Missä vaiheessa annatte/annoitte periksi?
Ehkä hieman negatiivinen viesti,mutta...
Kuinka kauan meinaatte jaksaa yrittää/toivoa, kun ei sitä lasta vaan meinaa alkaa tulla? Tutkimukset on tehty, ei pitäisi olla kummempia esteitä, ikä ei vielä kauheasti paina (30 ja 35 välissä molemmat) vaan aina menee kesken.Sikiämistä yrittää lisäksi terveydenhuollon, oikeastaan diagnostiikan, ammattilainen, joka ymmärtää täysin, että ihmisen fysiologiaa ei aina sitten kuitenkaan voi niin vain hallita..Että kauanko muut ovat jaksaneet näitä projekteja? Ollaanko 4 vuoden jälkeen vasta lähtökuopissa vai mitenkä olette asian kokeneet?
Kommentit (7)
Hei!
Paljon jo olette saaneet lapsettomuuden tuskaa kestää :( Pohdit tuossa adoption mahdollisuutta ja jos se yhtään tuntuu ajatuksena teille sopivalta, niin rohkaisen miettimään sitä lisää. Ehkä pääsisitte juttusille perheen kanssa, johon on adoptoitu lapsi ja sieltä vahvistusta sille että ihan omalle se adoptoitukin lapsi tuntuu. Varmaan on selvitettävä itselleen ne vaihtoehdot joiden kanssa pystyy elämään. Onko se biologinen lapsi ainoa mahdollinen vaihtoehto vai voisiko teidän perhe kasvaa adoption kautta? Turha miettiä sitä mitä muut ajattelee. Ajatelkaa mikä on parasta teille!
Paljon onnea jatkoon ja toivon sinun tulevan äidiksi tavalla tai toisella :)
Mutta... Lapsen rakastaminen, ja hoivaaminen SEKÄ hyvä vanhemmuus ei ole geeneissä, se tulee jostain ihan muualta.
Eli antaako periksi haaveille biologisesta lapsesta, jos samalla esim adoptoi lapsen - tuskin. On vaikea nähdä, että nämä kaksi asiaa sulkisivat toisensa pois? Ei tarvitse kuin aukaista silmänsä ja katsoa vähän kauemmas.
Äitiyttä on niin monenlaista, eikä yksi tapa olla äiti ole sen parempi tai huonompi kuin toinen.
Anteeksi taisin ymmärtää vähän väärin. Eli miehesi on adoptiota vastaan? Hankala tilanne kyllä :( Tauko on varmaan paikallaan ja sitten käydä miehesi kanssa keskustelua siitä, mitä vanhemmuus merkitsee. Onko ne omat geenit tärkeämpää kuin se että saa olla jonkun isi ja äiti? Suostuuko miehesi ottamaan vastaan minkäänlaista tietoa adoptiosta, että onko siinä vaan pelkoa itselle vieraasta asiasta vai periaatteesta? Isoja kysymyksiä joudutte käymään läpi...
Paljon jaksamista joka tapauksessa sinulle ja samat toivotukset kuin edellisessäkin viestissä :)
mutta kuitenkin sitten valkeni.
Niin, miehen mielestä periksi ei pitäisi antaa ja se on positiivista, että raskaaksi kuitenkin tulee.Vaan minä en jaksa enää yhtään uutta keskenmenoa, pelottaa jo ajatuskin siitä kivusta ja menetyksen tuskasta.Adoptiosta ei suostuisi edes keskustelemaan, haluaa " oikean" lapsen. Taitaa joutua kyllä etsimään itselleen paremman lapsentekokoneen..
Vaan miten sitten yksinhuoltajana saa lapsia adoptoitua? Ei taida ihan niin helppoa olla sekään..Kyllä nyt on tauko paikallaan.
Moi
Sinulla on oikeus " luovuttaa" juuri silloin, kun sinusta siltä tuntuu. Muista se ;o) Mies ei voi tietää, mitä käyt läpi eivätkä ainakaan ne tuttavasti, jotka ovat raskautuneet normaalisti ja helposti. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä sinulle on tapahtunut!
Se, mikä sinulle riittää, sinun pitää päättää itse.
