Koetteko kateutta lapsettoman ystävän osalta?

minulla myös lapsettomuudesta kärsivä ystävä. Hänen kanssa ollaan paljon puhuttu ja ymmärrän häntä täysin ettei hän halunnut tai pystynyt kuuntelemaan minun raskaus juttuja enkä hänelle paljoa puhunutkaan.

Hän kyllä sanoi että oli iloinen meidän uutisesta vaikka varmasti myös ajatteli välillä toisinkin. Nyt heille on vuosien odotuksen jälkeen syntynyt vauva mutta uskon silti ettei lapsettomuuden tuoma tuska koskaan häviä.

Yritä ymmärtää ystävääsi äläkä turhaa juttele raskaudesta vaan odota että hän kysyy. Silloin hän on valmis kuulemaan asiasta.

Lapsettomuuden tuoma tuska on niin suuri asia ettei sitä voi ymmärtää jos ei itse siitä ole kärsinyt.

Eikä hän varmasti halua aiheuttaa sinulle pahaa oloa mutta hän ei varmasti voi omille tunteilleen mitään ja ne tunteet voi olla joskus melko murhaavia ja kohdistuvat kaikkiin raskaana oleviin ja pienten vauvojen äiteihin.

Sinä voit silti olla iloinen ja onnellinen raskaudestasi!



Niiloakseli rv 20+6 ja neljä isompaa lasta

Itselläni on kokemusta siitä että olen käynyt läpi lapsettomuuden tuskat..

Elikkäs ex-mieheni kanssa 4 vuoden ajan kävimme läpi rankat hoidot ym ym eikä koskaan mitään. Ikinä ei plussan plussaa. Kaikki kaverit ympärillä sai lapsia, tuntu että aina muutaman kk välein joku ilmoitti odottavansa. Se oli itselle henkisesti tosi raskasta. Mä olin aidosti iloinen ystävieni puolesta (he myös tiesi omasta tilanteestani) ja sanoinkin sen heille. Silti, itsellä oli paha olla että miksen minä voi saada. Meillä silloisessa elämässä lapsettomuuden ' syy' oli mies ja hänen liikkumattomat spermat.

Se oli tosi rankkaa aikaa ja on välillä vieläkin vaikea puhua siitä ajasta.

Sittemmin me erosimme ex-mieheni kanssa, lapsettomuus ei ollut syynä.



Nyt olen sitten parisen vuotta ollut nykyisen mieheni kanssa ja nyt olen raskaana ekaa kertaa elämässäni.. Tää on kaikki tosi uskomatonta ja aina ei meinaa tajuta... :)

Raskaus on vielä siinä vaiheessa että ei olla vielä kerrottu ihmisille (vain äitini ja esimieheni tietää).

Mutta.. mulla on yksi hyvä ystävä joka on yrittänyt miehensä kanssa lasta useamman vuoden. Varsinaista syytä heidän lapsettomuuuteen ei ole löytynyt..ei vain tärppää.. :(

Ihan tässä pari viikkoa sitten juteltiin hänen kanssa ja hän manasi että kuinka ympärillä kaikki tuntuu olevan raskaana ettei hän kestää enää sellaisia uutisia mistään. Ja ite mietin silloin (sillon olin 6+) että mitenhän hän tulee reagoimaan sitten minun uutiseen...

Kunnioitan sitä jos hän ei halua asiasta keskustella koska muistan millaista se itselläkin oli.



Elämä on tälläistä... välillä tosi epäreilua ja sitten taas reilua...



Tsemppiä kaikille :)



a_j 8+3

Itse olemme käyneet miehen kanssa läpi lapsettomuuden tuskat ja sen kautta hedelmöityshoidot ja koeputkihedelmöityksellä onnistuttiin sitten ja nyt raskaana viikolla 32...



Vuosien aikana kun lasta yritimme, muutama kaveri sai lapsen ja pari jopa " vahingossa" ..

Kyllä sitä tuli monia ajatuksia mieleen kun lapsiasioita kerrottiin....



Yritin aina vilpittömästi ilouta toisten puolesta, mutta kotona yksinään tuli mietteitä että miksi ei voi olla jo meidän vuoromme..



Ja kuten sanottu, ei se tuska lähde koskaan..



Mutta kyllä ystväsi sinua ymmärtää kyllä.

