Pojat viihtyvät yksin?
Meillä on kolme poikaa, joista vanhin (11v.) ja nuorin (7v.) ovat kotona viihtyvää mallia. Keskimmäinen viuhtoo kavereiden kanssa ja on heti tuskissaan, jos joku kaveri ei voi olla. Veljekset edustavat tässä suhteessa todella ääripäitä kaveriasioissa.
Koulussa niin kuutosluokkalaisella ja ekaluokkalaisellakin tuntuu kavereita olevan niin, ettei välitunneilla tarvitse olla yksin. Pienin jääkin usein koulun jälkeen hetkeksi pelaamaan jalkapalloa luokkakavereiden kanssa ennen kuin tulee kotiin. Ja vanhin valittiin luokkansa luottamusoppilaaksi, joten ihan erakosta ei voi olla kysymys.
Tässä lähellä ei asu poikien ikäisiä kavereita, vaikka asummekin kaupungin taajamassa, omakotitaloalueella. Naapureina on enimmäkseen eläkeläisiä tai työssäkäyviä keski-ikäisiä aikuisia, joiden lapset ovat muuttaneet juuri pois kotoa. Siispä vapaa-ajalla vanhimmalla ja nuorimmalla ei käy kavereita kuin kerran tai kaksi kahdessa viikossa, jos aina sitäkään.
Huomaan, että tulen patistelleeksi esikoista ja kuopusta aika ajoin kavereille soittelemaan ja keskimmäistä olemaan välillä kotona perheen parissa. Onko muilla vastaavanlaisia lapsosia? Tänä päivänä niin korostetaan sosiaalisia taitoja ja sitä, että kaverit ovat tärkeitä, mutta entä jos poikia ei kaverit niin paljoa kiinnosta.
Keskimmäinen poika valittaa helpointen, ettei ole mitään tekemistä, toiset pojat keksivät itse. Lukevat, askartelevat, ovat mukana kodin töissä mm. halkosavotassa, ruohonleikkuussa, kuuntelavat musiikkia yms.
Kaikki kolme yhtä rakkaita, mutta keskimmäiseltä voisi siirtää kavereita kahdelle muulle veljekselle. Eniten olenkin siis huolissani näistä vapaa-ajalla kaverittomista pojista. Kertokaan toiset kokemuksia.
Kommentit (5)
Varmasti lapsia on erilaisia, mutta jotenkin koen sosiaalisuuden niin isoksi asiaksi että huomaan ehdottelevani lapsille että voivat hakea jotain kaveria tai jos ovat olleet paljon liikenteessä, että olisi aika pysyä kotona.
Meillä on vielä nuoremmat lapset ja vanhin 2luokkalainen on poika ja keskimmäinen esikoululainen on tyttö. Pienin on sitten vielä taaperoikäinen.
Meillä on vanhin lapsi todella sosiaalinen, mutta hänellä ei ole ikinä tylsää tai valita ettei ole tekemistä- osaa puuhata yksinäänkin. Minusta hän kaipaakin usein tietyn kaverirumban päälle yksileikkiä kotona. Usein hän itsekin vetäytyy hetkeksi yksin, mutta jossei tajua tai menee ylikierroksella, niin sitten me vanhemmat kehoitetaan pysymään kotona.
Keskimmäinen lapsi sitten jäisi kotiin jumittautumaan tai kaipaa tuttua ja turvallista, eli yhtä ja samaa kaveria ja jos senkin kaverin kanssa on pidempään taukoa, ei enää lähtisi hakemaan ollenkaan. Keskimmäisellä meillä tietenkin ikä vielä vaikuttaa (on vielä niin nuori), mutta on silti selkeästi ihan erilainen lapsi kuin vanhin. Keskimmäinen myös valittelee välillä ettei ole mitään tekemistä.
Muutenkin nuo kaksi ensimmäistä lasta ovat meillä ihan erilaisia. Esikoinen rakastaa joukkuelajeja ja menee reippaasti isommassakin lapsiporukassa. Keskimmäinen ei tykkää joukkuelajeista, vaan tykkää yksilölajeista ja tykkää pienistä leikkiporukoista, isompia joukkoja arastelee. Tosin sukupuolikin on eri, mutta ei sekään selitä kaikkea.
