Miltä teistä tuntuu tän ampumajutun kuultuanne?

Itsellä kolme pientä lasta ja kauhistuttaa, että joutuvat elämään tällaisessa maailmassa. Uskaltaako heitä päästää kouluunkaan?

sitten tuli sellainen paniikinomainen tunne kun alkoi miettiä miltä tuntuisi itsestä olla siellä koulussa ja tietäis että ampuja liikkuu aseen kanssa... ja sitten lopuksi tuli suru kaikkien uhrien omaisten puolesta.

Ja ensimmäinen ajatus tietysti, että nytkö noita jenkkijuttuja aletaan täällä matkia.

Teini pojan kanssa katsoimme yhdessä uutisa ja juttelimme, pienemmille en tiedä mitä sanoisinkaan.

Järkyttäää mieltä ja kuvat koulusta pois juoksevista oppilaista sai itkemään.

Järkytystä, suuttumusta, ihmettelyä.. Itku on tullut muutamaan kertaan. Ei pysty keskittymään mihinkään, odotan nyt vaan niitä kuuden uutisia.



Minullakin lapsia, niitähän sitä alkaa ajatella. Että mitä tekis jos niille jotain tapahtuisi.

Tuli tosi surullinen olo. Myös olen kiitollinen siitä että pikkusiskoni ja veljeni ovat turvassa.

Vanhemmat, opettaja, kuraattori, sukulaiset. Poikahan on oirehtinut jo vakavasti, mutta miten kauan jo? Olisiko kasvatusneuvola, psykologi, kuraattori voinut puuttua asiaan jo kauan sitten vai onko puututtukin? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia ja surua ja voimattomuutta. Ihminen on arvaamaton kuitenkin, niinkuin eläinkin, vaistojensa varassa ja kun tietty raja on ylitetty, mitä vaan voi tapahtua.

Aina tapahtuu pahoja. Ainoa joka sai kyyneleet silmiin oli uutisissa video jossa keittäjät juoksivat itkien turvaan.



En voi edes kuvitella miltä uhrien läheisiltä tuntuu.

Vanhemmat ei välitä lapsistaan, eikä yhteiskunta halua auttaa heikoimpia. Koulut toimii niin pienillä resursseilla, ettei pystytä tarttumaan kiinni näihin kaikkein sairaimpiin yksilöihin. Näihin hiljaisiin, kohtuullisesti menestyviin, fiksuihin oppilaisiin, jotka ovat niin täynnä vihaa eivätkä osaa puutteellisten sosiaalisten/psyykkisten taitojen/ominaisuuksien takia purkaa vihaansa turvallisella tavalla. Näin käy vielä monesti, jos yhteiskunta ei ala ottamaan vastuuta kansalaisistaan.



Vanhempia pitäisi tukea, saada kiinni avuttomimmat tapaukset jo päivähoidossa tai neuvolassa. Lasten ja nuorten psyykkinen hoito tarvitsee myös lisää resursseja. Heti, ennen kuin taas tapahtuu.

ja kuten näköjään monet muut, haluan vain tietää lisää faktoja.



Mutta mua myös mietityttää erään tuttavan poika, jolla on aina todella synkkiä juttuja. Juuri sellaisia, että ihmiskunta on mätä ja kaikkien pitäisi kuolla, kun kukaan ei ajattele.



Ja mitäs siinä sitten voi tehdä muuta, kun yrittää olla ymmärtäväisen ystävällinen angstiselle nuorelle miehelle ja ajatella, että tuolla ei ole kaikki ihan kotona. Sitä olen nyt töiden jälkeen miettinyt, että voisinko esim. itse tehdä jotain, jos tiedän, että lähipiirissä on nuori, jolla ei ole kaikki aivan hyvin? Mutta mitä?

vastuuseen teoistaan.

Kovasti toivon voimia perheenjäsenen menettäneiden perheille ja ampujan perheelle myös. Ei heilläkään ole helppoa.

Sääli tai myötätunto ei ole sairautta vaan se on ainoa keino pois kovasta ajattelusta joka luo vain vihaa ympärilleen.



Itse kysmykseen: Tuntui kauhealta. Olen kuitenkin iloinen että julkisuudessa on korostunut myötätunto ja suru, ei tuomitseminen ja kosto. Se on niin että vain rakkaudella ja välittämisellä tällaiset pystytään estämään.

ja ottaa päähän että rakas kotipitäjä pääsi näin karmaisevalla tavalla otsikoihin

t.tuusulalainen

Just nyt tuntuu kamalalta olla opettaja - ja lähettää omatkin lapset kouluun.



Mitä teen niille parille pojalle, jotka haluavat piirtää silvottuja ihmisiä tietokonepelien tyyliin?

Rakasata lähimmäistäsi niin kuin itseäasi on nerokas - pitää rkastaa vaikka toinen ei ottaisi vastaan, mutta ei itsensä uhraten vaan itseään rkastaen.



Jos ei mene jakeluun niin pitää pitää huolta että tyyppi ei ole vaaraksi itselle eikä muille niin kauan kuin tajuaa että alämän tarkoitus on itsen ja muiden rakastaminen.

ahdistaa ja surettaa.



ja pelottaa. ottaako joku muukin sairas tästä mallia, alkaako tällaista tapahtua suomessakin yhtä usein kuin amerikassa??



ja kouluun kun pitäisi lähettää lapset, ja mennä itsekin; olen opettaja.



: (

Pahaltahan se tuntuu. Ihmettelen, etta jos kaverit ovat huomanneet niin miten voi olla, ettei kukaan reagoi? Ja sita mietin myos, etta miten te perheelliset kotonanne selitatte lapsillenne, ettei heilla ole mitaan hataa.

että ei ole mitään hätää,ei teidän koulussanne ammuta vaikka tuossa 20km päässä juuri kahdeksan teloitettiinkin?En minä voi suojella lapsiani, en voi luvata heille että heille ei tehdä pahaa..

Ahdistaa pikkukoululaisten puolesta..