Itsellä kaikkein parasta oli kun vauvauutinen tuli tekstarina tai sähköpostilla tmv jotta oli aikaa sopeutua asiaan, kun ilmoitus tuli suoraan kasvotusten, oli rankaa esittää iloista kosa se toisen puolesta ilo tuli vasta hetken päästä.



Kenellekään en ole mitään pahaa toivonut ja loppuviimeksi olen osannut iloita muiden odotuksesta mutta se vaan vie hetken enemmän aikaa.



Olipa selostus mutta jokatapuskessa kerro ystävällesi mahd pian kun olette valmiit sen julkistamaan, hän tottuu asiaan ja voi ilopita kanssasi<3

Itselläni on yksi lapseton ystävä, jolla on tämän vuoden puolella ollut kaksi keskenmenoa juuri ennen kuin itse tulin raskaaksi. Täytyy tunnustaa, että mietin kyllä, miten kertoisin omasta raskaudestani. Päätin sitten, että kerron asiasta sähköpostilla, enkä puhelimessa tai kasvotusten siltä varalta, että reagoi voimakkaasti. Ystävä ilmoitti, ettei hänen ole vaikea iloita toisten raskaudesta, mutta siitä huolimatta ilmoitukseni jälkeen ystäväni ei vähään aikaan ottanut yhteyttä. Eikä ole myöhemminkään kysellyt raskaudesta mitään. Ymmärrän, että asia on arka, enkä myöskään halua tuputtaa kuulumisiani. Siksi ehkä itsenikin on vaikea ottaa häneen päin yhteyttä, koska kyllähän nämä raskausasiat kuitenkin mielessä päällimmäisinä pyörivät.

Yritän koko ajan kertoa itselleni, etten tiedä millaista on olla lapseton. Silti mietin myös sitä, että miten olisin itse reagoinut, jos asiat olisivatkin toisin päin. Ystäväni ei ole oikeastaan kertonut ikävimmistä tunteistaan kuin vasta kerrottuani hänelle raskausuutisen. Luulin hänen voivan paremmin, sillä hän oli peitellyt todellisia tunteitaan.



Pahalta tuntuu tuo vuoro-ajattelu. Ystävänikin on puhunut siitä, että olisi jo ollut heidän vuoronsa. Eihän tässä mitään vuoronumeroita jaella, hyvänen aika! Kaikilla on oma elämänsä, eivätkä ne ole toisiinsa sidoksissa millään lailla. Anteeksi voimakas tunteen ilmaus, mutten voi ytävälleni sanoa mitä ajattelen, sillä haluan olla ymmärtäväinen. Se on kuitenkin vaikeaa. En ymmärrä sitä, että miksi välillemme pitää tulla jokin este sen vuoksi, että saan lapsen. En! odottanut hänen pomppivan ilosta kattoon, mutten myöskään sanoja, kuten ettei oikeasti voi olla iloinen vauvan puolesta. Onko ystävälleni jotain hyötyä siitä, että minulla on paha mieli? Helpottaako se hänen oloaan? Eikö olisi parempi, jos edelleen voisin tukea häntä ja hän voisi sanoa olevansa onnellinen puolestani? Onko se oikeasti liikaa vaadittu? Mitä kateus auttaa???

Mulla yksi ystävätär on lapseton ja takana heillä monen vuoden hoidot, jotka nyt lopetettu tuloksetomina. Kun odotin ensimmäistäni mulla oli vaikeuksia kertoa hänelle asiasta ja yleensä sen jälkeenkin varoin liikoja puhumasta lapsestani. Sekin on kyllä käytännössä vähän vaikeaa, koska olen kotiäiti ja elämäni pyörii pitkälti lapsenhoidon ympärillä. Nyt kesällä aloin odottaa toista lastamme ja tämä tieto oli ilmeisesti liikaa: ystävätär lopetti yhteydenpidon kokonaan. Toisaalta ymmärrän, että asia on varmaan tosi tuskainen. Toisaalta koen, että oikea ystävyys ei olisi tämän takia päättynyt kokonaan. En myöskään halunnut salata toista raskauttani, koska sekin olisi minusta ollut tosi kummallista.

Väestöliiton lapsettomuuspsykologi Maiju Tokola vastaili seuraavaa Väestöliiton kuukauden kysymys -palstalla 22.11.2005:



" K: Mitä tehdä kateuden tunteelle, kun ystävät ympärillä saavat lapsia?"



