Miehet synnytyssalissa - kuinka teillä homma toimi?

Korvaamaton apu oli, en olisi pystynyt siihen ilman miestäni.

Esikoisen synnytykseen ei ollut selvästi valmistautunut mitenkään - oli pihalla kuin lintulauta. Koko homman rajuus ja kovat kivut (kivunlievitys ei toiminut) sekä yleensä sairaalaympäristö tulivat selvästi järkytyksenä. Ei oikein pystynyt mitenkään tulemaan minua vastaan, vaan istui sängyn vierellä jännittämässä. Vauvalle miehestä oli apua enemmän, kun jouduin lopuksi leikaukseen istukan jäätyä sisään, niin mies oli vauvan kanssa.



Annoin tästä kyllä palautetta. Eniten olisin toivonut, että mies olisi etukäteen lukenut vaikka kaikesta synnytykseen liittyvästä mm. kuinka synnytys etenee ja mitä toimenpiteitä ja komplikaatioita voi tulla. Ihan tuollaista yleissivistävää asiaa, niin että olisin voinut luottaa, että meillä molemmilla on sama tieto.



Kuopuksen synnytykseen valmistauduttiin enemmään, siten että kerroin mitä haluan synnytyksen hoidolta yleensä ja hänen osallistumiseltaan. Auttoikin paljon, kun sain roikkua hänen kaulassaan supistuksien ajan. Kivunlievitys ei taaskaan toiminut, mutta mies ei mennyt paniikkiin.

ja miehestä oli seuraa ja lohtua. Jotenkin piti järjissään kun mies ja perhetuttu kätilö juttelivat purjehduksesta ja koirankasvatuksesta... se jotenkin arkipäiväisti sitä sekavaa olotilaa. Ja oli miehestä ihan konkreettistakin apua siinä mielessä, että haki mulle juotavaa, talutti vessaan jne.



Tokassa synnytyksessä pärjäsin tosi pitkään ilman kipulääkityksiä, kun mies hieroi selän ja jalkojen akupisteitä. Sai mut nauramaan ja rentoutumaan. Kun sain lopulta spinaalipuudutuksen, mies silitteli mut unten maille. Ponnistusvaiheessa tuki mua oikeassa asennossa.



Kolmas pitäisi syntyä tammikuussa, ja jotenkin tuntuma on se että mies on hienosti ottanut tukihenkilön roolin haltuunsa. Vaikka on kuinka sairaalakammoinen, niin on kehunut synnytysten ollen elämänsä hienoimmat kokemukset.

avautumisvaiheessa, jolloin istuksittiin ja katottiin telkkaria ja syötiin nektariineja. sitten synnytyssalissa oli tottakai ihana kun mies oli tukemassa ja antamassa väliaikatietoja alapäâstä (mulla oli vahva epiduraali joten en tuntenut vauvan tuloa enkä etenemistä ollenkaan), mies sieltä vaan hihkui että hiukset näkyy jo ja niin poispäin.

Ponnistusvaiheessa oli ihanaa, että hän oli paikalla katsomassa, kun oma jälkeläinen syntyy.

en häneltä enkä kätilöltä.



Ponnistusvaiheessa helpotti ja auttoi mahtavasti, kun sain puristaa kädestä ja antoi joka ponnistuksen välissä pillimehua. Tosin kyllä ehdin senkin, ponnistusvaiheen aikana ärähtämään hänelle. Tuin jalkojani hänen ja kätilön kylkiin, että saatoin ponnistaa parhaiten, ikisi ku " akat" . Minä siihen että turpa kiinni, lähes satakiloinen mies.

Pyörtyi ennen vauvan tuloa ja pakottiin odottamaan käytävässä. Toiseen synnytykseen ei edes tule mukaan. Musta se on ihan okei, en voi/halua pakottaa toista. Isyys on niin paljon enemmän.

Toivottavasti on apuna ja hyödyksi. Yhessä ollaan luettu kirjallisuutta ja oltu valmennuksessa, sen puoleen hänkin tietää asioista ja mitä eteen voi tulla. Luonteeltaan se on huolehtivainen muutenkin, jospa kykenee toimimaan sittenkin synnärillä.Pakottanut en ole minäkään, itse haluaa mukaan tulla ja paras turva se mulle oiskin.

oli ensimmäinen synnytys suunniteltu sektio perätilan takia ja mies oli seuranani leikkauksen ajan ja kun mut vietiin heräämöön mies sai tutustua vauvaan parin tunnin ajan. Muutenkin mies hoiti aluksi vauvaa, kun en vielä päässyt liikkeelle. Se olikin hyvä alku isyydelle kun sai ottaa heti aluksi päävastuun - ei pelännyt myöhemminkään vauvan hoitamista.



