mitä teen??petetty!!!
Minulla on melkolailla samanlaisia kokemuksia, Vaapukankukan kanssa etenkin. Yhdessä ollaan oltu toistakymmentä vuotta, naimisissa siitä kymmenisen vuotta, kolme lasta saatu. Useampi vuosi naimisiinmenon jälkeen mies kertoi että oli pettänyt minua seurustelumme aikana kymmeniä kertoja (aina humalassa), vaan ei naimisiinmenomme jälkeen. Mutta sitten tapahtui sekin, että petti minua nuorimmaista lastamme odottaessani (tai kertomansa mukaan ei ollut humalaltaan siihen kylläkään kyennyt, mutta tarkoitus oli ollut kyllä, eli lopputulos on sama). Tottakai olin järkyttynyt molemmilla kerroilla kun hän tapahtuneista kertoi, sulkeuduin moneksi viikoksi itseeni ja seksi jäi kuukausiksi. Koskaan en ole mikään seksipeto ollut (tosin kuin hänelle se on elämässä nro 1.), mutta haluni tuntuvat vähenneen vuosi vuodelta. Anteeksi olen antanut, vaan en unohtanut, kyllä hän sen tietääkin ja uskoo itsekin, että haluttomuuteni johtuu pääosin luottamuksen puutteesta/haavoista sisälläni.
Työhönkin olen melkolailla keskittynyt ja mieheni valittaa siksi huomionpuutetta (kaipaa enemmänkin hellyyttä/kosketusta omien sanojensa mukaan, vaan minä olen sitä vähän huono osoittamaan, kieltämättä). Mieheni käy aiempaa harvemmin ravintolassa kavereiden kanssa, mutta käy kuitenkin (ehkä noin 1 krt/kk tai 2 kk. Olen laskelmoivasti pitänyt tapana tyydyttää hänen seksinnälkänsä muutamaa päivää ennen ravintolailtaa, eipähän sitten ainakaan seksin akuutissa puutteessa hairahdu väärille teille (olen sen hänelle toki sanonutkin, ei siinä mitään).
Mieheni osaa onneksi puhua asioista (tarvitsee tosin aina muutaman oluen vauhtiin päästäkseen, itse tosin en kännissäpuhumisesta juuri perusta, mieluummin suht selvinpäin keskustelen asioista, tosin hän on parempi pukemaan tunteensa sanoiksi (tai minulla ne eivät vain ole oikein jäsentyneet, en tiedä?). Yhdessä kuitenkin aiomme yrittää edelleen, avioerotapauksia on nähty läheltä turhan monia eikä haluta päätyä samaan (ts. luovuttaa, se on meidän määritelmämme).
Kerran olemme käyneet viikonlopun parisuhdekurssilla (Katajan) tässä jokunen vuosi sitten, mutta siellä keskustelu nyt tietysti oli aika ympäripyöreää kun ei ihan intiimiasioihin menty kuitenkaan, tosin pitkäksi aikaa se piristi parisuhdetta ja sai miettimään asioita, eli suosittelen! Nyt olemme harkinneet että olisi syytä mennä terapeutille, sillä olemme etääntyneet toisistamme hiljalleen huolestuttavan paljon. Meillä on molemmilla kuitenkin halua ja tahtoa jatkaa yhdessä, ei vain lasten takia vaan muutenkin. Uskon nimittäin että jos annamme ajan vielä kulua, niin lastemme ollessa murrosiässä (tai viimeistään muuttaessa kotoa pois), huomaamme ettei meillä ole enää mitään yhteistä ja päädymme eroon... siksi on korkein aika toimia nyt! Olisiko jollain suosituksia mistä lähteä terapeuttia kyselemään? Seksuaaliterapeutti? Yksilö- vai pariterapiaa? Seurakunnilla kait ainakin on auttajia, mutta taitavat oll kovin kysyttyjä, eli asiaan täytynee panostaa rahallisesti jonkun verran... Mutta jos se yhtään auttaa ja arkeamme (minun kiukunpuuskiani mm. ) helpottaa, niin olemme siihen valmiita! Voimia kaikille samanlaisten ajatusten kanssa kamppaileville, älkää hautautuko ajatuksinenne yksin kovin syvälle vaan yrittäkää keskustella, ja hakea ammattiapua tarvittaessa!
