemaa, joka pohjautuu ajatukseen, että minä, minä, minä niin positiivisissa kuin negatiivisissa asioissa. Oma perheeni on konkreettisesti kokenut sen kun elämä ei sujukaan niin kuin "päätettiin" ja niissä tilanteissa oli ihanaa kun oma suku oli lähellä ja kannatteli perheemme pahimman yli. Ja olemme valmiita ja halukkaita tarjoamaan samaa välittämistä ja rakkautta heille takaisin. Ei ihmisen ole hyvä olla yksin, ja minusta olisi todella surullista jos joutuisin aina turvautumaan maksulliseen apuun vaikka siihen olisi varaakin. Haluan lapsilleni opettaa että läheiset ovat tukena ja heihin voi turvautua ja samoin me tuemme heitä. Sitä sanotaan rakkaudeksi.

Ikävä kyllä toiset haluavat mieluummin yrittää selvitä yksin ja olla auttamatta toisia. Juuri itsekkyydestä ja yhteisöllisyyden puutteestahan nykyaikaa moititaankin.

Meillä on tapana soitella viikottain ja apua kyllä saa tarvittaessa, mutta emme ole sen varaan miehemme kanssa mitään laskeneet, vaan tiedämme pärjäävämme omillamme. Samoin kun työelämässä olemme laskeneet kotielämässä sen, ettemme vedä itseämme liikan tiukille. Tietysti tulee tilanteita, jolloin on venyttävä äärirajoille, mutta se ei ole suunniteltua.

Ja tuohon suvun apuun luottamisessa on pointtina myös se, että emmehän tiedä, kuinka raskaaksi kukin elämänsä kokee, joten kuinka paljon kelläkin on voimia auttaa toisia. En siis kiellä apua toisilta ja otan tarjotun avun vastaan, mutta sen varaan en ole koskaan mitään laskenut.

AP

ruokki lapset, siivosikin ja otti mukaansa kotiinsa josta vanhemmat sitten illalla hakivat kun töiltään kerkesivät. Nyt taas miehen äiti eli lastemme mummo on eläkkeelläkin niin kiireinen ettei paljoa kerkeä vahtimaan. Eikä kyllä olla lapsia sinne tyrkytettykkään.

että isovanhempamme asuvat 700km päässä ja jäivät eläkkeelle nyt vuoden alusta Ja kun yrittäjiä olivat, eivät lomatkaan pyörineet. Joten oli tosiaan laskettava niin, että pärjäämme omillamme!

Edelleen, vaikka lapset ovat jo koulussa, niin apua tarjotaan (ja kyllä joskus pyydetäänkin). Esim. ukki suorastaan loukkaantuu, jos ei pääse kiekkokuskiksi pari kertaa kuussa, ja mummeilla on tapana tarjoutua tulemaan iltapäiväseuraksi lapsille, niin ikävä heillä on.

Toki helpottaa minun elämääni paljon, mutta en tunne siitä lainkaan huonoa omatuntoa.

veljeni sai äidin hoivaa hieman enemmän. Minua ei ole oma mummini koskaan hoitanut, eipä ollut hänkään minulle koskaan millään tavalla läheinen. Oma äitini on tehnyt paljon töitä ja lapset ovat menneet siinä sivussa, mutta siitä kokopäiväisestä hoitamisesta hänelle ei ole paljon kokemusta. On ollut apuna kyllä kun lapsemme oli pieni, mutta nyt kun on isompi ei enää kiinnosta. Tämä on vaan vähän vaikea selittää lapselle, kun kyselee miksi ei enää näe mummia. Emme edes tarvitse apua, mutta minusta olisi kiva lapsen kannalta että olisi osallistuva mummi ja läheiset välit. Käymme kyllä siellä kylässä.

Mutta suuret ikäluokat ovat itse hoitaneet omia lapsiaan vähemmän kuin mikään muu ikäluokka, niinpä tavallaan ymmärrettävää etteivät oikein sopeudu hoivaajarooliin isovanhempanakaan.

Mielestäni Ap:n viesti kuvastaa hyvin nykyistä yhteiskunnallista tilannetta ja asemaa, joka pohjautuu ajatukseen, että minä, minä, minä niin positiivisissa kuin negatiivisissa asioissa. Oma perheeni on konkreettisesti kokenut sen kun elämä ei sujukaan niin kuin "päätettiin" ja niissä tilanteissa oli ihanaa kun oma suku oli lähellä ja kannatteli perheemme pahimman yli. Ja olemme valmiita ja halukkaita tarjoamaan samaa välittämistä ja rakkautta heille takaisin. Ei ihmisen ole hyvä olla yksin, ja minusta olisi todella surullista jos joutuisin aina turvautumaan maksulliseen apuun vaikka siihen olisi varaakin. Haluan lapsilleni opettaa että läheiset ovat tukena ja heihin voi turvautua ja samoin me tuemme heitä. Sitä sanotaan rakkaudeksi.

