Vauvan ja isin suhde
Meillä on " ongelmaksi" muodostunut tässä viime aikoina isin ja vauvan yhteistyö. Haluaisin mielipiteitä ja kokemuksia, josko niistä olisi apua meille. Tilanne siis on seuraava: Kuopuksemme on 5kk ja olen koittanut käydä n. parisen kuukautta jumpassa kerran viikossa. Jumppareissuun menee kerrallaan aina n. 2 tuntia. Täksi ajaksi olen pumpannut maitoa ja koittanut hoitaa vauvan niin ettei olisi mitenkään ylettömän väsynyt kun iskän hoitovuoro alkaa, että pääsisivät aloittamaan hyvissä tunnelmissa. Jumppa tietenkin ajoittuu iltaan, mutta kotona olen viimeistään puoli kahdeksan. Kuopus on menee yleensä nukkumaan n. puolikahdeksan-kahdeksan paikkeilla. Ongelmana on se että iskän kertoman mukaan vauva huutaa suurimman osan ajasta, jonka olen pois. Ei siis ole välttämättä pelkkää väsymyshuutoa. Olen sanonut miehelleni, että hänen tulisi viettää enemmän aikaa kuopuksen kanssa, jos tämä huuto onkin jonkun sortin vierastusta. Tiedän, että varsinkin tällä hetkellä tämä voi olla myös eroahdistusta. Minulle olisi kuitenkin henkisesti varsin tärkeää päästä edes kerran viikossa pois kotoa pariksi tunniksi, muuten en tunne jaksavani leikki-ikäisen ja vauvan kanssa. Mutta pitäisikö minun lopettaa harrastaminen? Olenko liian itsekäs?
Kommentit (21)
Eli toistaiseksi on omat menot jääneet tekemättä tai sitten on vauva mukana ja esikoinen isin hoidossa. Esikoisen aikana koitin käydä jumpassa pari kertaa viikossa. Jumppareissuun matkoineen meni samainen 2 tuntia kuin täällä muillakin. Joka kerta kun tulin takaisin niin aina sama näky, vauva huutaa naama ihan punaisena ja isäntä pitää vauvaa sylissä vähintään yhtä punaisena : ) Tätä jatkui pari kuukautta (n. iässä 5-8kk) ja sitten lopetin jumpat, kun tilanne ei parantunut. Isäntä ei pyytänyt lopettamaan, mutta huomasin että oma stressitasoni kohosi huomattavasti noina jumppa iltoina vaikka luulisi että oma-aika olisi ollut hyvästä. Uudelleen aloitin jumpat kun esikoinen oli vuoden ja sitten sujuikin jo tosi hyvin.
Esikoinen oli täysimetetty 6kk ja kotona ollessani roikkui lähes koko illan rinnalla. Ei syönyt tuttia eikä tuttipulloa, joten isällä oli aseet aika vähissä huudon alkaessa : )
Kuopus on nyt 8kk ja en ole edes vielä ajatellut lähteväni iltaisin mihinkään omaan menoon kun pelkään, että sama tilanne edessä.
Esikoisen kanssa isäntä pärjää aivan loistavasti nykyisin, mutta esikoinen on jo 3 vuotta. Vauvaakin hoitelee kun olen kotona ja pärjää sen kanssa huomattavasti paremmin kuin aikoinaan esikoisen kanssa, mutta silti ajattelin nyt suosiolla odotella sitä noin vuoden ikää ja aloittaa vasta sitten jonkun oman iltaharrastuksen.
Pirriäinen ja pojat 3v ja 8kk
Minä aloittaisin vauvan ja isän toisiinsa totuttamisen ihan tavallisessa arjessa ja vasta sitten jättäisin keskenään. Jos siis tilanne on se, ettei isä muuten kovin paljon vauvaa hoida eli isä on tällöin kohtuullisen vieras hoitaja vauvalle. Olkoonkin toinen vanhempi, mutta ei isä varmastikkaan silloin ole vauvan kannalta tuttu ja turvallinen jos ei osallistu vauvan arkeen ja eloon muuta kuin kerran viikossa pari tuntia.