P.s. Saara Kinnusen kirja "Yhteinen yritys" on muuten aika hyvä, luen sitä parhaillaan (helppolukuinen ja hyviä vinkkejä sisältävä).
Kommentit (11)
Olen naimisissa mieheni kanssa. Meillä on 2 lasta alle 6v.
Viikonloppuna mieheni kertoi että hänellä on ollut 5 yhden illan juttua tässä parin vuoden sisään. Niistä vain kahden nimen tietää, eli se on ollut pelkkää seksiä. Ilman ehkäisyä. 3vuotta sitten hänellä oli suhde työkaveriinsa, ja harkitsi perheensä hylkäämistä. Olin silloin raskaana ja kaikki selvisi kun kävin sairaalassa supistusten takia. Testeissä paljastui klamydia tartunta. Hän oli saanut tältä muijalta taudin ja tartuttanut sen minuun. Lääkekuurien jälkeen ja useita viikkoja jatkuneiden keskustelujen jälkeen päätimme kuitenkin vielä yrittää. Hän sanoi yhä rakastavansa minua..ja minä uskoin. Nyt reilut 3 vuotta tuon työsuhteen jälkeen hän ilmoittaa että on ollut 5 seksikumppania ja mitään tunteita ei ole mukana. Ja haluaa vieläkin yrittää aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Sanoo että rakastaa mutta sitä on niin helvetin vaikea uskoa. Olen ollut siitä asti aivan paskana..
Lasten takia e halua erota ja kun rakastankin sitä petturia niin liikaa. Mitä teen annanko taas anteeksi, vai olenko aivan idiootti kun uskon ja annan taas anteeksi. Nämä yhdenillan jutut on jokainen tapahtunut kännipäiten baari-illan päätteeksi.
Mitä teen..hajoaa pää.. Rakastan ja vihaan hänen tekojensa takia.. Miksei voi vaan olla uskollinen jos kerran rakastaa. Vai voiko sillon rakastaa toista jos pettää??
Todennäköisesti syynä on se että me ei harrasteta kovinkaan usein seksiä, kun aina jompikumpi lapsista änkee väliin nukkumaan ja muutenkin ei se ole sellasta kun sillon kun ei ollut lapsia. Ja meillä ei ole juurikaan lastenhoitajia. Molemmat töissä ja vielä vuorotöissä..välillä ei nähdä viikkoonkaan jos vuorot on eri aikoihin..
Auttakaa..onko muita joilla samanlaisia tilanteita..miten olette selvinny??
-Surusilmä-
Tilanteesi on kurja, ja uskon että se tuntuu erittäin pahalta. Itsekin olen ollut joskus samankaltaisessa tilanteessa, vaikkakaan emme olleet naimisissa eikä ei ollut lapsia.Mutta usean vuoden seurustelu ja avoliitto oli siis takana.
Syytin alussa itseäni ja yritin löytää järkevää syytä ja muuttaa itseäni, vaikka vika ei ollut minussa vaan pettäjässä itsessään.Vaikka suhde ei ole täydellinen, ei se anna toiselle oikeutta kohdella rakastamaksi väittämäänsä ihmistä niin kaltoin.Se ei ole rakkautta.
