Onko muilla että vain isä kelpaa?
Meidän 1v8kk pojalla on aina ollut isä paremmin kelpaava vaikka olen ollut hänen kanssaan päivät kotona. Nyt viime aikoina tilanne rauhoittui ja molemmat kelpasivat. Poika sairastui kuumeeseen viikonloppuna ja on siitä osittain parantunut, lukuuonottamatta sitä ettei syö ja kitisisee paljon.
Se mikä tekee tilanteen hankalaksi on etten kelpaa hänelle. En saisi tulla edes samaan huoneeseen, työntää mut pois ja sanoo vaan ei ei. En saa pitää sylissä, en tehdä mitään, ainostaan iskä kelpaa. Tämä on rankkaa kaikille. Ensiksi poika on vielä kipeä koska kränää paljon ja mikään ei ole hyvin, toisekseen isän piti jäädä kotiin koska ei suostu olemaan mun kanssa vaikka isä olisi poissa kotoata.
Onko tämä normaalia käytöstä? Mitä voimme tehdä? Ei ole kivaa miehellenikään mutta mulle myös hyvin raskasta kun en voi olla oman lapseni kanssa. Jos menen hänen luokseen, otan syliin, vaihdan vaippaa jne niin siitä tulee niin kova huuto etten halua ärsyttää ja sitä huutoa ei jaksa kukaan kuunnella (olen vielä itse loppuraskaudessa).
Onko muilla vastaavaa? yleensä tilanne on toisinpäin, eli äiti on äiti lapselleen ja ei niin että äiti ei kelpaa.
Kommentit (3)
Tosin meillä tilanne ei ole noin kärjistynyt. Minä äitinä kelpaan kyllä tytölle, ja vain tiettyinä hetkinä ehkä muutaman kerran viikossa tulee eteen hetki, jolloin en saisi häneen koskea, vain isä kelpaa. Minulle jo nuokin tilanteet ovat joskus olleet vaikeita. Äitinä haluaisin olla se ykkönen omalle lapselleni ja kun huomaan, että isä onkin tärkeämpi, koen siitä huonommuutta.
Meidän tytön isä jaksaa vapaa-ajalla touhuta tytön kanssa tosi paljon. Hän oikein paneutuu tytön kanssa olemiseen ja he puuhastelevat iltaisin töiden jälkeen yhdessä pitkät tovit. Tämä on tietenkin aivan loistavaa, sillä tuon parempaa isää tyttö ei voisi saada! Minullekin tuo on helpottavaa, kun itse en ole yhtä energinen tytön kanssa puuhastelemaan, mutta vietän kyllä hänen kanssaan omat hetkeni ja myös isän rinnalla osallistuen.
Olen pohtinut, mikä tekee isästä suositumman ja miksi lapsi joskus karttaa minua. Syitä tilanteen kehittymiseen on vaikea itse arvioida. Yksi tekijä on se, että touhukas lapsi nauttii touhukkaan isän seurasta monesti enemmän kuin rauhallisemman äidin kanssa. Kuitenkin pieni lapsi tarvitsee myös rauhallisia hetkiä joita syntyy enemmän minun kanssa, joten luulisi, että molemmat olisimme hänelle yhtä tärkeitä ja kelpaavia. Olen huomannut, että hän työntää minut pois usein silloin, kun olen esim. tehnyt pitkän työpäivän tai käynyt jossakin illalla niin, että tytön kanssa yhdessä vietetty aika on jäänyt minimiin. Toisinaan lapsen käyttäytyminen taitaa siis olla protestia siitä, etten ole ollut riittävästi läsnä. Aina ei kyllä tällaista syy-seuraussuhdetta tunnu löytyvän.
Meidän tilanne on siis aika paljon erilainen kuin teillä, mutta minäkin olen hieman kokenut kirpaisua siitä, etten aina kelpaa lapselle. Sinulle lapsen suhtautuminen on varmasti hyvin rankkaa! Minusta tuo pitempään, siis useita päiviä (?) kestävä jakso, jolloin et kelpaa lapselle lainkaan, ei kuulosta enää normaalilta. Näitä asioita miettineenä ja niistä muidenkin kanssa pohtineena sanoisin tärkeimpänä pointtina, että äiti on aina äiti - olet siis varmastikin hänelle erityisen tärkeä. Käyttäytyminen on eri asia kuin se, mitä lapsi sisimmässään tuntee. Lapsi tarvitsee sinun läheisyyttäsi, mutta jostain syystä hän ilmeisesti kokee myös kiukkua sinua kohtaan. Tunteiden ristiaallokon kokeminen on lapsellekin varmasti aika hämmentävää.
