onko kukan menetänyt lastaan yllättäen

Elämä jatkuu, mutta ikävä ja suru ei poistu...

Mulle pelkkä ajatus on ahdistava ja kamala.

jäi kuormurin alle koulusta tultuaan suoraan kotimme edessä joutui teholle siel sanottiin poika selviää mutta lääkkeet oli sydämmelle liikaa

Tuttava menetti ainoan lapsensa 3,5 vuotta sitten. Suru on lieventynyt ja hän on edelleen täysjärkinen, mutta ei tietenkään se sama ihminen kuin aiemmin. Ei siitä yli pääse koskaan, mutta voi oppia elämään.

Vain aika tuo helpotusta. Suru ja ikävä ei ikinä lopu ne vain muuttaa muotoaan siedettävämmiksi:(

Päivä kerrallaan,kun on yhdestä päivästä selvinnyt selviää varmasti seuraavastakin! Joka uusi minuutti on hetki lähemmäs helpotusta! Voimia

Hae googlella, niin sieltä löytää sivulle. Siellä on varmaan paljon vauvansa menettäneitä jäseniä, mutta myös muita. Itse en ole käynyt sivuilla.

otan osaa suruusi. Kokemusta ei ole, mutta uskoisin, että koskaan ei tuollaisesta menetyksestä voi täysin selvitä, mutta suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa.

Otan osaa suureen suruusi. Veljeni menehtyi tapaturmaisesti reilu kymmenen vuotta sitten ja jouduin läheltä seuraamaan vanhempieni surua. koskaan se ei katoa, mutta helpottaa kyllä ajan myötä. Tai ainakin muuttaa muotoaan. Sanotaan, että ensimmäinen vuosi on aina vaikein, kun silloin kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa ilman menetettyä rakasta. seuraavana vuonna on jo uudenlaisia muistoja. Kaksi kuukautta on hirmu lyhyt aika surra, joten on täysin normaalia, että vielä on todella vaikeaa. Itse olen veljeni kuoleman kautta tutustunut useisiin lapsensa menettäneisiin perheisiin ja saanut nähdä, että elämä jatkuu kyllä. Aikanaan.



Oletko tutustunut Käpyyn? Se on lapsensa menettäneiden oma yhdistys, jonka kautta varmasti löytää vertaistukea. Yhdistyksen nettisivut löytyvät osoitteesta www. kapy. fi (poista välit) tai googlella hakusanalla käpy. Uskoisin, että löydät apua samanlaisen menetyksen kokeneiden vertaistuesta.



Voimia suruusi!

tämä suru on valtava. Nytkin kyyneleet valuvat pitkin poskia, vaikka tapahtuneesta onkin jo kohta 10-vuotta.



Välillä on helppoja aikoja, joskus vaikeita. Joskus kaipaan lapsia niin valtavasti. Vanhinkin oli vasta parikymppinen lapsukainen.



Varmaan siitäkin suru pinnassa, kun eilen taas kävin juttelemassa pitkään lapsilleni hautausmaalla.

Paras parantaja on aika. Mutta sen ajan kuluessa ei saa jäädä sänkyyn makaamaan.



1) Meille tuli heti ystäviä, jotka puhuivat kauniita asioita. Tuntui hyvältä, että sai heti jutella jonkun kanssa.



2) Minä jouduin tekemään arkipäivän askareet surusta huolimatta. Vaikka se olikin pakottamista, niin kukaan ei meidän puolestamme käynyt kaupassa. Jälkeenpäin ajatellen oli todella hyvä, että minun oli pakko tehdä jotain. Se teki henkisesti tosi hyvää, että ei saanut jäädä sänkyyn makaamaan.



3) Antaa surun tulla silloin kun se tulee ja antaa itsensä itkeä silloin kun itkettää.



4) Kaiken tämän jälkeen aika parantaa. Itkukohtaukset harvenevat ja elämä normalisoituu pikkuhiljaa.

joka on ollut perheessä jo useita vuosia.