Minä en silloin pystynyt elämään sen tiedon kanssa, koska luottamus tähän mieheen oli mennyt, eikä se usean kuukauden yrittämisen jälkeen alkanut palautua.Rakkaus kuoli epäilysten myötä, enkä pystynyt asiaa unohtamaan, joten meidän oli aika erota. Mies ei olisi halunnut silloin erota, ja yritti pitkään saada minua takaisin...mutta minä en halunnut häntä enää. Näin jälkeenpäin ajatellen, sen suhteen päättyminen oli parasta mitä minulle olisi voinut tapahtuakkaan...minä keräsin voimani, aloin opiskella ja tehdä asioita joita olin aina halunnut(ja mitä mies ei ollut halunnut), matkustelin, sain uusia ystäviä ja muutaman vuoden päästä löysin elämäni miehen jonka kanssa olen nyt naimisissa ja perhettä perustamassa.
Kukaan muu ei voi tietää, miltä sinusta tuntuu, vain sinä itse tiedät tunteesi. Shokki-olotila tälläisestä uutisesta vie aikaa, mutta ajan kanssa sinä pystyt käsittelemään ajatusta järkevästi ja huomaat mitä oikeasti tunnet miestäsi kohtaan.Joskus voi antaa anteeksi, mutta unohtaa ei koskaan. Vaikka yrittäisitte jatkaa suhdetta, uskon, että olet katkera pitkän aikaa ja epäilet ja " kyttäät" miestäsi joka tuo taas stressiä teille molemmille.Mutta sinä itse sen tiedät, mitä olet valmis kestämään. Mutta lapset pitää ottaa huomioon ja joskus lapsille on parempi, että aikuiset ottavat hieman etäisyyttä kuin että riitelevät jatkuvasti. Lapset ovat fiksuja ja tarkkaavaisia ja ymmärtävät enemmän kuin aikuiset tajuavatkaan!
Lempibiisini on tällä hetkellä Elastisen" ovet paukkuu" ja siinä tälläinen pätkä:
Ei oo salaisuus et mul on ollu noit/
kertoja, vakioit, säätöi ja kuvioit/
mun mielest ne on vanhoja asioit/
enkä tajuu et miks ne taas esiin toit/
jos tuijotan muit oon vaan mies hei/
heti selaat mun tekstiviestei/
teen mielestäs liikaa töitä/
epäilet ku oon studiol öitä/
näin suhteet ajautuu kriisiin/
jos toinen on salapoliisi/
ei järjen häivää touhus/
ei sukat vaan mustat sukkahousut/
sä huolehdit suotta musta/
en petä sun luottamusta/
vaik riitely tuottaa tuskaa/
en päästä irti susta/
Voimia sinulle!
Heips!
Näin ajattelisin... Mikä miestä estää pettämästä sinua uudestaan, haluatko ottaa riskin, että saat jälleen jonkun taudin...???
Mulla ainakin tulisi raja viimeistään siinä vaiheessa vastaan jos mies riskeeraisi lapsen turvallisuuden... meinaan vaan että sukupuolitaudit olis voinu aiheuttaa keskenmenon tai sitten tartuttaa vaikka vauvan...
Surullista, että kovin moni joutuu vastaavaa kokemaan... mutta onko se parisuhde sen arvoinen että se ajaa lasten ja sinun etuasi...?
Ei kenenkään pidä tuollaista sietää.
Tuossa nyt vähän ajateltavaa... tosin samat asiat varmasti ovat käyneetkin mielessäsi...
Oikein paljon jaksamista!!!
etta kun mies jo kertaalleen lupasi muuttua ja annoit hanelle anteeksi tuolloin 3 vuotta sitten, niin miksi ihmeessa han sitten on sen jalkeenkin pettanyt viela 5 kokonaista kertaa?! Ihan kuin han ei oikeastaan kovin pahoillaan tasta ensimmaisesta pettamisesta olisi ollutkaan. Vai onko han vain niin aarimmaisen heikko luonne ettei pysty hillitsemaan itseaan? Onko alkoholi hanelle perati ongelma, kun se saa hanet tuollaisia asioita tekemaan? Jos nain on niin ei kai se mies siita sitten muutu, vaikka kuinka rakastaisi ja olisi pahoillaan. Ei kai han sitten vaan pysty muuttumaan, kun ei ole tahankaan mennessa muuttunut, ainakaan omin voimin. Ja luuletko etta pystyisit todella antamaan anteeksi, varsinkin kun noita syrjahyppyja on noin paljon?