Joku tuolla kommentoi, ettei kyse ole vauvan ja isän suhteesta, vaan siitä, että vauva ei kestä olla erossa äidistä... Vaikka vauvan itkua onkin sydäntä raastavaa kuunnella, niin kyllä lapsen täytyy oppia kestämään myös ikäviä tunteita, niitä kun ei elämässä voi välttää, - riittävän turvallisessa tilanteessa toki. Ja mikä olisikaan parempi tapa opetella sietämään eroa äidistä kuin viettämällä pari tuntia viikossa oman isän kanssa? Entä jos lapsi joutuisi esimerkiksi menemään vuoden ikäisenä vieraaseen päiväkotiin koko päiväksi ilman, että hän olisi koskaan ollut erossa paria tuntia äidistä? Eli mielestäni jumppa-aikasi on vauvalle sopivaa " ero-opettelua" . Vauva oppii vähitellen, että äiti ei hylkää häntä vaan tulee aina takaisin, oppii luottamaan siihen, että myös muiden aikuisten kanssa on turvallista, ja myös itseensä " minähän selviän vaikeassa tilanteessa" . Tietenkään vauva ei osaa ajatella näitä asioita näin, mutta kyllä luottamus, itsetunto ym. asiat alkavat jo vauvaiässä vähitellen kehittyä.
Hyviä neuvoja onkin jo tullut siitä, kuinka isän ja vauvan suhdetta voisi sinun kotona ollessasi kehittää, jolloin isä olisi vauvalle tutumpi ja turvallisempi.
Ei se luottamus ja itsetunto synny huudattamalla. Ei vauvaa tarvitse siedättää kestämään sen läheisen aikuisen lähtöä ja yksin jäämistä, ei vauva sillä tavalla opi hyvän itsetunnon omaavaksi, luottavaiseksi ihmiseksi.
Se kiintymyssuhde äitiin (tai toki muuhun läheiseen aikuiseen) takaa sen, että tuo itsetunto kehittyy.
Meillä lapsi lähti hoitoon 1v2kk vanhana oltuaan erossa äidistään ehkä kaikkiaan muutaman kokonaisen päivän. Ja hienosti on sujunut, vaikka ei ennen sitä huudatusta harrastettukaan. Lapsi on erittäin itsenäinen, pärjäävä ja ennen kaikkea reipas, ja uskaltaa olla äidistään erossa, kun luottamussuhde on alkujaan kunnossa (=ei ole jätetty huutamaan). Tämä asia on usean neuvolatädinkin kanssa todettu moneen kertaan.
Minusta on siis ihan turha sanoa, että sillä tavalla oppii erossa olemaan, kun erottaa jo tarpeeksi varhain, tarpeeksi usein ja tarpeeksi pitkäksi aikaa.
Mutta kuten sanottua, kukin tekee niin kuin parhaaksi näkee ja varmasti meidän vauvoista hyviä kansalaisia tulee vaikka kasvatusmenetelmät ovatkin erilaisia.
Eli siinä olen toki samaa mieltä, että tärkeintä lapselle on varhainen vuorovaikutussuhden äidin tai muun tärkeän aikuisen kanssa, mutta näitä aikuisia voi toki olla useampi. Eli jos läheinen suhde muodostuisi sekä äidin että isän (tai mummin tms.) kanssa, niin äitikin saisi välillä omaa aikaa. Enkä tarkoita, että lasta pitäisi opettaa eroon pitämällä häntä paljon ja usein erossa äidistä, mutta kaksi tuntia kerran viikossa ei mielestäni ole liikaa. Myös äidin omasta jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää. Ja tietysti kasvatustavoissa on hyvä huomioida paitsi äidin myös lapsen luonne.