Itse vain pidän sosiaalisuutta jotenkin yhtenä taitona pitkälti yli muiden. En haluaisi lapsen jäävän yksin, tuntuu jotenkin että lapsi kärsisi siitä, kuka oikeasti haluaisi olla se yksinäinen lapsi ilman kavereita, joiden kanssa oikeasti voisi puhua ja olla oma itsensä. Tosin jotkut lapset kaipaavat selkeästi enemmän yksityisyyttä kuin toiset, mutta minusta lapset tarvitsevat kavereitakin. Tästä syystä tarvittaessa yritän rohkaista hakemaan kavereita ja tarvittaessa sovin treffejä/puuhaa kavereiden äitien kanssa (näin saan itsekin välillä seuraa ja lapset seuraa toisistaan). Joskus mietin että tuon sosiaalisuuden suhteen on eroja perheittäin/suvuttainkin, sillä ne perheet/suvut joissa viikonloput ja juhlat vietetään isovanhempien ja sisarusten (serkusten nähdessä usein toisiaan), tuntuvat korostavan vähemmän muuta sosiaalista verkostoa- koska se tuntuu löytyvän suvun/perheen kesken. Joskus luulen että itse korostan enemmän tuota sosiaalista verkostoa kavereiden kesken ja toivon lastenkin oppivan sitä, koska suvusta ei tuollaista sosiaalista verkostoa meillä löydy, vain oma pieni verkostomme meidän ydinperheen kesken (ja minusta lapset tarvitsevat laajempaakin kontaktipintaa).
-Eli taisin päätyä siihen että omaan käytökseeni huomioida lasten kaverisuhteiden tärkeyden vaikuttaa oma käsitykseni sosiaalisuuden tarpeesta ja olemassaolevasta tilanteestamme.
Hei,
meillä on 10-vuotias poika, jolla on paljon kavereita. Alun pitäen hän sai tuoda koulun jälkeen yhden kaverin kotiin, mutta koska on leikkejä, joihin tarvitaan useampi, annoin luvan tuoda 2 kaveriakin. Joskus on käynyt jopa 3 kaveria kerralla. He ovat pojan huoneessa. Alussa hän aina soitti ja kysyi luvan kaverin tuomiseen, mikä oli todella kilttiä. Näin ei ole enää ollut vähään aikaan. Monesti he ovat tietokoneella tai pleikkarilla, mikä on tietty kurjaa minusta äitinä. Isän mielestä se kuuluu tähän päivään. Pihaleikkejä on vähemmän, mutta kyllä he pyöräilevät ja pelaavat jalkapalloa tai korista koulun pihalla.
Kun tulen töistä kotiin, yleensä on aina vähintään yksi kaveri pojalla kylässä. Olemme puhuneet pojan kanssa, että kaverien pitäisi lähteä klo 17, kun me vanhemmat tulevat kotiin. Läksyt on aina tuolloin myös tekemättä. Poika väittää, että me olemme ainoita vanhempia, jotka antavat kavereille kotiinmenoajan ja hän protestoi tätä sääntöä vastaan. Klo 17 sääntöön oli mentävä, koska kaverit vain olivat ja olivat eikä kukaan kotiin heitä kysellyt. Ja me aloimme vanhempina väsyä siihen. Meidän poikamme syö kyllä paremmin, jos siinä on kaveri myös pöydässä mutta mieheni ei ainakaan tykännyt siitä, että joka päivä katoin kaverillekin lautasen pöytään. Välillä klo 17 säännöstä on annettu myönnytystä n klo 18 saakka.
MInusta kaverit on tärkeitä mutta omaakin perheen yhteistä aikaa pitää olla. Ja vanhempienkin on ajateltava omaa jaksamistaan.
Onko teillä muilla vastaavia kokemuksia?
Meillä 11v, joukkueurheilija, viihtyy enemmän kavereilla kun kotonaan, kotona keksii kaikkea kivaa pienempien kanssa ja välillä lukee Akuja oikein olan takaa.
Kakkonen, leijonalapsemme, 9v. (kysymysmerkkinä vielä joukkuehenkisyys, tahtoa riittää läpi harmaan kiven, mutta onko se joukkueelle eduksi sen tulemme näkemään...)viihtyy kotona ja hänän kaverinsakin viihtyvät meillä. Viihtyminen ja kiva olo kotona alkoi kun pikkuveli 6v.meni ekalle ja pääsi suoraan koulusta kotiin (ei iltapäiväkerhoon).
Ekaluokkalaisemme sai uusia kavereita koska eskariryhmä hajautettiin ja nyt näyttää hyvältä kun kutsuja tulee ja hän voi halutessaan kutsua luokkakavereitaan meille.
" Taaperomme" , reipas 3 ja puoli...oli hänenkin " pakko" saada kutsua kaveri kylään kun isoveljilläkin on...
Eli meille vaan ja kyläillä saa, mutta jos käyttäytyminen kotona tai koulussa ei ole ok, silloin rajoitamme ja rauhoitamme, ei sitä väsyneenä jaksa olla kunnolla. Kun on saatu välillä omaa rauhaa, kavereita ja veljiään jaksaa taas paremmin. Hyvä puoli niissä kavereissa on että voi kuulostella asioita ja tietää mikä oikeasti nyt puhuttaa/ on tärkeää.
Mukavaa syksyä kaikille!