Kiukun kokemiselle on varmastikin syynsä, vaikka sen löytäminen voi olla vaikeaa. Tärkeää olisi, että otat sen kiukun vastaan ja annat sille tilaa, eli äitinä jaksat ymmärtää ja suot lapselle kaikki tunteet. Itse olen ottanut kiukuttelevan lapsen syliini vaikka väkisellä, pitänyt tukevasti sylissäni, hieman silitellyt ja hellinyt. Tilanteen rauhoituttua olen saattanut sanoa lapselle esim., että " olet varmaankin kiukkuinen, kun äiti ei ollut eilen illalla kotona eikä ehditty olla ollenkaan yhdessä. Onneksi äiti on nyt tässä ja huolehtii sinusta..." Olen siis olettanut, että lapsi on kaivannut minua enemmän kuin olen pystynyt olemaan hänen kanssaan.
Minulle on tullut sellainen käsitys, että juuri silloin, kun lapsi minua hylkii, juuri silloin hän oikeasti tarvitsee minua ja silloin teen kaikkeni, että pysyn tilanteessa, olen rauhallinen ja osoitan, että äiti pysyy tässä ja nyt läsnä ja lapsi saa näyttää kaikki tunteensa suoraan. Erityisesti silloin pitää osoittaa olevansa turvallinen tukipilari, joka välittää lapsesta enemmän kuin mistään muusta. Sinun tilanteessasi myös toimisin niin, että vaikka lapsi kuinka torjuisi, tulisin ja ottaisin oman paikkani äitinä, hoitaisin ja hellisin sairasta lasta, vaikka hän aluksi huutaisi suoraa huutoa. Se, että isä " pelastaa" tilanteen ja hoitaa lasta puolestasi, ei tunnu oikealta ratkaisulta.
Tärkeintä on ehkä se, että sinä saisit itseluottamusta siitä, että olet edelleen erittäin tärkeä ihminen lapsellesi ja rohkeasti otat oman tilasi. Omat ajatukseni eivät juurikaan perustu tietoon ja tutkimukseen vaan ihan mutu-tuntumaan ja muiden ihmisten kanssa keskusteluihin - toivottavasti en ole ihan väärin toiminut enkä jakele nyt aivan vääränlaisia ohjeita sinulle! =)
Olisi mielenkiintoista kuulla, onko teidän kuvioissa yhtäläisyyttä meidän perheen kanssa. Myös minä olen viimeisilläni raskaana - en tiedä, voisiko sekin osaltaan vaikuttaa lapseen?
On mielenkiintoista lukea muiden kirjoituksia asiasta, vaikkakin tilanteet teillä ei ole ehkä tosiaan niin pahat kun meillä.
Meidän perheessä isä on se joka on jaksanut paremmin touhuta lapsen kanssa, tekevät kaikkea kivaa ja äiti taas on sitten se rauhallisempi osapuoli joka ei aina suoraan sanottuna jaksa touhuta (osittain ihan raskauden aiheuttamasta uupumuksesta) niin paljon lapsen kanssa. Annan sitten taas enemmän ehkä sitä hellyyttä, erilaista läheisyyttä kun isä.
Meillä on isä ollut pop alusta lähtien. Poikamme oli koliikkivauva ja itse olin synnytyksen ja raskausmyrkytyksen takia niin huonossa kunnossa etten jaksanut alkuun paljoakaan olla pojan kanssa. Imetin toki ja päivät kannoin huutavaa poikaa, mutta kun mies pääsi töistä hän otti vastuun hoidosta aamuun saakka.
Olosuhteiden takia olemme ehkä tähän pisteeseen joutuneet?! Heti kun isä laittaa oven kiinni ja lähtee töihin niin kelpaan erinomaisesti, ei mitään ongelmia. Kun isä tulee töistä niin ryntää isänsä luokse ja olen historiaa, ainakin nyt kun on sairaana. Tilanne oli rauhallinen aika kauankin jo ennen sairastumista, eli molemmat olimme tasavertaisia ja molemmilla ne omat roolit. Isän kanssa leikittiin ja äidin kanssa luettiin iltasatu jne.
Yritän ymmärtää tätä että tämä on varmaan ohimenevää, mutta hieman huolestuttaa tulevaisuus. Aiheutuuko tästä epätietoisesti jotain lapsellemme, eli suosiiko hän isäänsä ja piut paut välittää äidistään myöhemmällä iällä? Tässä iässä hän ei vielä asioita ymmärrä mutta jos kaikki jatkuu myöhemmin eri muodossa? Sanotaan että äiti on aina äiti, mutta siltä ei kyllä ainakaan nyt tunnu.
Oli pitkään vaihe, jolloin esim. yöllä isosiskon herätessä isä kelvannut tyynnyttämään uneen, vaan aina tarvittiin äiti. Oli äiti aika väsynyt... Silloin totisesti toivoin, että mieheni olisi kelvannut hommaan myös.
Mutta nyt kun kuopukselle isi on niin tärkeä, olisi mukava, jos minä joskus kelpaisin johonkin. Sitten toisaalta, kun ollaan mummilassa, niin vain mummi kelpaa tekemään asioita nuoremmalle (laittamaan vaipan, syöttämään, lukemaan iltasadun jne). Eli nuorempi tytöistä selvästi haluaa, että joku " erikoisempi" hoivaa häntä. Isosiskolle sen sijaan kelpaa erinomaisesti äidin hoito myös isovanhemmilla.
Tällaista siis meillä:-)