Mutta kuten jo sanoitkin, monet eri kasvatustavat voivat varmastikin johtaa yhtä hyvään lopputulokseen.
kyseessä on esikoinen ja hänen ollessaan n. 5kk aloitin minä myös jumpan kerran viikossa ja siihen menee myös kaksi tuntia illasta. Isäntä ei ole alun alkujaankaan ollut mitenkään kauhean innostunut hoitamaan tyttöämme ja esim. vaipan oli vaihtanut ehkä kolme kertaa ennen tätä... Pelkäsin kamalasti eroahdistuskohtausta koska kerran aiemmin mieheni hoiti tyttöään myös pari tuntia ja se oli ollut pelkkää huutoa.
Meillä tuo 5-6kk ikä oli se aika jolloin tyttö kuitenkin hyväksyi isänsä myös hoitajakseen ja enää nyt 7kk iässä mitään itkukohtauksia ei ole ollut, toki pari ekaa kertaa vähän itkeskeli. Nyt tuntuu että on paljon aurinkoisempi isälleen kuin äidilleen... ;) Ja on muuten tehnyt hyvää isä-lapsisuhteelle!
Voisiko siis olla että teillekin olisi tulossa sellainen vaihe jossa vauva hyväksyy isänsä eikä enää paru niin sinun perääsi? Minusta ei ole lainkaan itsekästä käydä pari tuntia kerran viikossa hengähtämässä! Ja vaikka vauva parkuukin niin hän on kuitenkin toiseksi tärkeimmän ihmisen hoivassa.
Kiva kuulla, että joku on ajattelee samanlaisesti tästä. Oletan, että kun tätä vaan jatketaan niin tottuvat olemaan keskenään ja löytävät omat juttunsa. Esikoisen aikaan en käynyt missään yksin varmaan kahdeksaan kuukauteen ja sitten olinkin melko loppu henkisesti. Juuri tämän takia aloitin jumpan, että jaksaisin näiden naperoiden kanssa täällä kotona olla muutakin kuin vain mieli maassa.
Mielelläni kuulen lisää kokemuksia.
mies on hoitanut tätä toista lasta varsinkin kiitettävästi. Hienosti on aina mennyt ja mitään huutokohtauksia ei ole ollut. Myös isovanhemmat hoitavat vauvaa säännöllisesti. Kyllä äidin pitää voida lähteä vauvan luota pois. 5 kk ikäinen alkaa jo olla kiinteiden iässä, joten äidinmaidosta riippuvaisuuskin saa vähentyä. Olen vauvan jättänyt hoitoon muille ihmisille (isä ja isovanhemmat) ihan pienestä lähtien.
Minusta miehesi on suorastaan hieman epäreilu, kun edes viitsii kertoa sinulle vauvan narinasta. Pari tuntia viikossa on pikkujuttu verrattuna siihen loppuun tuntimäärään (viikossa 7x24-2 h), jonka äiti kantaa päävastuun. Mies voi jumppasi ajan " seisoa vaikka päällään" , jos se vauvaa miellyttää. Omani jää sujuvasti neljän lapsen kanssa kotiin kun minä lähden koiran kanssa harjoituksiin (agility), ekat harkat oli kuopuksen ollessa vajaat 2 kk ja hyvin on aina kaikki mennyt.
Ja, kuten muut ovat jo maininneet, kyllä se siitä helpottaa ja isän ja lapsen suhdekin pääsee kehittymään eri tavalla, kun äiti ei ole paikalla.
:) ONNANNAA
on neiti jätetty hoitoon sekä isukille että isovanhemmille ja tädeille aika pienestä lähtien. Meillä on ilmeisesti nyt menossa joku " äiti" -vaihe, koska neiti oli itkeskellyt mummolassa jonkin verran ja etsinyt äitiä, mutta kyllä ne vauvelit pärjää. Kun on tuttuja ihmisiä (varsinkin isä), ruokaa, lämmin ja turvallinen syli sekä kenties vielä omassa kodissa tutuissa ympyröissä niin kyllä se vauva siihen tottuu.
