Onko tämä joku Murphyn laki?

Että ensin mä oon kuukausia yksin. Ei mitään viritystä mihinkään, baarissakin saan rauhassa olla.



Sitten alkaa tapahtua. Tulee yks, tekee tiettäväksi tunteensa. Välillämme sähköä, jota ei voi kieltää. Ja todellakin kaikkea muuta kuin pelkkää seksuaalista himoa. Sama aaltopituus, sama huumori. Sama ihminen. Puolet musta. Mut elämä tuo eteen esteen, jota ei voi ylittää ja se vaan jatkuu näin. Joka päivä, joka ainoa päivä.



Tulee toinen. Mies jota olen ajatellut vain kaveriksi. Ehdottaa treffejä.. ihana, lämpöä täynnä oleva viikonloppu. Mua vaan ei juurikaan kauheasti sytytä, jatkamme yhteydenpitoa kuitenkin. Mies selkeästi on ihastunut, mutta luonteeltaan niin hidas ja jotain.. että ei saa sitä sanottua vaan vihjailee vain ja roikkuu mussa.



Samaan aikaan tulee kolmas. Mies, uusi tuttavuus joka vie totaalisesti jalat alta. Yhteydenpitoa, kipunoita, orastavaa rakkautta. Unelmaa.. tosin vain hetki sitten sattunut, joten suhde alkumetreillä.



Tulee neljäs, eksä. Sanoo että erotessamme jättäjä olinkin minä eikä hän. Että ymmärsin kaiken väärin eikä hän ole saanut asioita selvitettyä koska välttelen häntä. Tahtoo väkisin tavata, jutella, olla kaksin. Eikä hyväksy kieltävää vastausta, saa kuulema loppua nyt tää mun pakoilu häneltä.



Siis AARGH!!!!

Mitä tää nyt on?

Miks ne kaikki kerralla ryysää???

Missä ne oli kun mulla oli yksinäistä?



Miks aina näin?

Ensin mä saan kuukausia itkeä yksin, ei oo ketään. Ja sitten ne saatanat hönkii niskaan kaikki yhtäaikaa. Eikö ne oo kuullu jonotusnumeroista????



Kai sieltä kohta ilmoittautuu viides.. ja kuudes.. ja ...



Hmph.