" V: Olisi mielestäni aika paljon vaadittu, ettei olisi kateellinen ystäville, jotka saavat lapsia! Kyllähän se on aivan kohtuuttoman epäreilua, miten noin tärkeää asiaa jaetaan tässä maailmassa. Monet kärsivät valtavasti kateuden tunteistaan ja haluaisivat iloita muiden puolesta. Ehkä ihmiset voisivat olla vähemmän vaativia itseään kohtaan ja hyväksyä itsessään myös kielteisiä tunteita."



Ehkä vähän vähemmän vaativa voisi olla myös niitä lapsettomia ystäviä kohtaan. Tutkimusten mukaan monet kokevat lapsettomuusongelman elämänsä pahimpana kriisinä. Silloin jokainen hetki onnellisesti raskaana olevan ystävän puheita kuunnellessa voi tuoda oman surun pintaan, vaikka kuinka haluaisi iloita toisen puolesta. Ja kateushan on tunne, samalla tavoin kuin ilo tai suru, eli ei voi noin vain päättää ettei ole kateellinen. Ystäväsi voi tarvita aikaa ja etäisyyttä vaikean asian käsittelyyn. Ehkä olisi hyvä miettiä, onko sinulta itseltäsi siinä jotain pois, vai oletko valmis ystävällesi tuon ajan antamaan.

negatiivisetkin tunteet. En usko että ystäväsi on halunnut mieltäsi pahoittaa. Luulen että se vain on ollut se ensimmäinen reaktio häneltä.

lapsettomuus on niin perustavaa laatua oleva asia ettei siihen edes ole oikeaa tapaa suhtautua. Minulla oli onni että ystäväni uskoutui minulle koko lapsettomuuden ajan ja yritin olla tukena pettymysten hetkellä ja jännittämässä hengessä mukana.

Valitettavasti jotkut tulevat katkeriksi ja heidän on todella vaikea hyväksyä tilanteensa varsinkin jos kaiken tuloksena on lopullinen lapsettomuus.

Enkä usko että itsekkään olisin niellyt lapsettomuuden ilman katkeruutta.

Anna ystävällesi aikaa tottua ajatukseen ja kerro hänelle että vaikka oletkin raskaana olet silti valmis kuuntelemaan hänen suruaan lapsettomuudesta.



Niiloakseli rv 20+6

Läheinen ystäväni menetti oman hartaasti toivotun lapsensa viiden raskauskuukauden jälkeen, kun olin itse vain hieman pidemmällä raskaudessani. Ajattelin, että hän ei varmaankaan halua kuullakaan mistään raskaus- tai vauva-asioista mitään vähään aikaan. Hän kuitenkin oli alusta asti sitä mieltä, että ei tässä auta tosiasioita ruveta kieltämään, minun raskauteni jatkuu vaikka hänen päättyikin.



Kolmisen kuukautta pidimmekin yhä ahkerasti yhteyttä, kunnes menimme viettämään viikonloppua paikkaan, jossa minun pitkälle edennyttä raskauttani käytiin tiheästi ihastelemassa ja vauvajuttuja puhuttiin luonnollisesti aika paljon. Ystäväni kehitti heti ensimmäisenä iltana kanssani riidan aivan älyttömästä, ei-vauva-asiasta (tai riita ja riita, en todellakaan itse missään vaiheessa suuttunut tai lähtenyt mukaan henkilökohtaisuuksiin) eikä ole sen jälkeen puhunut minulle. On päivänselvää, että hän tarvitsee etäisyyttä minusta ja vauva-asioista oman surunsa käsittelyyn, eikä asian " järkeistäminen" toiminut niin mutkattomasti kuin hän olisi toivonut.



Tunteita siis tosiaan varmasti on vaikea käsitellä, varsinkin kun vanhemmuuteen liittyvät tunteet ovat niin perustavanlaatuisia ja monimutkaisiakin. Ei kannata odottaa, että lapsettomuudesta kärsivät jaksaisivat suhtautua hirveän rakentavasti muiden vauvauutisiin. En minä ainakaan jaksaisi. Itse ainakin ajattelin odotella ihan rauhassa, että ystäväni haluaa olla taas tekemisissä kanssani, ja sitten voimme jutella asiasta sen verran kuin hän haluaa.