Voimia sulle todella paljon!
Alkoholi on siinä mielessä ongelma, että päätyy muiden naisten luokse, mutta ei hän kuitenkaan mikään alkoholisti ole. Ja tämän 3vuotta sitten tapahtuneen jutun nainen oli hieman vakavampi (eli ei mikään yhden illan juttu) juttu ja ei varmasti olisi kuvitellut, että saa mitään sukupuolitautia häneltä. Ja luulen että se jopa sai mieheni miettimään että mihin onkaan ryhtynyt.. Hän on kaikinpuolin täydellinen/rakastava isä, ja tietoisesti ei lapsiaan missään nimessä vahingoittaisi.
Se tästä vaikeaa tekeekin, kun hänelle lapset ovat yhtä tärkeitä/rakkaita kuin minullekin. Ei voisi kuvitellakaan olevansa erossa lapsistaan päivääkään. Saati sitten että saisi olla joka toisen viikon vain lasten kanssa. Mutta sitä olisi varmasti kannattanut miettiä hiukan aikasemmin.
Hän on luvannut että ei enää petä, ei mene enä ilman minua viihteelle, jos se tuo minulle mielenrauhan..
Sanoi, että kun oli sen ekan jutun jälkeen pettänyt ensimmäisen kerran niin ne loput kerrat ei enää ollu niin vaikeita mutta nyt hänelle tuli itselleen niin paska fiilis, että halusi kertoa, koska ei enää halua tehdä niin. En tiedä onko tässä mitään järkeä ja mitä uskoa.
Tulee väkisinkin, sellanen olo että mä näytän miltä tuntuu kun petetään, mutta silti en itse ikimaailmassa voisi elää itteni kanssa jos niin tekisin.
Olo on kun sellaisilla naisilla, joiden miehet hakkaa vaimojaan, ja ne vaimot aina vaan antaa anteeksi ja jää, vaikka sisimmässään tavallaan tietää, että pian taas sattuu ja lujaa..tässä tapauksessa se on vaan henkistä..:(
Elämä on välillä liian vaikeeta.
Rakastan ja vihaan yhtä paljon..
:,(
-surusilmä-
..ihminen ei muutu. Mies voi yrittää ja halutakkin muuttua ja taistella henkisesti pitkäänkin ettei petä, mutta luultavasti näin tulee käymään loppujenlopuksi uudestan.
Kuten sanoin aikaisemmin, sinä olet se jolla on nyt valta tehdä päätöksiä. Se, että kostaisit miehellesi, ei paranna tilannetta, vaan laskee sinut hänen tasolleen ja tekee molemmille vaan pahan mielen.
Se, että mies on hyvä isä, ei kuitenkaan korvaa sitä, että hän on huono aviomies.
Tiedän, että rakastamastaan henkilöstä on vaikea erota ja helpompi on uskoa kerta toisensa jälkeen, että kyllä hän nyt muuttuu...
mutta kestätkö sen, että hetkellisen hyvän kauden jälkeen saat taas selville , että miehesi on pettänyt sinua?
tietysti hän nyt lupaa vaikka kuun taivaalta, mutta heikkona miehenä, luultavasti sortuu taas joku päivä ellei saa tarpeitaan tyydytetyksi kotona.
Jos aiotte jatkaa yhdessä, ja Jos kyse on vaan seksistä, niinkuin itse haluat uskoa, niin miksi et piristäisi seksielämäänne?hommatkaa lapset hoitoon ja teette sinä aikana mitä haluatte!
onko mies valmis siihen ettei lähde viihteelle ilman sinua? Onko sanojensa mittainen.