Itse olen sitä mieltä että kyllä me äidit tarvitaan sitä ihan omaa aikaakin, sitten jaksaa sitä arkea taas paremmin. Et mielestäni ole tippaakaan itsekäs! :) Käyn 2-4 kertaa viikossa omissa harrastuksissa, jumpassa tai muuten vaan jossain. Neiti on silloin isällään tai sitten isovanhemmillaan tai tädeillä hoidossa, muualla tai kotona. Harjoitus tekee mestarin!
Mammis + Oona 6+kk
vaan siitä, miten vauva haluaa/pystyy olemaan sinusta erossa. Eli oli hoitaja kuka vain, vauva varmasti huutaa saman verran. Minä en pystyisi nauttimaan jumpasta tai mistään muustakaan omasta menosta, jos tietäisin, että vauva huutaa koko 2-tuntisen.
Eikö siitä vauvasta voisi olla erossa sitten, kun vauva on siihen valmis? Kyllä se vauva varmasti elossa säilyy, vaikka pari tuntia karjuukin, mutta onko se vauvalle hyväksi -en usko.
Otsikko ei ehkä ole kuvaavin, mutta siinä mielessä kyllä tähän liittyvä, että anopin kanssa vauva ei käsittääkseni huuda. Mun mielestä vanhempien on kuitenkin oltava ne ensisijaiset hoitajat. Ja kuten emmakaisa sanoi, kannan siksi juuri huonoa omatuntoa ja mietin olenko liian itsekäs koska tiedän että ainakaan tähän mennessä ei ole ollut kertaakaan ettei vauva olisi silmät itkuista punaisena kun tulen takaisin kotiin...mutta toisaalta jos mies ei vauvaa hoida niin mites ne sitten toisiinsa tottuu. Esikoisen kanssa mies puuhailee ja osaa olla ihan eri tavalla kuin tämän kuopuksemme, joka on helppoa isoveljeään hiukan tempperamenttisempi. Mutta esikoinen onkin jo 3-vuotias.
vaan harrastustasi, kotiäidilläkin on oikeus omaan aikaan.
Yleensä lapset protestoivat hoitoon jättämistä, jättipä ne sitten minkä ikäisenä tahansa, eli eiköhän tuo jossain vaiheessa totu.
Itse ehkä ottaisin jopa hieman enemmän omaa aikaa, kävisin vaikka pienellä kävelyllä iltaisin, jotta vauva tottuu siihen, että äiti käy jossain ja tulee taas takaisin.
Tai voisit ottaa joskus " laatuaikaa" esikoisen kanssa, eli jättää vauva isälle ja viedä esikko kahdestaan jonnekin, vaikkapa vain leikkipuistoon.
Ja muista, ettei vauva ole hoidossa, vaan isänsä kanssa, eli toisen vanhemman kanssa!
matruskin:
Ja muista, ettei vauva ole hoidossa, vaan isänsä kanssa, eli toisen vanhemman kanssa!
Juuri näin!
Meillä mies hoitanut alusta asti, ja vaikeintahan se oli minulle :-) Alusta asti kuitenkin kävin päivittäin vähintään koiran pissittämässä, jotta isän oli oltava kaksistaan vauvan kanssa (=minun oli opittava jättämään heidät). Tämä ainakin meillä toimi, koska isä jäi kotiin vauvan ollessa 10 kk, ja palasi vasta nyt töihin (tyttö täyttää kohta 2). En todellakaan jaksa uskoa että pieni vauva voi luoda kiintymyssuhteen AINOASTAAN äitiin, mutta toki se vaatii isältä todellisen panostuksen (ehkäpä hiukkasen enemmän kuin 2 tuntia viikossa...)
Ja kuten edellä joku totesi, parastahan vauvalle ja loppujen lopuksi myös varmasti isällekin, olisi viettää aikaa yhdessä muulloinkin kuin jumppasi aikaan. Eihän sen välttämättä kai tarvitse olla vauvan ja isän kahdenkeskistä aikaa, vaan aikaa yhdessä perheenä.
