Ahdistukseni murrosikäisenä

Viime päivinä on tullut mieleeni oma ahdistukseni murrosikäisenä. Olin siis yläasteikäinen, ysillä muistaakseni. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, rumaksi, lihavaksi ja riittämättömäksi. Sairastuin syömishäiriöön.



Kirjoittelin paljon itseksenikin. Äidinkielen tunnilla oli joku kirjoitusharjoituskausi, tehtiin tajunnanvirtajuttuja ja muita. Muistan yhden kirjoitukseni, joka nyt tuntuu ihan kamalalta. Kirjoitin siinä jotenkin niin, että piirrän aamulla kajalilla silmät ja punalla suun. Koin tulleeni hylätyksi, kun ' paras kaverini' vaihtoi luokan toiseen tyttöön, eka ' seurusteluni' meni päin seiniä, kun poika unohti tulla treffeille ja istuin tuntitolkulla odottamassa. Kirjoitin, että vihani (tai katkeruuteni, en muista kumpi) on kuin lude (vai oliko täi tai torakka), kun siltä katkaisee pään, se jatkaa silti eloa???



Huolestuttavin kohta oli se, kun kirjoitin, että kunpa kotonani olisi ase, sillä ampuisin ensin sinut, sitten sinut ja sitten sinut ja viimeiseksi itseni. En muista keitä olisin ampunut, varmaan niitä joiden koin minut hylänneen. Kuulostaa nyt järkyttävän vieraalta sen hetkinen tuskani.



Opettaja palautti tarkistettuaan aineen ja se oli rakenteellisesti moitteeton, sisältöä ei kommentoitu. Oli kai sekin avunhuuto, paha oloni jatkui kauan, mutta aika rajuksi sai mennä, ennen kuin kukaan puuttui.