Esikoinen tärppäsi ensimmäisestä yrityskerrasta ja toista toivoessamme oletin, että se olisi yhtä helppoa. Eipä ollutkaan, vaan saimme odotella plussaa melkein vuoden (välissä yksi km). Koko plussauksen odotteluaika oli meille henkisesti tuskien taivalta ja tänä aikana yksi hyvä ystäväni tuli raskaaksi, vaikka oli juuri puhunut, etteivät halua vielä toista lasta. Olin onnellinen heidän puolestaan, mutta samalla koin suunnatonta surua itsemme puolesta, kun meille ei oltu vielä suotu plussaa ja olisimme sitä niin kovasti jo toivoneet.



Olimme itse kuitenkin avoimia asian suhteen, enkä huomannut, että välini tähän odottavaan kaveriini olisivat mitenkään muuttuneet. Puhuin asiasta avoimesti kaikkien ystävien ja jopa tuttujen kanssa ja sain tästä suunnatonta helpotusta. Samalla huomasin, että lapsettomuus kohtaa monia jossakin elämän vaiheessa, oli kyse sitten parin kuukauden plussan odotuksesta tai vuosien lapsettomuushoidoista.



Tänä plussanodotteluaikana pahinta oli, jos joku sanoi että " Kyllä se teillekin vielä tulee" tai että " Lakatkaa yrittämästä, kyllä se sitten tärppää" jne. Kaikki tuollaiset neuvot ovat tyhmiä ja satuttavat todella pahasti. Kun kuitenkaan kukaan ei pysty mitään oikeaa neuvoa antamaan, millä saataisiin se plussa!



Mielestäni parasta on siis vain kuunnella ja tukea ystävää hänen tuskassaan. Tietysti sinun ystäväsi kohdalla se voi olla hankalaa, jos hän ei itse halua puhua koko asiasta. Itse avoimena ihmisenä olen sitä mieltä, että surut (niin kuin ilotkin) on tarkoitettu jaettavaksi, eikä niitä kannata sisällään yksin hautoa. Eli voisinkin sanoa, että antaisin ystävällesi neuvoksi puhua asiasta avoimesti. Ja jos tuntuu, että välinne viilenevät oman raskautesi johdosta, voit mielestäni ihan hyvin ottaa asian puheeksi ystäväsi kanssa. Olisin itse toivonut tätä omalta raskautuneelta ystävältäni, mikäli hän olisi kokenut meidän ystävyydellemme niin käyvän.



Tulipa pitkä tarina. Onnellista odotusta sinulle ja toivottavasti voitte puhua asiasta ystäväsi kanssa! =)



Nalle rv26+ ja poika 2,5v

Ymmärrän taas vähän paremmin ystävääni. Kai sitä vain on itse vaikea käsitellä omaa onnea ja toisen kakeruutta samanaikaisesti.



Kiitos erittäin rakentavista kommenteista. On kai vain pakko antaa ystävän ottaa etäisyyttä ja aikaa tähän asiaan. Pahalta se tuntuu, mutta ei kai sille voi mitään.



Mukavaa odotusta kaikille!



gallie rv 8 (muistaakseni:)

Itse olen kärsinyt lapsettomuudesta 2,5 vuotta ja asia on ollut minulle todella raskas. Hyvä ystäväni, joka vielä huhtikuussa oli sitä mieltä ettei koskaan halua lapsia tuli kesällä raskaaksi. Hän erosi keväällä miehestään ja löysi samantien uuden. Miehen tavattuaan ei mennyt kuukauttakaan kun hän tuli raskaaksi. Lapsi oli suunniteltu=)



Ystäväni tiesi tilanteestamme eikä kertonut minulle asiasta kuin vasta kun oli 10 viikolla. Hän oli valmistautunut siihen, että hänen raskautensa ei olisi minulle helppoa. Ja hirveä tunteiden myllerryshän siitä seurasi. Varsinkin kun hän oli tullut raskaaksi heti ensimmäisestä yrityskerrasta.



