Tyttöni pian 5v sai äsken kamalat raivarit.
On selvästi kipeäksi tulossa ja väsynyt ja kiukkuinen. Kaverinsa kävi äsken pyytämässä häntä kotiinsa leikkimään. Kielsin, koska tyttö on vähän kipeä ja muutenkaan en tykkää että tyttö menee kyläpaikkoihin kun isä on kotona.
Tyttö sai niiiin hirveät raivarit. Oli reppana ihan pois kontrollista ja sanoi menevänsä omaan huoneeseensa ja sekoittavansa kaikki paikat. Sanoin, että " älä mene, sä oot niin rakas ja ihana, tule syliin" . Oli kahden vaiheilla ja sitten itkuisena ja tärisevänä ensin painoi posken poskeani vasten, samalla vähän pois haraten. Lopulta tuli ihan kiinni ja antoi ottaa syliin. Mentiin sohvalle sylikkäin ja tyttö itki hetken oikein lohduttomasti. Regressoitui selvästi jotenkin ja riisui hupparini ja painoi poskensa paljasta käsivarttani vasten. Hetken siinä oltuamme kohtaus oli ohi ja tyttö unessa.
Se oli jotenkin niin puhdistava ja ihana hetki. Taidan olla jotenkin masokisti mutta saan kamalasti voimaa tuollaisesta tilanteesta. Kun näen, että se pieni ihminen on hädissään omien tunteidensa kanssa, niin avuton ja pieni. Kun saan pidettyä hermoni kasassa, pystyn viemään lapsen yli tuon hetken, se vain on hieno tunne.
Kommentit (4)
tippaakaan nauti noista lapseni raivonpurkauksista, kuulostat kyllä hieman oudolta.
on aika raskasta ja joskus ahdistavaakin kun lapsi raivoaa.
Mutta, nautin siitä tunteesta kun lapseni saa tunteensa taas hallintaan. Nautin siitä, että pystyn tarjoamaan lapselleni lohtua. Raivokohtaus puhdistaa ilmaa. Ei se raivoaminen mukavaa ole, mutta se sen jälkeinen tunne. Se on vähän niinkuin avantouinti. :)
ap
pyydän häntä ensiksi huutamaan muutaman kerran niin lujaa kuin pystyy (huutaa jo valmiiksi). Tyttö karjuu ja karjuu. Kysyn, että joko riittäisi ja jos riittää, niin tulee sitten syliin.
Kukin tavallaan.