Ymmärrän kyllä toisaalta et haluat erotakkin, on kyllä viis kertaa liikaa pettämistäkin...
Samanlaisten kysymysten aarella laksin tana iltana nettiin. En tieda myoskaan, mita tehda.
Mieheni on pettanyt minua suhteemme alusta asti ja pitkin nyt yli 6 vuotta kestanytta avioliittoamme. Juuri haiden jalkeen sain hanet kiinni naisten etsimisesta puhelinpalveluiden ja netin kautta. Samassa selvisi myos, etta seurusteluaikanamme hanella oli samaan aikaan suhde toiseen naiseen. Kun meidan piti lahtea haamatkalle, sain hanet kiinni kontakti-ilmoituksen laittamisesta nettiin, jossa han etsi naista ko kaupungista (hanen aikomuksensa oli jaada pariksi lisapaivaksi tyoasioiden takia). Tama siis haamatkamme. Viime vuonna han jai kiinni kaynnista prostituoidun luona. Ja nyt, juuri laitokselta vauvan kanssa (toinen lapsemme) kanssa kotiuduttua selvisi, etta hanella oli ollut pari vuotta sitten suhde johonkin naiseen. Jonkinasteista yhteydenpitoa edelleen, tasta jai kiinni.
Mieheni on myos aivan valtavan ihana isa lapsilleen, ja monella tapaa ihana aviomies myos. Avoin ja sosiaalinen ihminen, rauhallinen luonteeltaan, tsemppaa elamassa, viihtyy kotona perheen kanssa jne, jne. Mutta tallainen musta puoli, jota han ei oikein itsekaan tunnu hallitsevan, hanessa on.
Tilanne on se, etta multa ovat menneet fiilikset haneen kokonaan. Seksi on ollut minulle jo useita vuosia pakkopullaa, johon suostun vain hanen lepyyttamisekseen. No joo, kun vauhtiin paasee, kylla se ihan tyydyttavaa on, mutta ei minun ole varsinaisesti enaa pitkiin aikohin tehnyt mieli. Eika tama kasittaakseni johdu siita, etta olisin jotenkin kylma tai frigidi nainen, vaan ajattelen sen johtuvan siita, etta luottamus mieheen on mennyt. Ja koska nainen on niin kokonaisvaltainen seksuaalinen olento, mielestani siis, luottamuksen puute saa aikaan sen ettei seksikaan kiinnosta. Mutta mista tietty seuraa mieheni turhautuminen, ja noidankeha on valmis. Mies on pettanyt - mina kylmenen - mies pettaa uudestaan. Jotakin tallaista. Tarpeet eivat kohtaa.
En tieda mita sinulle sanoa, koska itse samassa tilanteessa. Mita tehda??? Onko viela toivoa??? Kun kuukausi sitten tama muutaman vuoden takainen suhde tuli ilmi, mieheni lupasi aloittaa oman terapian tyostaakseen omia tarpeitaan ja tunteitaan. Han kun on jossakin vaiheessa myontanyt, etta asia on hanelle itsellekin enempi tai vahempi mysteeri, tarkoitan etta han itsekin kokee ettei oikein hallitse itseaan. Eli kokee tekevansa myos itseaan vastaan pettaessaan minua. Saas nyt nahda saako mieheni aikaiseksi aloittaa taman terapian. Minahan olen naiden meidan ongelminen seurauksena jo itsekin kaynyt terapiassa miettimassa omia juttujani - on tehnyt paljon hyvaa minulle!