Viihtyi tosin hyvin itsekseen kun asuttiin niin ettei ollut kavereita samassa talossa/taloyhtiössä. Silloin meni monesti koulun jälkeen hetkeks jonnekkin leikkimään, mutta koko illan ja viikonloputkin oli pääsääntöisesti yksi. Kiun viime talvena muutettiin muuttui tilanne täysin: illat ja viikonloput on tässä pihalla tai naapureilla mahdollisimman paljon, ja jos on sellaisia päivä useampi (kuten oli syysloma) ettei kaverit ole kotona, niin muttuu ihan mahottomaksi. Eli summa summarum: kn kavereita ei ollut lähellä oli ihan tyytyväinen tilanteeseen, mutta nyt kun niitä on, niin myöskin kaipaa seuraa ja tekemistä paljon enemmän!
Tosin meillä kuopus vasta piirun vajaa 5v., joten siitä varsinaisesta sosiaalisuudesta (tai paremminkin seuran kaipuusta) on vaikea vielä sanoa mitään kummempaa. Veikkaan, ettei ehkä ihan niin sosiaalinen kuin keskimmäinen, josko ei ihan niin yksin viihtyvä kuin esikoinen. ;-)
Mulla siis myös kolme poikaa (12v, 9v ja pian 5v) ja vanhin on ollut aina luonteeltaan ujohko ja vähän hitaasti lämpenevä uusille ihmisille. Tai ehkä pikemminkin kovin tunteilla käyvä kaikenkaikkiaan - pienestä asti tiesi pojan käytöksestä jo melkein ensi tapaamiselta uuden ihmisen kanssa, pitikö poika ko. ihmisestä vai ei. Me asumme ihan pk-seudun " tavallisessa" lähiössä, joten potentiaalista seuraa kyllä on tarjolla... Ja jonkin verran poika viettääkin koulun jälkeen aikaa kavereiden kanssa (1-2 kpl parempaa kaveria), mutta usein on kotonakin eikä koskaan ole tarvinnut tapella kotiintuloajoistakaan... Ja meilläkin on pari vuotta sitten saatu " hyvä kaveri -stipendi" ! ;o) Eli ei meilläkään *ihan* erakoita olla, mutta joskus äiti kummastelee kyllä ja on huolissaankin... Ja kieltämättä välillä se yksinäisyys saattaa vähän vaivatakin, mutta teillä ainakin on kotipiirissä kivankuuloista tekemistä ja melkeinpä veikkaan, että jos meillä olisi omakotitalo ja autotalli, jossa puuhastella, ja muuta ihan fyysistäkin tekemistä, ei kavereita juurikaan kaivattaisi!
Hauskaa kirjoituksessasi oli se, että meillä myös yltiösosiaalinen keskimmäinen on se, joka helposti valittaa, että on tylsää tai ei keksi mitään tekemistä!! Jännä juttu... Eli itselläni vahvistuu tarinasikin perusteella entisestään se tunne, että kyse on todellakin vahvasti temperamenttieroista, mistä syystä itse jotenkin ajattelen, että pitäisi antaa kaikkien kukkien kukkia. :-) Tottahan lapsiaan kannattaa kannustaa tarpeen mukaan joko vähän uskaliaammiksi tai osallistuvammiksi ja vastaavasti " kyläluudan" on tosiaan hyvä viettää aikaa välillä perheenkin kanssa! Mutta pohjimmiltaan pojat niin teillä kuin meilläkin ovat erilaisia ja se heille sallittakoon. Eli joku voi olla hirveän kiinnostunut jalkapallosta ja joukkuepeleistä ylipäänsä, kun taas toinen rakastaa vaikkapa uintia, ja harva patistaa ensin mainittua uimahalliin väkisin ja jälkimmäistä futista pelaamaan, jos on vastentahtoista?
Vielä tuli sekin mieleen, mitä olen muistakin syistä meillä useasti joutunut pohtimaan, että keskimmäisen lapsen rooli on usein kovin erilainen kuin niiden toisten. Ehkä lähinnä (ainakin meillä) negatiivisessa mielessä. Englanniksi sitä kutsutaankin nimellä " middle child syndrome" ... Eli paitsi luonnekysymys, saattaa toki olla, että se keskimmäisyys on joiltain osin vähän ajanut kodin ulkopuolelle. Mutta senkin voi pidemmän päälle kääntää voimavaraksi - sillä sitähän sosiaalisuus ja erilaisten ihmisten kanssa hyvin toimeentuleminen parhaimmillaan on! Ja nykyaikana ensiarvoisen tärkeää.
Eli anna toisten nyhjätä kotona, jos se on heistä mukavaa (kun eivät ole erakoita sentään) ja sen yhden nauttia laajasta kaveripiiristään ja maailmanmiehen roolista! ;-)