sain vasta kuulla että mieheni on ollut pienenä lastenkodissa.

Myös minun äitini on aina pitänyt itseään esimerkillisenä äitinä - ja jakaa minullekin jopa kirjeinä lastenkasvatusohjeita.



Itselläni ei hänen kasvatustyylistään ole mitään hyvää sanottavaa.

vaan trauma on sen verran syvä, ettei itsekään muista sitä. Onhan tuo aikas rajua hylkäämiskokemus.



2

vaikka olemme lapsuuksistamme kertoiltu jne.

Ehkä häpeää sitten sitä aikaa niin paljon.

Tiedä häntä.



ap

realiteetteja ja jotka joutuvat itselleen kaunistelemaan asioita, jotta heidän hauras minäkuvansa pysyisi edes juuri ja juuri kasassa.

Kun asiat on itselle perusteltu tarpeeksi kauan tietyllä tapaa, siitä rakentuu totuus näille ihmille. Vaikka tosiasiat osoittavat aivan muuta. Ihminen rakentaa elämäntarinaansa sellaiseksi että sen psyykkisesti kestää, se on eräänlainen defenssi.

Olet ollut jo "kauan" tuon miehen kanssa, joten tunnet hänet varmasti melko hyvin. Se että hän on ollut lapsuudessaan lastenkodissa ei hänen luonnettaan muuksi muuta, jotain häpeää omaa lapsuutta kohtaan saattaa olla jos hän ei puhu siitä.



Toisaalta tiedän itse, että on asioita joita vain haluaa unohtaa lapsuudestaan. Samalla koittaa välttää ettei omat lapset koe näitä "juttuja"

Aika hurjaa. Anoppini kun on aina selitellyt kuinka hyvä äiti oli lapsilleen eronkin jälkeen. ja kuinka hän laittoi AINA lapset etusijalle...

mutta koskaan hän ei itse ole siitä puhunut, vaan muualta olen kuullut.