Ymmärrän " halusi" luovuttaa, lapsettomuus sinänsä on raskasta ja monet keskenmenot tuntuvat varmasti ylivoimaisen vaikeilta... Toivon kuitenkin, että saatte puhuttua miehenne kanssa, eikä tämä kaada parisuhdettanne. Toisaalta, jos suhteenne ei kestä, se ei kestä. Anteeksi, ei ole tarkoitus olla liian " kovasanainen" , en vain keksinyt pehmeämpää tapaa ilmaista tämä ;o(
Minä olen alkanut jo työstää " luopumista" , jollei tämä 3. IVF tuota tulosta. Minulla oli keskenmeno heinäkuussa. Luulen, että en jaksa enää koko rumbaa uudelleen. Sen ymmärtäminen ja luopumistyön alkaminen helpottaa - ainakin minua. Mieheni vaikuttaa ymmärtävän asian. Hänellekin keskenmeno oli ja on vaikea paikka. Meitä tämä on lähentänyt, toiset tämä erottaa ;o)
Adoptiolasta voi varmasti rakastaa kun omaansa! Minusta toisin ajattelevat ovat " tunnevammaisia" . Anteeksi taas suora ilmaisuni...
Mutta tietenkin teidän molempien pitää haluta adoptiolasta, jotta adoptiota voidaan edes ajatella.
Meille adoptio ei ole vaihtoehto - minä en jaksa sitä " rumbaa" . Onneksi on niitä, jotka jaksavat. Minulle vaihtoehto on sijaisvanhemmuus tai eläminen kaksin. Ja uskon, että miehenikin tämän hyväksyy, jos me emme omaa lasta saa.
Simpukka ry:llä on vertaistukiryhmiä myös niille, jotka ovat päätyneet olemaan lapsettomia tahattomasti tai " tahallaan" . Käy vilkaisemassa heidän sivujaan. Ehkä löydät sieltä jotain, mikä sinua auttaa.
Vehnsi
Taas on tärkeä aihe keskustelussa täällä.
Meillä on vasta reilu vuosi raskauden yritystä takana. Olimme jo melkein kallistumassa adoption aloittamiseen viime kesänä, mutta pidentyneet adoptiojonot saivat kuitenkin vielä jatkamaan biolapsen tehtailua. Nyt on käynnissä (hitaat...) tutkimukset, todennäköisesti alkuvuonna lopulta yritetään inseminaatiota.
Me olemme puhuneet, ettemme halua ns. raskaita lapsettomuushoitoja, eli meidän kohdalla näillä näkymin periksi annetaan inssien jälkeen (luulen, että julkisella niitä saa 2-3), mikäli niistä ei raskaus lähde käyntiin. En tietenkään tiedä, miltä sitten keväällä tuntuu, jos kolmas inssi ei auta - haluaako sitä sittenkin kokeilla vielä IVF:ää..? Tällä hetkellä raja menee kuitenkin inseminaatiossa.
Adoptioon kypsyminen saattaa ottaa mieheltäsi oman aikansa - se on suuri ja tärkeä päätös. Riippumatta siitä, mihin teillä pääsytään adoption suhteen olen samaa mieltä edellisen(?) kanssa siitä, ettei sinun tarvitse jaksaa hoitoja yhtään sen kauempaa kuin mitä olet jaksaaksesi.
Itse olen ajatellut adoptiosta tähän tapaan:
- adoptiolapsi on ehdottomasti oma lapsi (ei kenenkään muunkaan...)
- " omuus" ei tule siitä, että on raskaana ja synnyttää, vaan siitä, että lapsella on vanhemmat ja vanhemmilla lapsi.
- adoptio-odotuskin on eräänlainen raskaus (plussaa verrattuna bioraskauteen on, että mies pääsee osallistumaan tasaveroisena!)
En voisi kuvitella, ettenkö rakastaisi adoptoitua yhtä paljon kuin " itse tehtyä" lasta, mutta ymmärrän, jos jollekulle adoptioon ryhtyminen tuntuu vaikealta. Eihän se todellakaan helppo prosessi ole! Suosittelisin adoptiokirjallisuuteen tai esimerkiksi Adoptioperheet ry:n lehteen tutustumista. Meillä niitä on lukeut tässä vajaan vuoden mittaan myös mies.
ei uskalla näköjään kukaan tällaiseen luovuttamisviestiin vastata...
Mutta kertokaapa, että kuinka moni on sitä mieltä, että adoptoitu lapsi ei sitten olisikaan " oikea" (sic). Semmoista kun on tässä kuuden vuoden yhteiselon jälkeen nyt sitten saanut kuulla. Että ilmeisesti jollakin ihmeen konstilla väkisin pitäisi se biologinen lapsi nyt saada. Tuntee tässä olonsa niin kuin epäkelvoksi lapsentekokoneeksi. Ei se paljoa lohduta, että kuitenkin " käyntiin lähtee" . " Tulosta" kun ei tule..Vaan kipua ja tuskaa, fyysistä ja henkistä.
Ajattelin, että parasta olisi nyt pitää pitkä tauko ja yrittää jotenkin keksiä muuta ajateltavaa.Vaan mitä? Kai pitäisi miestäkin vaihtaa..