Ajattelen itse, etta tarkeaa minulle olisi se, etta voisin konkreettisesti kokea tilanteen menevan parempaan suuntaan. Nahda toisen muuttuvan, tyostavan asioita, yrittavan oikeasti. Eli siis vaikka tilanne ei kertalaakista muuttuisi taysin, etta nakisin jonkun prosessin tapahtuvan. Toinen asia mika on tarkeaa olisi se, etta voisi pitaa kommunikointikanavan auki toiseen. Paatimme myos etta jatkamme pariterapiaa, jossa kavimme viime vuonna kolme kertaa. Meidan kun on vaikea paasta keskenamme puusta pitkaan, aina keskustelu jumittuu samoihin kohtiin ja kipupisteisiin. Ulkopuolisen ammattilaisen apu on tassa tosi tarkeaa ja ne kolme kertaa jotka viime vuonna kavimme, auttoivat kylla paljon. Prosessi vain jai kesken mieheni tyomatkojen takia.
On kaiketi myos oltava realistinen ja lahdettava siita, etta pettaminen voi tapahtua milloin tahansa uudestaan. Eli lahtokohtaisesti en voi olettaa, ettei sita enaa koskaan tapahdu. Mutta tosiasia on kylla, ettei useimmissa suhteessa voi tuudittautua siihen, etteiko toinen voisi pettaa.
Vaikeaa on kuitenkin loytaa voimia enaa rakentaa mitaan. Kun on tullut niin totaalisesti ja niin usein petetyksi, ja viela niin kipeissa tilanteissa. Mies meni prostituioidun luokse samana yona kun olin aamulla kertonut olevani raskaana (sain siita raskaudesta sitten keskenmenon tosin). Ex-rakastajattaren kanssa kaytiin tekstarivaihtoa seuraavana paivana siita, kun olin tullut laitokselta kotiin nyytin kanssa. Seksiseuraa haettiin, kun olimme menossa haamatkalle.
Huhhuh, kun kirjoitan naita naen taman vieraan silmilla, ja olen todella jarkyttynyt...
Jossakin tulee kai vastaan se raja, jonka jalkeen ei enaa voi jatkaa. Mutta mista tunnistaa tama raja? Lapsien takia tietty haluaa yrittaa viimeiseen asti, mutta lapsetkaan eivat voi hyvin, jos aiti ja isa ovat onnettomia. Itse tiedan taman liiankin hyvin omasta lapsuudestani, vanhempieni olisi kannattanut erota kymmenen vuotta aikaisemmin kuin mita sitten tapahtui. Olisin saastunyt paljolta itkulta ja tuskalta.
Missa vaiheessa teemme itsellemme enemman pahaa kuin hyvaa jaamalla?
Minullakin on ollut viime paivina niin, niin paha olo, ettei voimia ole tahtonut riittaa lasten kanssa olemiseen. Ja toinen on viela ihan pieni vauva... Olen valilla ottanut vauvan rinnalle ihan mekaanisesti, kuin robotti, tunteettomasti... valilla kokenut jopa kielteista tunnetta vauvaa kohtaan, jotain projisointia tunteistani mieheeni. En olisi koskaan kuvitellut voivani tuntea mitaan vastaavaa, tama on ihan kamalaa. Isompi lapsi, jota rakastan yli kaiken, on joutunut nakemaan aitinsa kyynelissa tai lamaantuneena, etaisena. Tana iltana esimerkiksi kun han oli kylvyssa, menin silla aikaa hanen huoneeseensa sankyyn itkemaan. Mies oli silla aikaa alakerrassa vauvan kanssa. Sitten mies lahti kokoukseen ja jain yksin kirjoittamaan tata.
Tallainen tilanne, tallaiset tunnelmat.
Ihan toisen tason asia on tietty se vastuuttomuus, jota mies osoittaa silla, ettei kayta ehkaisya. Varsinkin noissa yhdenillan jutuissa. Nain tehdessaan mies itse asiassa riskeeraa paitsi omansa niin myos sinun elamasi, vaikka HIVin kanssa voi elaa, ei se ole mikaan helppo sairaus. Tama on aika rankka totuus, ja ihan toisen luokan asia. Voimmeko elaa taman riskin kanssa? Voimmeko elaa sen tiedon kanssa, etta miehemme on ollut niin vastuuton, ettei ole kayttanyt kondomia??? Ihan realistisesti katsottuna, tama on aika rankka asia.
