En anele kenenkään ystävyyttä ja sen saman olen opettanut myös lapsilleni

Jos se on tollasta tarkoin mietittyä niin harmi

En osaa muuta kuin ihmetellä että jos toisten täytyy anella sinun ystävyyttäsi niin siinähän odotat!

itse en jaksa olla noin aktiivinen, mutta toimisin varmaan samalla tavalla: jos vastavuoroisuutta ei löydy niin " ymmärrän yskän" .

KOitetaan ymmärtää myös niitä, joilla on kertakaikkiaan niin paljon tekemistä omassa arjessaan, että eivät jaksa olla aktiivisia sosiaalisesti. Vaikka itse asiassa haluaisivat ja tarvitsisivat ystäviä. Mutta kun koskaan ei voi tietää kummasta on kyse.

tule tänne palstalle ruikutuksia, että ollaan vaikka kutsuttu itsemme kylään jonnekin.



Onkohan meidän lapsetkin sitten marttyyreja? He ovat toisaalta tosi suosittuja ns. " varakavereina" ja sadepäivinä kun muille ei saa mennä sisään.

Vierailija:

tule tänne palstalle ruikutuksia, että ollaan vaikka kutsuttu itsemme kylään jonnekin.

Onkohan meidän lapsetkin sitten marttyyreja? He ovat toisaalta tosi suosittuja ns. " varakavereina" ja sadepäivinä kun muille ei saa mennä sisään.

Vierailija:

tule tänne palstalle ruikutuksia, että ollaan vaikka kutsuttu itsemme kylään jonnekin.

Onkohan meidän lapsetkin sitten marttyyreja? He ovat toisaalta tosi suosittuja ns. " varakavereina" ja sadepäivinä kun muille ei saa mennä sisään.

muuttoavuksi, lainaan vaatteita ym. Otan lapsia hoitoon jne.



Ap

Parin kerran kieltäytyminen nyt voi syntyä vaikka sairastumisesta.

Itse tulen kyllä aina jos kutsutaan ja autan mielelläni, mutta muuten ei sitten kukaan tarvitsekaan. Sydänsuruja ja mielenterveydenongelmia kelpaan terapioimaan, mutta mukavia juttuja mun kanssa ei jaeta. En jaksa minäkään anella ja kuuluuhan niistä ihmisistä taas sitten kun niiden elämässä menee huonosti.

ei kaipaa muakaan kukaan koskaan,känny saa olla ihan rauhassa, jopa vanhemmat pysyy hiljaa, en aio enää ottaa yhteyttä, JOS niistä ei kuulumitään, en jaksa olla aina se, joka kyselee kuulumisia ja ottaa yhteden sinne.. olkoot rauhassa!

itse pitäisi olla valmiina lohduttamaan, tukemaan, kuuntelemaan ja vastaavasti kun kerrot omista murheistasi esim. s-postilla ei tule koskaan edes vastausta. Mietin olenko sitten liian hyvä kuuntelija?



Ap

keskustellaan niitä näitä mukavassa hengessä mutta yleensä se toinen johtaa keskustelua. Toinen lähtee aina iloisin mielin ja toivoo pikaista tapaamista taas. Olen tyytyväinen että voin olla iloksi ja avuksia mutta henkilökohtaisesti juuri minulle nuo " ystävyydet" ei anna mitään muuta kuin antamisen iloa. Olen hieman kyllästynyt. Mieheni on samanlainen kuin minä ja onneksi sentään me kaksi osaamme tukea ja lukea toisiamme, vaikka kaikki muut ystävyyssuhteeni, jopa suhteet vanhempiini, ovat nykyään sitä että minä annan ja muut ottaa.



terv. toinen marttyyri

Mä pyydän kerran ja sitten odotan vastapyyntöä. Vain kolme lapsuudenystävää on sellaisia, joille voi soittaa 50 kertaa putkeen ja tiedän 100% varmasti heidän pitävän minusta ja yhteydenotoistani. Aikuisiällä en ole pahemmin kontakteja solminut, mutta en kyllä oikein välitäkään. Inhosin esimerkiksi äitiyslomalla hiekkalaatikkoäitejä ja työkaveritkin kuuluu työpaikalle. Enkä kaipaa itseasiassa töiden jälkeen sosiaalista elämää. Lähimmät ystävät asuvat kaukana ja minulle riittää, että heidän kanssaan pidän yhteyttä viikottain ja pari kertaa vuodessa järjestetään tapaaminen.

olen yksinhuoltaja, ja lapsista saan voimaa ja energiaa... on toki ystäviä, joista joskus kuuluu, mutta harvakseltaan puhelin kuitenkaan soi...

Tiedän, että jos erehdyn niin tekemään niin sitten ei ainakaan toisesta kuulu mitään seuraavaan vuoteen. Joskus joku kaveri soittaa, mikä on kiva juttu. Ehdin ehkä sanoa hei ja moi koko keskustelun aikana. Muu aika menee siihen kun toinen jaarittelee itsestään ummet ja lammet. Jos yrittää edes jotain kommentoida niin ääni nousee ja se toinen puhuu päälle niin lujaa, että tajuaa itse pitää päänsä kiinni ja antaa sitten vaan soittajan jatkaa yksinpuheluaan. Eipä mulla ole koskaan ollut sellaista ystävää josta monet kertoo. Ei sellaista outoutta osaa sitten oikein kaivatakkaan kun on tottunut jo shoppailemaan yksin, käymään kahvilla yksin, syömässä yksin, elokuvissa yksin..

11

Toisaalta pidät itseäsi niin tärkeänä ettei sinun pidä olla yhteydenpitäjä ja toisaalta samalla harmittelet sitä ettei kukaan ota yhteyttä?



Opetat myös lapsesi tähän? Miksi? Lapsille vasta outoa onkin että opetetaan jo pienestä alkaen ettei pidä " anella" . Niinhän ne suhteet menevät... on aikoja että on enemmän yhteydessä, toisinaan ei ollenkaan jne. sellaista elämä on.

olen tottunut yksinelämiseen ilman aikuisseuraa, töissä on aikuiskontakteja, ja kotona en enää niin kaipaakaan ketään... lapsilla on kyllä paljon kavereita

olen kai luonteeltani/persoonaltani sellainen ns. vaikea tyyppi tai sitten kavereissani sattuu olemaan niin paljon niitä, jotka valittavat ihmisistä ja muista kavereistaan. Itse sitten välttelen viimeiseen asti olemasta sellainen tai tekemästä virheitä. Esimerkki joku valittaa kun ei jaksa ottaa vieraita vastaan työpäivän jälkeen, niinpä en koskaan mene hänen kotiin pyytämättä.



Ap

Vierailija:

olen tottunut yksinelämiseen ilman aikuisseuraa, töissä on aikuiskontakteja, ja kotona en enää niin kaipaakaan ketään... lapsilla on kyllä paljon kavereita

Enkä usko, että on lapsillekaan kovin tervettä mallia... Minusta sinun pitäisi nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni, jos ei muuten niin lastesi vuoksi. Se jo hämärtää realiteettiakin ettei ole tekemisissä kuin omien lasten kanssa. Millaista työtä teet?

11