Onko kukaan eronnut miehestään anopin vuoksi?

En ikinä eroaisi hänen vuokseen.

Sillä silloin kun seurusteltiin miehen kans, anoppi ei jonkun kumman syystä tykänny oikein minusta, olin kai liian hiljainen ja ujo, noh hän yritti selvästikin erottaa meitä ja laittoi kaverinsa tytön iskemään miestäni, no ei miestä kiinnostanut ja ollaan edelleen yhdessä vaikkakin on kauhee anoppi. :)

Anoppi käski erota, kun ei kuulemma sovittu yhteen. Oli inhonnut mua jostain syystä alusta alkaen. Ja exä totteli äityliä, katui kyllä jälkeenpäin...

käydä mullekin niin, että anopintekele ja miehen siskot lähinnä olivat sitä mieltä, etten ole kyllin hyvä heidän kultapojulleen. Ja mieshän uskoo kaiken mitä he sanovat..

Muistan kun meillä oli terapiaa, minä kun olen hullu, ja terapeutti sanoi miehen siskon soitelleen ja tivanneen asioita, ja suuttuneen, kun niitä ei ulkopuoliselle kerrottu. Tästä, sekä muista esille tulleista asioista johtuen terapeutti kysyi mieheltä, että mitä tämä ajattelee siitä, että hänen läheisensä uskovat, ettei hän osaa itse huolehtia asioistaan. Johon mies vain vastasi, että ehkei hän sitten osaa..

Juuri pari päivää sitten sain ex-anopintekeleeltä soiton, että pysy poissa sieltä exän luota.. meillä on yhteiset lapset, joita en kai nyt sitten enää tapaa. Ja huolissani olen välillä, kun exä riehuu mulle sähköpostitse ja soittaa kaksikymmentä kertaa peräkkäin vain häiritäkseen ja lyödäkseen luurin korvaan.

Ajatus kävi aikanaan mielessä, mutta olin silloin liian rakastunut. Nykyään ongelma ei niinkään ole anoppi itsessään vaan miehen suhtautuminen anoppiin. Anoppi aina oikeassa, pyhä äiti, vaikka käyttäytyisi kuinka huonosti siihen on aina "hyviä syitä" (jos ei muita niin "sä et ymmärrä kuinka kovia se on kokenut" - ikään kuin KAIKKI seitsemänkymppiset eivät olisi ehtineet kokea kovia! Mäkin olen ehtinyt kokea samanlaisia asioita vaikka olen puolet nuorempi!).



Jos mies myöntäisi että äitinsä on vaikea ihminen ja vain pyytäisi mua sietämään sitä niin mä sietäisin. Nyt tuntuu koko avioliittoa syövältä asialta että mies ei IKINÄ ole mun puolellani, ja siis tiedän olevani vasta #4 miehen tärkeimpien ihmisten listalla (ensin kaksi lastamme, sitten anoppi, sitten minä).

tai eivät naimisiin ennättäneet. Äiti hallitsi poikansa elämää täysin. Oli aivan käsittämätöntä miten aikuinen mies totteli äitiään kaikessa ja jopa muutti avovaimon luota takaisin äidin luo kun äiti vaati. Onneksi ystäväni ymmärsi luopua suhteesta.

Ajatus kävi aikanaan mielessä, mutta olin silloin liian rakastunut. Nykyään ongelma ei niinkään ole anoppi itsessään vaan miehen suhtautuminen anoppiin. Anoppi aina oikeassa, pyhä äiti, vaikka käyttäytyisi kuinka huonosti siihen on aina "hyviä syitä" (jos ei muita niin "sä et ymmärrä kuinka kovia se on kokenut" - ikään kuin KAIKKI seitsemänkymppiset eivät olisi ehtineet kokea kovia! Mäkin olen ehtinyt kokea samanlaisia asioita vaikka olen puolet nuorempi!).

Jos mies myöntäisi että äitinsä on vaikea ihminen ja vain pyytäisi mua sietämään sitä niin mä sietäisin. Nyt tuntuu koko avioliittoa syövältä asialta että mies ei IKINÄ ole mun puolellani, ja siis tiedän olevani vasta #4 miehen tärkeimpien ihmisten listalla (ensin kaksi lastamme, sitten anoppi, sitten minä).

Teki toinen sitten IHAN MITÄ HYVÄNSÄ. Aina löytyy puolustajia. "Älä nyt liioittele, kyllä se siitä tasaantuu" yms. lässytystä kun syy on vain ja ainoastaan yhdessä hullussa akassa.

Anoppi käy estelyistä huolimatta meillä siivoamassa kertomatta ja ilmoittamatta etukäteen minulle.

Ettei olisi näin kamalaa mummoa nyt lapsillani.

Ja miehessäkin on samoja piirteitä, ei ne nuorena näkyneet mutta kun ikää tulee lisää niin ne luonteenpiirteet ja kasvatustulokset korostuu.