Itselleni selvisi eilen lopullisesti miehen syrjähyppy " häämatkalla" , josta jäin pois raskauden takia. Silloin hänen palatessaan työmatkaksi muuntamastaan reissusta tajusin kyllä jotain tapahtuneen, mutta en voinut kysyä suoraan, sillä olin " peruuttamattomassa tilassa" , naimisissa ja erityisesti raskaana. En olisi pystynyt käsittelemään asiaa , tekemään mitään päätöksiä, joten sivuutin sen päästäni, osin tiedostamatta.
Nyt silmiini osui (kyllä, luin salaa hänen sähköpostejaan) viesti, jossa naisen avopuoliso kertoi tietävänsä asiasta. Mieheni ei siis tiedä minun tietävän. En voi olla ajattelematta, että ne muutamat muutkin erikoiset naistuttavuudet ovat jotakin tällaista. En voi myöskään olla miettimättä hänen puheitaan, joissa menestyvville bisnesmiehille " sattuu" tällaisia, onhan se " selvä" . Tarkoittaako se, että tällainen kuuluu hänen mielestään " imagoon" , uskottavuuteen.. Mieleen tulee myös, että olenko vain pakollinen kuvio elämässä, vaimo, joka synnyttää ja on kodinhoitajana, jolle voi kiukuta huoletta huonot tuulensa. Ja miehen oikea elämä onkin kodin seinien ulkopuolella, vaimo elää omassa todellisuudessaan, kuvitelmassaan hyvästä maailmasta, jossa ei tapahdu pahaa.
Tuntuu ettei hän ansaitse mitään hyvää. Toivoisin, että jotenkin tapahtuneen saisi pois aikakirjoista (ja että elämä olisi yhtä onnea vaan...) Olo on varsin paskamainen. Kaikenlaisia haavekuvia nuorena oli sen oikean miehen tapaamisesta, elämästä avioliitossa. Nykyään ajattelen, että oikeastaan monet sopivat siksi " oikeaksi" , ajoitus on vain ratkaiseva. Milloin kenetkin tapaa. Useamman miehen katsottuani, ja iän karttuessa tulin siihen tulokseen, ettei ole olemassa täydellistä miestä, (niinkuin emme mekään ole täydellisiä), kaikissa on enemmän tai vähemmän vikaa. Alkuun lupaillaan suuria, ollaan täysin ihania ja huomioonottavia. Arki tulee kaikkiin suhteisiin ja todelliset luonteet paljastuvat ennen pitkään. Varjopuolia lienee kaikilla.
Jonkun verran olen miettinyt, miksi menin naimisiin juuri mieheni kanssa. Tulin tulokseen, että hän oli tarpeeksi voimakastahtoinen, ja ennen kaikkea hän tuntui aidosti huolehtivan minusta. (Naiset ehkä valitsevan miehen sen mukaan, kuka huolehtisi parhaiten perheestään - jälkeläisistään - vaikkakin tiedostamatta? Miehet kai sitten etsivät lisääntymiskumppania/-eita) Tosiasiassa hän vain sattui paikalle minulle sopivaan aikaan. Ehkä siis minulla kävi huono tuuri.
Yleensä arki on ihan tavallista, onnellista ja asiat ovat hyvin. Pahimpina hetkina olen ollut lumihangessa alasti keskellä yötä, minua on revitty tukasta pitkin eteistä (kerran), uhattu tappaa (2 kertaa). Monesti hän on ihan tavallisen keskustelun lomassa ilmoittanut, että lapsemme jää sitten hänelle. (vaikkei mistään erosta koskaan ole puhuttu, eikä mene huonosti tai olla edes riidelty). Ensimmäisten riitojen aikaan muistan olleeni täysin äimistynyt, miten joku voi olla sellainen. Tuntui, etten voinut millään käsittää, mistä hän oli suuttunut. Aina vika oli jotenkin minussa ja sain käyttää kaikki diblomaatin taitoni, jotta tilanne saatiin purettua. Minun kannaltani hänellä oli jokin " tilpäinen mielenhäiriö" , jonka aiheuttaja jäi aina epäselväksi. Sittemmin nämä ovat harvenneet ja hän tiedostaa mistä kiukku tuli (työasioista) ja osaa pyytää anteeksikin.
