yksin odottavia?

Tulin raskaaksi yhden yön jutusta ja ei ole kauhean vaikeaa arvata, että tuleva isä ei ollut erityisen riemuissaan asiasta...



Itsellä menossa rv 18+6 ja tähän asti mennyt ihan hyvin. Olen todella innoissani kasvavasta masusta ja odottelen kovasti koska alan tuntea potkut (esikoinen ja istukka edessä, ei siis ihme ettei mitään tunnu vielä ;) ).



Tosiaan, olen 20v ja ehdin hoitaa opiskelut pois alta reippaasti ennen vauvan syntymää. Laskin että mun "äitiysloma" alkaa 11 viikkoa ennen laskettua aikaa. Tosin ei hauttaa yhtään, edessä on muutto isompaan asuntoon ja pitäisi totutella ajatukseen että kohta tuossa vieressä köllöttelee oma pikkuinen :)



Mulla on koko raskauden ajan ollut tosi myönteinen fiilis, välillä oikeastaan ihmettelen että mihin mä sitä miestä tarvisinkaan? En ole ikinä seurustellut, vaikka vientiä kyllä olisi. Oon sivusta seurannut kavereiden suhteita ja todennut, että kyllä sinkkuna on kivempaa. Kyllä sitä aina välillä tulee haikea olo kun näkee odottavan pariskunnan ja mies silittää ylpeänä vaimokkeensa masua. Onneksi mun paras kaveri on miespuolinen ja oon laittanut sen tarpeen tullen miehen korvikkeeksi. Se on myös luvannut lähteä vauvauintiin pikkuisen kanssa kun tarvitsen taukoa.



Samoin vanhempani ovat suhtautuneet asiaan tosi positiivisesti, isovanhemmat ovat luvanneet auttaa isojen hankintojen kanssa, kuten vaunut jne. Eli vaikuttaisi siltä että kyllä tässä pärjätään.



Vatsa ei oo kyllä kauheasti kasvanut, veikkaan että mielialassa tulee muutoksia sitten kun raskaus alkaa loistaa pitkälle. Kyllähän nyt jo vähän ahdistaa kun ihmiset kyselee, että asutko lapsen isän kanssa yhdessä ja muuta vastaavaa. Yleensä vaan naurahdan että en todellakaan, eikä ihmiset sen jälkeen kauheasti kysele :)



Tukiverkon suosittelisin hankkimaan ja ison sellaisen. Varmasti jossain kohtaa tulee se hetki, että omat voimat loppuu, joten kun ei ole miestä tukemassa, niin itse pidän tärkeänä että on joku keneen turvautua siinä kohtaa.



Mutta tsemppiä muillekin yksinodottaville, hyvin se menee!



T. Vilma ja "papunen"

Olen raskaana kuudennella viikolla. Nyt miesystäväni alkoikin puhua että on huono aika lapselle, ei tunneta tarpeeksi hyvin ja liikaa keskeneräisiä asioita. Tämä raskaus ei ollut kuitenkaan vahinkokaan, sen vaan annettiin tapahtua ilman sen kummempia puheita.

Yhdessä olemme olleet reilu ½-vuotta. Välillä on nahistelua, koska kumpikin olemme voimakastahtoisia ja itsepäisiä, lisäksi mies on elellyt viime vuodet itsekseen ja elänyt vain itselleen. Silti usein puhuu että haluaa lapsen, että voikun joskus saisi oman prinsessan ja oman talon.

Olen ihan sokissa, en tiedä mitä tehdä. Ilmeisesti hän haluaa että menen otattamaan tämän lapsen pois kun ei hän tiedä voiko minun kanssa sittenkään perustaa perhettä :(



Olen ihan surkeana, en tiedä mitä ajatella.

Eka ultra on vasta 26.11, en tiedä muuttuisiko miehen mieli kun näkisi sen oman pienokaisensa siellä potkuttelevan. Tuntuu pahalta niin..

Mies siis ilmoitti kesällä haluavansa erota ja aika nopeasti siirtyikin uuteen suhteeseen. Olin siinä 12. raskausviikolla silloin. Eropaperit jätettiin alkusyksystä. Yksin olen siis saanut odotella tätä ihanaa perheenlisäystä, jota olin (oltiin???) toivottu jo pitkään. Esikoinen on 2,5-vuotias ja ehkäisyä ei käytetty hänen syntymän jälkeen ollenkaan. Nyt on siis rv29 menossa ja maha on kasvanut kiitettävästi.



Mies ei ole millään lailla kiinnostunut tästä toisesta lapsesta, esikoista käy silloin tällöin hoitamassa. Lähinnä jonkinlaisen kohteliaisuuden vuoksi kysyi ultran jälkeen, että mitäs siellä. Tuntuu oudolta, että pitäisi yhteyttä esikoiseen, muttei tämän tulevaan sisarukseen mitenkään...! Ajattelin odottaa vielä vähän lähemmäs la:aa, ennenkuin alan tiedustella tarkemmin hänen aikeitaan. Pitäisi käydä myös lastenvalvojalla sopimassa tarkemmin tapaamisista, että saisi niihin jonkinlaisen "virallisen" sopimuksen. Muuten tulee vasta ensivuoden puolella realiteetit vastaan, kun maaliskuussa tulee ero virallisesti voimaan ja pitäisi oikeasti alkaa jakamaan omaisuutta (näin ollaan sovittu) ja pitäisi alkaa pärjäämään pelkällä äitiysrahalla kahden lapsen kanssa...

Onko täällä muita yksin odottavia?? Olisi kiva kuulla teidän jaksamisestanne ja voinnistanne...Mulla varsinkin tuo raskauden ensimmäiset 6 kk olivat erittäin vaikeita henkisesti..(nyt rv 33) Olisin

niin halunnut lapsen isältä tukea ja kainaloa johon käpertyä ja usein kaipaan vieläkin..Olen muutenkin tässä viimeisen 2 vuoden aikana kokenut kovia isän kuoleman, työpaikan menetyksen(olen onneksi saanut uuden vakituisen tilalle), eron pitkäaikaisesta kihlatusta, ja nyt tämän tulevan lapsen isä päätti jättää minut yksin lapsen kanssa.

Oltiin tunnettu vain puolisen vuotta ennen kuin yllättäen tulin raskaaksi..aluksi hän oli innoissaan ja oltiin puhuttu aiemminkin yhteisestä lapsesta ja jopa kihlautumisesta ja jne.. Mutta jotenkin kaikki vain yhtäkkiä muuttui..Hän on aina välillä ottanyt yhteyttäm ollaan nähty ja hän puhunut kuinka ihanaa kun vauva tulossa ja jne ja sitten taas muutaman pvän kuluttua on mieli täysin muuttunut..Osaisiko kukaan yhtään analysoida mikä tätä miestä vaivaa? Mä alan olla jo aivan rikki tästä eipäs juupas leikistä. Mies on kuitenkin jo 37 (mä 25) ja hänellä ex-liitosta 8 vuotias poika joka on hänelle hyvin tärkeä ja he ovat usein tekemisissä keskenään.

Pelottaa vain tulevaisuus miten lapsen kanssa yksin pärjään?