Just näin minäkin ajattelen, en vain olisi osannut kirjoittaa sitä noin hyvin!

Ajatellaan nyt vaikka näitä velkoihin joutuneita perhesurmaajia: jos heillä olisi ollut aidosti läheisiä ihmisiä ja kokemus siitä, että toisia tuetaan, oli mikä oli, ei kenenkään olisi tarvinnut kuolla.

Kun lapsetkin kasvatetaan niin itseriittoisiksi, että kuvitellaan aina pärjättävän itse (tosiaankin aina: MINÄ MINÄ MINÄ - hyvässä ja pahassa), on tragedia sitä suurempi, kun kaikki ei menekään niin kuin oli suunniteltu. Miten sitä sitten yhtäkkiä osaa pyytää "läheisiltään" apua, jos tilanne onkin jo tosi paha, kun ei ole pienissä asioissa sitä ensin oppinut.

hiihtolomalla, joululomalla, kesällä... Omat vanhempani eivät ota lasta hoitoon edes yhdeksi yöksi, on niiiiin raskasta ja on niiiiin paikat kipeänä ja on niiiiin väsynyt.... Ärsyttävää.

Kai sitä nyt ihan laskee perhettä perustaessaan sen isovanhempien säännöllisen avun varaan. Ainakin kaikki reilut parikymmenen kaveriperhettämme saavat kuka enemmän ja kuka vähemmän apua isovanhemmilta. Yhdellä perheellä on sellaiset isovanhemmat, jotka eivät halua hoitaa lastenlapsia kuin pakosti, vaan elävät ns. "itselleen" eikä heiltä sitä odotetakaan. Välit eivät tässä tapauksessa ole muutenkaan kovin läheiset. Kaikissa muissa kaveriperheissä apua annetaan ja pyydetään, muttei se kenellekään heistä ole mikään itsestäänselvyys eikä kenelläkään mitään jatkuvaa viikottaista saati päivittäistä apua kuin aivan jossain yllättävässä tilanteessa.



Hassu aloitus kun kuitenkin tuosa viestissäsi kumoat väittämäsi, eli apua saat tarvittaessa ja sitä myös pyydät.

Isovanhemmilla ei ole ollut osaa eikä arpaa meidän lastenhankinnoissa ;) Näin on ihan hyvä meille, me ollaan omia herrojamme eikä ketään kerro meille miten pitäisi tehdä tai olla. Isovanhemmat ovat meillä myös mukava lisä lapsen elämään.

Meillä on kyllä kanssa tehty, niin että tulemme omillamme toimiin, niin lastenhoidossa kuin rahoissakin. Mun vanhempia näemme noin kerran kuukaudessa, he ovat vielä työelämässä ja välimatkaakin on.



Miehen vanhempien luona Englannissa lomailemme 1-2 kertaa vuodessa ehkä yhteensä 10-24 päivää. Hekin ovat vielä työelämässä.



Olosuhteille emme mitään voi, emme voi asua lähellä kumpiakin isovanhempia vaikka haluaisimmekin Emme voi sillekään mitään, että he ovat työelämässä. Pyrimme toimimaan niin, että lapsilla olisi mahdollisuus tavata kumpiakin isovanhempia riittävästi.



Siksi olemme pyrkineet varmistamaan esimerkiksi kummivalinnoilla, että lapsilla on muitakin läheisiä aikuisia. Lisäksi olemme sosiaalisia ja tapaamme muitakin ihmisiä, jotta lapsillamme on mahdollisuus luoda läheisiä suhteita muihinkin aikuisiin. Edelleen lapsiperhevaltaisella rivarialueella asuminen on ehdoton bonus. Naapureista saa hoitoapua, kun vain sitä tarjoaa itsekin välillä. Lapsilla on myös leikkikavereita.

Meillä miehen isovanhemmat ei tarjoa palveluitaa, eikä sieltä sitten juuri anella. Oma äiti oli lapsenlapsilleen se rakas mummo niin kauan kuin sairastui vakavasti. Hän harmittelee koko ajan, kun ei voi järjestää yökylää yms. lapsille. Naapurissa meillä on ihan vanha pariskunta, joka pitää meidän lapsia kuin ominaan ja lapset oikein innoissaan käy heitäkin katsomassa vaikka päivittäin.



Kun nämä kiireiset isovanhemmat tulevat vanhaksi, niin olisi heillekin iloksi jos lapsiin ja lapsenlapsiin on lämmin suhde. Vaikka ihminen on sairas ja väsynyt, niin lapsikin jaksaa seurustella rakkaan mummun kanssa. Mutta jos tuota suhdetta ei ole niin mummu sitten on siellä palvelutalossaan tai vanhainkodissa ihan yksin. Minun äitini on lähes ainoa, joka isosta vanhainkodista käy edelleen ulkopuolella kylässä, muut vanhukset on sinne enemmän ja vähemmän unohdettu ja monen omaiset käy kylässä vain juhlapyhina.