Kyllä minuakin puistattaa, kun näen tämän kirjoitettuna. Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Suurimman osan aikaa olemme varsin onnellisia. Ja jos kerron hänelle tietäväni, ja silti haluavani jatkaa, tulkitseeko hän sen siten, että annan anteeksi toisenkin/uudenkin kerran? Oikeastaan eniten pelkään, että arvostukseni häntä kohtaan laskee niin, että en kestä häntä silmissäni, näen vain vikoja ja vääriä tekoja.
Luulisin, että kun saa tarpeekseen, niin se on heti selvää, eikä sitä tarvitse miettiä. Toisaalta, onhan niitä hakattuja aviovaimoja, jotka kestävät ja kestävät... voiko pettämistä verrata siihen, en osaa sanoa.
Vastauksessaan tälle toiselle petetylle mieheni esitti, että virheet elämässä voisi haudata, eikä koskaan enää ottaa esille. Niinkö minunkin odotetaan tekevän? Mitä se sitten tekee parisuhteelle? Taikka minun itsekunnioitukselleni? Pitäisikö naisen niellä " osansa" ? Monet asiat lienevät opittuja omilta vanhemmilta. Pelottavaa.
Miten teidän, jotka kerroitte miehenne pettämisestä, on käynyt? Jatkuuko yhteiselo?
Luulen, että meidän tapauksessa ainakin terapiasta voisi olla apua, kokonaisuuden huomioon ottaen. Miten se mies sinne sitten saadaan, en tiedä...
Kaikkea hyvää teille ja VOIMIA!
Mitä miehenne ovat sanoneet syyksi pettämiselle? Tai miten he ovat ottaneet teidän reaktionne, itkun ja pahan olon? Jotenkin on vaikea uskoa että pelkkä seksin vähyys ajaisi moiseen. (Tarkoitan nyt sekä omaa tilannettani että yleisesti). Oletteko ihan sydämessänne uskoneet miestenne lupauksia uskollisuudesta? Ja antaneet sydämessänne anteeksi? Noin yleisellä tasolla uskon, että ihminen voi muuttua, mutta tästä en kyllä voi olla ihan varma. Voiko sitä sitten elää tavallaan jatkuvassa epävarmuudessa? Tuleeko sitä kärttämään menemisiä, tulemisia ja puheluita? Perhe kun on perustettu, en sitä haluaisi missään tapauksessa hajoittaa. Onnellisia kun ollaan muuten...
Itse en enää tiedä mihin uskoa, kun tuntuu että tämä juttu meillä vaan laajenee ja pahenee kun on lähtenyt selviämään. En taida edelleenkään oikein käsittää mitä on tapahtunut. Tuntuu että olisi helpointa vain uskotella, ettei mitään ole ollutkaan. Sen verran kova järkytys se kai on. Pilvilinnasta kun tipahtaa.
Saisitko miehesi parisuhde terapiaan? On tärkeää, etttä sinä saisit tietää ne pienetkin syyt pettämisen takana, jotta et syytä itseäsi ja mahdollisesti annat anteeksi. Syy pettämiseenhän ei saisi olle vähäinen seksi, lapset ym... Mutta, jotta paruhteenne toimisi ja mihesi tai sinä , ette ajautuisi vieraisiin hekmaan "lohtua", teidän täytyisi saada keskustelu opastusta ja taitoa.
Nämä vinkkejä ei neuvoja.
Jaksamista, vai onko tilanne jo ratkennut?