Oli hyvin lähellä etten laittanut häneen välejä poikki. Itseasiassa laitoinkin, mutta pyysin anteeksi ja kerroin tehneeni hätiköidyn ratkaisun. En kestänyt ajatusta että lapsettomuuden lisäksi menettäisin myös parhaan ystäväni. Tunteeni ei johtunut kateellisuudesta tai katkeruudesta. Tiesin vain etten kestäisi nähdä hänen kasvavaa vatsaansa, saati sitten pientä lastansa! Se vain olisi ollut mahdoton yhtälö! Tunsin pahaa oloa jo kun näin raskaana olevia/äitejä kaupassa..

Päätin kuitenkin pysyä ystäväni rinnalla! Muutaman viikon kuluttua ystäväni vauvavauutisista sain kertoa saman hänelle... Mikäs sen mukavampaa kuin odottaa yhtäaikaa. Ja lapsettomuuden ansiosta osaan raskauttani myös todella arvostaa!



Asiani oli siis korjata käsitys siitä, ettei sinun ystäväsi välttämättä ole katkera tai kateellinen!



Zafiri rv 11

Me ihmiset ollaan niin yksilöitä. Toiset pystyy helposti iloitsemaan toisen puolesta, toiset on kateellisia, toiset katkeria, toiset ei vaan kestä nähdä raskaana olevaa ystävää jne. Ei ole yhtä oikeaa tapaa suhtautua, koska jokainen on oma yksilönsä eikä reaktiosta näin ollen voi oikein tuomita ketään.



Itse voin kyllä hyvin ymmärtää, että jos on vuosia yritetty lasta eikä sitä suoda, niin kyllä toisten onnistuminen helposti herättää kateutta ja katkeruutta (paljon vähemmästäkin jo nuo tunteet heräävät). Minä olin kateellinen silloinkin, kun toivoimme viidettä lasta ja eteen alkoi tulla keskenmenoja. Kylällämme kaksi tuttua äitiä alkoivat odottaa, toinen kuudettaan, toinen neljättään. Olin ihan rehellisesti sanottuna kateellinen eikä tehnyt kauheasti mieli olla heidän kanssaan tekemisissä tai edes nähdä heitä. Minulle oli silloin aina pahinta nähdä raskaana olevia. Sitten kun he vauvansa saivat, niin kateus meni ohi, koska ei se ollut minun vauvani, jonka he saivat. En minä olisi heidän vauvojaan halunnut. Olisin vain halunnut kestävän raskauden. Neljännen keskenmenon jälkeen meitä onnisti ja saatiin se meidän kovasti toivottu viitonen. Kun minun raskauteni alkoi näkyä ulospäin toinen edellä mainituista äideistä kertoi odottavansa seitsemättään. Silloinkin tuntui, että nythän oli MINUN VUORO olla raskaana ;-). Kun viitosemme syntyi, alkoi myös toinen noista edellämainituista äideistä odottaa viidettään. Siinä vaiheessa, enkä koko hänen raskauden aikanaan ollut enää yhtään katellinen, koska mehän oltiin jo saatu se oma nyytti.



Tällaisia siis omalla kohdallani nuo kateuden tunteet. Jos olisin ap, antaisin ystävällesi hänen tarvitsemansa ajan. Kyllähän siinä tietysti miettii, että pitäiskö ottaa yhteyttä ja milloin, mistä voi puhua ja mistä ei. Mutta paras varmaan kuullostella, miltä ystävän mieliala vaikuttaa.



neronja rv 26+1

Hän ei ollut puhunut lapsettomuudesta, mutta jostain minulle oli tullut tunne, että heillä olisi ollut yrittämistä takana jo useampia vuosia. Minusta tuntui pahalta kertoa oma uutinen hänelle, vaikka hän suhtautuikin siihen iloisesti, ja aina kun joku kyseli minun raskauskuulumisiani hänen kuullen, niin tunsin oloni vaivautuneeksi. Mutta pari viikkoa minun ilmoitukseni jälkeen hän olikin plussannut!! Ja nyt vertailemme innolla kasvavia masujamme :) Lapsettomuus on niin rankka asia, monille se elämän suurin surun aihe, että olisin kyllä ymmärtänyt vähemmänkin iloisen reaktion hänen puoleltaan. Kyse ei varmastikaan ole siitä, että olisi sinänsä vihainen raskaana olevalle ystävälle, mutta niiden raskausjuttujen kuunteleminen voi vaan tuntua ylivoimaisen raskaalta, kuten monet täällä olettekin jo kirjoittaneet. Kyllähän se varmasti tuntuu epäreilulta, jos itse on monta vuotta yrittänyt ja toivonut ja toisilla tärppää heti.