Ja: on luksusta äideille saada olla kotona vauvan kanssa niin kauan, kuin se meillä Suomessa on nykyään mahdollista, huom. nykyään. Pitkät äitiys/vanhempainvapaat eivät ole mahdollisia monessakaan maassa ja silti lapsista tullee ihan " täyspäisiä" . On mielestäni ihan höpöpuhetta, etteikö vauva olisi viisikuisena " valmis" olemaan ilman äitiään ja sen sijaan isänsä seurassa kahta tuntia!
Hannele9
Minusta teidän kannattaa tosiaan lähteä siitä (kuten itsekin sanoit), että isä touhuaisi lapsen kanssa muulloinkin enempi.
Mene sinä vaikka välillä vartin kävelylle, leiki esikoisen kanssa, tee kotitöitä tms., ja jätä vauva ja isä kokonaan kahden. Ja jatka tietysti myös jumppaa. Kerran viikossa parin tunnin poissaolo ei varmasti ole pahasta, koska kuten edelläkin on sanottu, onhan vauva silloin toisen vanhemman kanssa! :)
Onko isällä ja vauvalla ns. omia juttuja? Kylpytuokioita, satuhetkiä, hassuttelua tms.??? Sekin voisi auttaa. Meillä mies hoitaa pääasiassa aina esim. kylvetykset ja iltapesut. Samoin lauleskelevat yhdessä (siis mies laulaa ja soittaa kitaraa, poika 7,5kk jammaa lattialla istuen). Ja paljon muitakin pieniä juttuja. Jos keksitte jonkun tuollaisen, auttaa se varmasti molempia - niin vauvaa kuin isääkin ;) Ehkä isälläkin on salaa hiipinyt epätoivo mieleen, että onko hänessä jotain vikaa, kun aina lapsi itkee sen ajan(?..siis ehkä). Ja tuollaiset heidän " omat jutut" voisi antaa positiivisia kokemuksia ja yhdessäolo helpottuisi. =)
Lapsellasi on kaksi vanhempaa, jotka molemmat osaavat antaa turvaa ja lohtua. Kyllä se lapsi jossain vaiheessa tottuu siihen, että isin syli on myös oikein turvallinen paikka. Mielestäni kannattaisi sanoa miehelle, ettei hän saa kertoa sulle niistä itkukohtauksista, mikäli sellaisia tulee. Turhaan pahoitat jälkeenpäin mielesi. Tietysti jos miehestä tuntuu ettei hän kestä sitä, saatatte joutua miettimään järjestelyjä uusiksi.
Mutta tuosta ettei lapsi itke anopin hoidossa: meillä ainakin anoppi valehtelee ihan sujuvasti ja tarkoituksella, ettei lapsi itke hänen kanssaan. Juuri siksi, että mä edes joskus uskaltaisin jättää pojan hänelle, esim. saunan ajaksi ;) Kerran kun tulin kesken saunasta, poika ulvoi mumminsa sylissä täyttä kurkkua. Anopin mielestä kaikki oli ihan hyvin. Eli siis kuvaa vaan sitä, kuinka toinen äitinä elänyt muistaa miten vaikeaa se oli irroittautua vauvasta, eikä siksi viitsi suotta aiheuttaa hätää enempää. Saattaa sunkin vauvasi vähän itkeskelläkin joskus anopin kanssa, mutta hän ei vaan kokeneena naisena viitsi kertoa sulle, koska hätä ei ole niin iso oikeasti :)
Mä lähdin kuukauden ajaksi luennoille 4pv/vk juuri kun pojalla oli alkanut kova äitiahdistus, mutta isänsä kanssa pärjäsivät kotona erinomaisesti! Joskus näinkin päin :)
Kiitos kovasti kommenteista. Olenkin nyt alkanut vauvaa " tyrkkiä" iskän sylkkiin ja hoitoon joka välissä. Sitä niin helposti tekee itte kun toinen ei ole mitenkään hanakasti vauvaa hoitamassa. Lähdetään nyt siitä että iskä osallistuu tähän päivittäiseenkin hoitoon enemmän niin eiköhän ne ajatkin kun minä olen jossain muualla ala siitä luistamaan paremmin.