Tokalla kerralla avautumisvaihe kesti ikuisuuden ja miehen käsi oli kovilla kun joka supistuksella puristin sitä kaikin voimin. Olisi ollut kyllä aika yksinäistä jos ei olisi mies ollut mukana.



Kolmannella kerralla mies oli kovasti tulossa mukaan, mutta lähdin edeltä taksilla sairaalaan kun mies jäi odottamaan lapsenlikkaa. Synnytys olikin yllättäen jo aika pitkällä ja vähän myöhemmin mies sai todistaa vauvan ensimmäisiä tuhinoita puhelimen välityksellä. Synnytyksen loppu tuli niin yllättäen ja rytinällä ettei kätilökään pysynyt mukana, joten en ehtinyt kaipailla miestä seuraksi siinä vaiheessa. Harmittaa vain kun ei ollut mies näkemässä millaisella voimalla kuopus maailmaan saapui.

Miehen läsnäolo rauhoitti ja oli aivan ehdottoman tärkeää. Harmi vain, että selkään sattui supistusten aikana niin paljon, että kerrankin kun mies olisi hieronut väsymättä, en yhtään keskänyt kosketusta...

Ilman miestä synnyttäminen oli mukavampaa. Halusin synnyttää aivan kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa.

Tokalla kertaa makasi lattialla patjan päällä migreenissä ja kipulääketipassa. Meillä kävi lääkäri määräämässä miehelle kipulääkkeet iv:sti, itse pärjäsin ilokaasulla. Nyt jo huvittaa :)

Ennen kaikkea seuran pitäjänä. Synnytykseni kesti monta vuorokautta ja olisi ollut kyllä melko tylsää kärvistellä yksin synnytyssalissa. Joten ihanaa, että oli paikalla. Mitään tsemppi huutoja tai muitakaan ohjeita ei mies muistaakseni huudellut ja hyvä niin :) piti ponnistusvaiheessa kädestä. Ja kun puudutusta laitettaessa mua pelotti niin lohdutteli parhaansa mukaan.



Mieheni on palomies/sairaankuljettaja joten tuo synnytys oli hänelle mielenkiintoinen kokemus ihan varmasti muutenkin. Tiesi kaiken mitä tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä, mutta koska paikalla oli ammattilaiset ei voinut kuin katsella :) ja minä kyllä en olisi tykännyt muutenkaan jos mies olisi siinä alkanut kommentoimaan tai pällistelemään haaravälissä....kyllä miehen tehtävä oli tässä synnytyksessä pitää minua kädestä ja jutella mukavia.



Se olikin ensimmäinen synnytys jonka mieheni näki. Sen jälkeen on suorittanut itse ambulanssissa kaksi synnytystä :)

Itse olen sairaalakammoinen ja mies sitten pysyi tyynenä ja koitti saada minut pysymään rauhallisena.

Tuki selkäpuolelta kun ponnistin jakkaralla. Jaksoi kertoa että olen silläkin hetkellä kaunis ja urhea ja valaa uskoa että selvitään tästä.

kun synnytys ei edenny käsikirjoituksen mukaan, kätilöt ajoivat hänet ulos. Sektiosaliin mentiin lopulta ja sinne en häntä olisi halunnutkaan pyörtyilemään.

Kätilön haastattelujen jälkeen pääsin ammeeseen, jossa mies suihkutteli kuumaa vettä selkään. Siitä siirryttiinkin sitten saliin ja suoraan ponnistamaan. Mies oli tukemassa selkää, kun synnytin jakkaralla.

Oli kiva, että oli avautumisvaiheessa seuraa, kun kätilöillä oli niin kiire, että ehtivät vain välillä käydä. Ja ihan käytännön apua oli mm. vessassakäymisessä sekä ponnistusvaiheessa. Ja tuskin olisin malttanut synnytyksen jälkeen torkahtaa, ellei mies olisi ollut hereillä vauvan kanssa.

Hyötyä sikäli, että oli mukavaa kun hän oli läsnä. Apua ei, mutta nainenhan siinä pakostikin on suorittavana osapuolena :)

Juteltiin esikoisen kanssa lastemme syntymistä. Neiti kysyi, että miten kauan me oltiin siellä sairaalassa. Kun kerroin, että poikien kanssa äiti oli kolme päivää, mutta tämän esikoisen kanssa viisi päivää. Tyttö ihmetteli kovasti, että " Miksi me oltiin niin kauan? Unohtiko isi tulla hakemaan?"

Minun ihana nuori mieheni kammoaa kaikkea verta yms ja silti alusta asti päätti, että tulee mukaan. Reippaasti piti minulle koko päivän seuraa kun ei homma edennyt, tositoimissa pyyhki hikeä ja oli tukena joka hetki teki mitä kätilö pyysi, eikä edes pyörtynyt vaikka sitä odotinkin.

Kiitos siitä miehelleni!