Mielestäni on myös hyvä pitää mielessä, että kaikille lapsensaanti taas ei olekaan niin tärkeä juttu. Ymmärrän, että joitakin tarkoituksella lapsettomia ystäviäni ei raskaus- ja vauvajutut jaksa tuntitolkulla kiinnostaa, vaikka kohteliaasti vointia tiedustelevatkin.

... tai kai nykyisin jo ex-lapseton, kun esikoinen on kohta 2 vee ja toinen potkii masussa rv 18+5.



Ajattelin kertoa oman näkemykseni näin lapsettoman kannalta. Meillä esikoista tehtiin melkein viisi vuotta, jona aikana oli 2km, kohdunulkoinen ja synnytys rv 16 erittäin vaikean rakennepoikkeavuuden vuoksi ja sen jälkeen melkein 2,5v lapsettomuutta, tutkimuksia ja hoitojakin (ja sitten ylläriluomuplussa). Tämä aika oli todella raskasta ja varsinkin loppuajasta en todellakaan jaksanut iloita ystävien vauvauutisista! Kyseessä ei ollut kateus, mutta jotenkin kuitenkin tuli sellainen olo, että miksi meille kaikki on niin vaikeaa... Tietyllä tavalla sitä oli tietysti onnellinen kaikkien muiden puolesta, että onneksi vauvan saaminen ei oiekasti ole kaikille niin vaikeaa, mutta samalla sitä oli jonkinlaisessa epätoivon suossa oman kohtalon takia.



Kysymyksesi on vähän sellainen, että sille voisi esittää vastakysymyksenä, miksi et itse ymmärrä lapsetonta ystävääsi? (Älä loukkaannu tästä, en todellakaan sano tätä pahalla!!!!). Tilanne vain ehkä on sellainen, että ns. " helposti" lapsia saavat parit eivät välttämättä todellakaan ymmärrä mikä epätoivo voi lapsettomuudesta seurata. Itsekään en sitä tajunnut, kunnes se oikeasti osui omalle kohdalle... Nyt en todellakaan syyllistä sellaisia kavereita, jotka eivät jaksa iloita minun raskaudestani oman lapsettomuutensa keskellä. Enkä myöskään tästä loukkaannu. En edes yritä jakaa odotukseni onnea lapsettomnien kavereideni kanssa elleivät he itse tee aloitetta. Toisaalta kun takana on meidän historiamme, niin lapsettomien ystävien on ehkä helpompi iloita meidän onnestamme.



Anna ystävällesi aikaa, tuskin hän sinulle suoranaisesti kateellinen on (tai ehkä vähän, mutta ei välttämättä ihan sanan perinteisessä merkityksessä). Ei sinulla ole yhtä ystävää vähemmän, hänellä vain on tällä hetkellä vaikeaa suhtautua sinun raskauteesi. Uskon kyllä, että kun aika kuluu, niin hänkin jaksaa vielä asiasta iloita! Ja vaikka ei jaksaisikaan, niin ei se tarkoita ystävyyden loppua!



Kaikkea hyvää raskausajalle!



Nekku

Olen itsekin lapseton. Toki olen myös viimeisilläni raskaana. Lasketun ajan kohdatessa eli kolmen viikon päästä olemme yrittäneet lasta 5 karua vuotta. Nämä vuodet ovat olleet elämäni pahimmat huolimatta siitä, että vierelläni on maailman ihanin mies.



Noiden viiden vuoden aikana joka ikinen vauvauutinen sai minut itkemään. Jos oltiin jossain kylässä ja joku ilmoitti tulevasta vauvaonnestaan, niin en tosiaan pystynyt onnittelemaan vaan lähdin vessaan itkemään. Jos sain vauvauutisen kotiini, pysyttelin koko loppuillan sängyssä peiton alla vajoten itsesääliin. Elämä oli todella rankkaa.



Onneksi mieheni oli selväjärkisempi: hän pystyi jopa onnittelemaan ystäviämme, vaikka pahalta tuntuikin. Mä en ollut kiinnostunut kenenkään vauvoista, en voinut kysellä enkä puhua asiasta ollenkaan kavereiden kanssa. Yhtään kaveria en silti menettänyt, vaan he tiesivät tilanteestamme, eivätkä vaatineetkaan mitään vauvakeskusteluita.