ensinnäkin olen samaa mieltä kuin niin moni vastaaja. Iskä ei ole mikä vaan hoitaja vaan lapsen toinen vanhempi, jonka tehtävä ja vastuu on myös jakaa lapsen hoito äidin kanssa. Mielestäni on hieman väärin että miehesi asennoituu tuohon poissaoloosi noin ja " valittaa" lapsen itkevän.
Oma mieheni osallistuu paljon, rakastaa vauvan kanssa oloa ja olen myös huoletta jättänyt heidät kaksin touhuamaan. Viikko sitten olin vauvan nukkumaanmenoaikaan poissa (on varsin itkuisaa silloin jos ei tissiä). Kysyin mieheltäni tekstiviestillä miten menee. Vastasi: me täällä vähän huudetaan, mutta saan varmasti pojan rauhoittumaan, pidä oikein hauskaa.
Kun tulin kotiin poika nukkui tyytyväisenä, kysyin oliko rankkaa, mies sanoi ei erityisemmin, kyllä hän jaksaa omaa lastaan.
Vaadi siis parempaa asennetta ;)
... eli hiukan tuntuu joskus siltä, että äiti on enemmän kiinni vauvassa kuin vauva äidissä. Itselläkin oli tämän esikoisen kanssa alussa semmoinen olo, että kun vähäksi aikaa lähti vaikka kaupungille, niin tuntui, että oli ihan väärässä paikassa ja suurinpiirtein juoksi kotimatkan, kun oli niin kiire vauvan luo.
Olen kuitenkin vähitellen lisännyt omia menojani vaikka niitä vielä vähän onkin. Pakko aina joskus päästä pois kotoa ja kun palaa, niin huomaa että olikin jo vauvaa ikävä.
Mies on päivät töissä mutta osallistuu muuten mielellään vauvan hoitoon. Kehun häntä usein enkä puutu siihen miten hän lasta käsittelee tai hoitaa. Omassa kodissani tehtiin aina asiat niinkuin äiti halusi ja se teki meistä muista hyvin passiivisia. Emmehän koskaan saaneet toimia omalla tavallamme.
Eilen lähdin pariksi tunniksi pois ja isä oli alussa ihmetellyt miksi vauva huusi suoraa huutoa herättyään. Luuli, että sillä on vatsavaivoja. Tajusi viimein, että nälkähän sillä on. Musta on hyvä, että oppii tällä tavalla oman kokemuksen kautta. Mies oli selvästi pahoillaan, että vauva oli joutunut huutamaan joten kehuin hänelle kaikkea muuta mikä oli mennyt hyvin: isä oli saanut syötettyä vauvalle kaiken lypsämäni maidon, tekemään valtavat sinappisatsit ;) ja löytänyt tytölle sopivat vaatteet likaantuneitten tilalle.
Olen päättänyt, etten neuvo hänelle kaikkea, vaan saa tehdä ja kokeilla itse. Niinhän minäkin olen alusta asti tehnyt. Saa myös niitä onnistumisen kokemuksia, että ahaa, tästähän olikin kysymys.
Eikä vauvaa voi mielestäni suojella kaikilta ikäviltä tunteilta. Ei vauva muista isompana, että kerran tai kaksi itkin äidin perään.
Olen ajatellut, että tärkeää on ajatella myös tulevaisuutta. Kun isä on alusta asti jakamassa vastuuta, on paljon helpompaa myöhemmin. Ei voi tehdä niin, että yhtenä päivänä, kun lapsi on viisi vuotta, alkaa vaatia isältä enemmän osallistumista. Kyllä se on alusta asti tehtävä selväksi.