Edelleenkään en itse ota puheeksi vauvoja tai jättimahani kokoa kaveripiirisssä. Voin toki jutella sujuvasti vauvaasioista, jos joku muu aloittaa keskustelun. Edelleenkään mulla ei ole lapsia, ne on vaan mun vatsan sisällä (tuplat jopa) ja koen, että olen siis edelleen lapseton. Syntymän jälkeen olen toivottavasti olen lapsellinen lapseton. Viiden vuoden kokemus tuskasta ja ahdistuksesta oli sellainen, että se ei ihan heti katoa mielestä.

Minulla on hiukan erilainen " tarina" lapsettomuudesta takana. (olen rv 6)

Jätimme ehkäisyn pois häiden jälkeen ja ensimmäinen vuosi meni ihan hujahtaen. Toisena vuonna alettiin tutkia enemmän ja aloin tehdä ovistestejä ym ja ja juosta naispolilla. Sain ekan vuoden aikana tietää sairastavani endometrioosia ja toisen aikana pco:ta. Vielä kolmantena lapsettomuusvuotenakaan en vaipunut epätoivoon.

Välillä ihmettelenkin,että oltiinko me tosiaan kolme vuotta lapsettomia!

En halua kehua vahvalla psyykeelläni, koska olen nuorempana ollut masentunut ..Mutta tulin uskoon noin neljä vuotta sitten. Sen jälkeen olen kokenut itseni jotenkin henkisesti vahvemmaksi, mutta tiedän,e ttä se tulee Jumalalta.

Ehkä tää usko siis on auttanut jaksamaan lapsettomuutta, koska sitä ajattelee, että Jumala voi kyllä siunata meitä lapsella vaikka tilanne näyttäisi miten pahalta. Hän voi tehdä ihmeen! Nyt sitten odotan esikoistani ja jännitän ekaa ultraa. Toki kaikki on vielä mahdollista, mutta silti on hienoa tietää, että ylipäätään voin tulla raskaaksi.

Me olemme siis kärsineet lapsettomuudesta reilun kaksi vuotta. Hoitoja on takana vuoden ajalta, useampi inseminaatio ja yksi onnistunut ivf, joka suurimmaksi suruksemme päätyi Pienen kohtukuolemaan.



Itse voin omasta puolestani - ja uskon että niin monen muunkin lapsettoman puolesta - kertoa, että lapsettomuus on tosiaan musertavaa! Jatkuvat pettymykset, jatkuva pelko, jatkuva kaipuu... Sitä ei vaan kerta kaikkiaan voi sanoin kuvailla sellaiselle, joka ei ole samaa kokenut. Enkä usko, että " lapselliset" pääsevät lähellekään sitä tunnekokemusta, vaikka kuinka yrittäisivät miettiä, miltä lapsettomasta lähimmäisestä tuntuu. Niin se vaan on. Itse kuvittelin, että pystyin edes jotenkin kuvittelemaan, miltä ystävästäni tuntui, kun hänen raskautensa keskeytyi. Olin kuitenkin täysin hakoteillä, vasta kun itse koin saman, tajusin, mitä ystäväni oli käynyt läpi.



Lapsettomuus jo itsessään aiheuttaa niin valtavan, kokonaisvaltaisen tuskan, että se jo yksistään on tukahduttaa ihmisen! Ja kun vielä ympäristössä on jatkuvasti, ihan koko ajan, asioita, jotka muistuttavat siitä, mitä itsellä ei ole tai mikä itseltä on viety, vie se väliltä kirjaimellisesti jalat alta! Ja lopulta, kun suru, tuska, kaipuu ja muut raastavat tunteet käyvät aivan ylivoimaisiksi, kun kerta kaikkiaan tuntuu, että ei enää saa henkeä, on ihmisen tehtävä ratkaisuja, jotka edes vähän helpottavat oloa. Tarkoitan, että itsekin olen joutunut tekemään ratkaisuja, mm. luopumaan ystävästä, koska tämän ystävän läsnäolo ja läheisyys vaan koski liikaa. Tai lähinnä se, mitä hänellä oli ja miten hän suhtautui lapsettomuuteemme. Vaikka se kuulostaisi miten raa' alta tahansa, niin se vaan on! Ihmisen on äärimmäisessä tuskan tilanteessa " poistettava" elämästään niitä asioita, jotka sitä tuskaa eniten aiheuttavat - oli se sitten ystävä tai kaupungilla käynti (suurta ahdistusta aiheuttaa siis myös kaupungilla ovista ja ikkunoista tulvivat raskaana olevat naiset ja lastenvaunuissa uinuvat pienokaiset). Ja voin kyllä kuvitella, että tämä kuulostaa " lapsellisesta" kamalalta ja mieleen tulee, että ei sitten ole alun alkaenkaan ollut hyvä ystävyys jos näin pystyy luopumaan, mutta... Kyse ei ole siitä. Kyse on puhtaasti siitä henkeä salpaavasta kärsimyksestä! Se tunne on niin karmiva ja lamaannuttava, että siitä haluaa eroon, silläkin " hinnalla" että ystävyys jäisi katkolle tai jotain... Ja jos se ystävyys on kestääkseen, molemmat osapuolet kunnioittavat tätä ratkaisua ja voi olla, että jonkin ajan kuluttua tilanne on taas toinen!



Tämä on siis vaan omaa ajatuksen virtaa ja voin rehellisesti sanoa, että noin minä asian koen. Kuulosti se sitten kuinka karulta tahansa! Nämä ovat tosiaan niin puhtaasti tunneasioita, että niitä ei järjellä selitetä ja lapsetonta (tai ainakin minua) juuri nämä järkeistämiset (" koita olla ajattelematta asiaa" , " Eihän se sinulta ole pois että minulla on" ) loukkaavat entisestään! Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka tiiliskivikirjan, joten paras kai lopettaa! Mutta tässä siis omia mietteitäni...

En ole kohdannut kateutta, mutta jos sellaista tai muita negatiivisia tunteita olisi ilmassa toivoisin, että asiassa voitaisiin olla avoimia. Tunteiden salaaminen tuntuisi kaikista kurjimmalta ja varmimmin hiertäisi välejä.

Mulla on takana kolme keskenmenoa, ja vauvasta on haaveiltu jo 4 vuotta. En itsekään pystynyt tuona aikana olemaan onnellinen ja iloitsemaan toisten raskauksista. Varsinkin tuntui pahalta, kun toisille ystäville " kävi tuuri" ja raskautuminen/lapsi syntyi " vahingossa" . Eikä minua juuri kiinnostaneet ystävien hehkutukset olotilastaan tai jokaisesta tuntemuksesta... itse kun sitä samaa olotilaa niin kovin toivoi! (keskenmenoilleni ei löytynyt syytä, raskaudet alkaneet ilman mitään hoitoja)

Ystäväpiiriini kuuluu lapsettomuudesta kärsiviä pariskuntia. Nyt kun olen jälleen raskaana (ja kaikki on vihdoin viimein itsellä mennyt hyvin), niin kerroin kyllä heti yhdellekin ystäväpariskunnalle, että olen raskaana. He toivottivat vain onnea, että toivottavasti kaikki tällä kertaa menisi hyvin. ja mitään muuta en heiltä odottanutkaan/halunnutkaan. Tiedän että heillä on rankkaa, enkä " pakota" heitä olemaan onnellisia raskaudestani. Olemme silti läheisiä, ja pystymme juttelemaan asioista, mutta ei meidän tarvitse näiden ystävien kanssa puhua raskaudestani (maailmassa on paljon muitakin puheenaiheita). En halua pahoittaa ystäväni mieltä kertomalla jokaista raskausvaivaani tai neuvolakäyntini sisältöä, koska tiedän että se tuntuisi ystävästäni luultavasti pahalta, kun he itse mielellään olisivat tässä samassa " tilassa" .



Tiedän, että on vaikea asettua lapsettomuudesta kärsivän asemaan, kun ei ole itse sitä kokenut. Silti toivon, että kukaan ei pahoittaisi ystävänsä mieltä kertomalla " väkisin" omasta raskaudestaan. Vaikka itsekin olen nyt tässä siunatussa tilassa, en silti koko aikaa ja kaikille kerro tuntemuksiani ja vauvan potkuja. Jos ystävä kysyy asioita, tottakai niihin voi vastata, mutta ei väkisin hehkuttaa omaa oloaan.. Toivottavasti joku ymmärtää mitä tarkoitan. =]



jonttu rv 25+6