Ei kannata hankkiutua raskaaksi, ellei ole valmis siihen, että lapsi ei synny toivomanasi päivänä.

Jos et kestä sitä, että raskautesi saattaa mennä yliaikaiseksi (paljon), että et saa käynnistystä jos laskettu aika ylittyy muutamalla päivällä tai enemmälläkin (ja kaikki muu on kunnossa) tai että kukaan lääkäri tai kätilö ei voi luvata sinulle takuulla jotain päivämäärää, mihin mennessä lapsesi on syntynyt, et ole kypsä äidiksi. Et jaksaisikaan kuunnella, kun kaikki soittelevat ja kyselevät, joko olet synnyttänyt, etkö vieläkään ole synnyttänyt. Ja joku vitsiniekka toteaisi, että ei ne ole ennenkään sisään jääneet. Mitäs siihen sanoisit. Järki lähtisi.



Sillä lapsen kanssa et voi suunnitella mitään muutakaan etukäteen. Et voi päättää, minkä luonteinen hänestä tulee, minkä näköinen, mistä hän pitää tai ei pidä taikka miten hän tulee kehittymään.



Jos et kestä moista epävarmuutta, ei kannata lähteä suunnittelemaan. Sillä luonto päättää nämä asiat, et sinä. Et vaikka kuinka olisit tottunut suunnittelemaan asiat elämässäsi. Mutta nykynainenhan suunnittelee kaiken etukäteen. Ja voi sitä pettymyksen määrää, jos suunnitelmat eivät toteudukaan.



Entä sitten, kun lapsi on syntynyt? Olet suunnitellut imettäväsi ainakin 6 kk täysin ja vuoden yhteensä. Mitä jos lapsesi ei kerta kaikkiaan opi imemään? Entä jos rintasi eivät vain tuota tarpeeksi maitoa? Mitä jos lapsesi kuivuu, paino tippuu ja hän joutuu lisäruualle, pullosta luoja paratkoon!? Mitä jos sinä väsähdät, vauva haluaisi roikkua koko ajan tissillä mutta sinä et vain kerta kaikkiaan jaksakaan? Tai jos rintasi kuluvat vereslihalle ensimmäisen vuorokauden aikana, jo ennen kuin maito on noussutkaan, mitäs sitten? Taaskaan ei mennä niin kuin SINÄ olet käsikirjoittanut.



Tai hei, jos kaiken suunnittelun jälkeen et tulekaan raskaaksi??? Mitä jos kroppasi pettää sinut niin, että se ei tuota munasoluja. Tai vielä pahempaa, miehesi kroppa ei tuota siittiöitä, tai ne eivät liiku. Jospa hoidotkaan eivät auta. Tai jos kaiken tämän suunnittelun jälkeen ette enää haluakaan toisianne.



Sitten tulet raskaaksi ja saat keskenmenon. Ja toisen. Ja kolmannen. Sitten tulet jälleen raskaaksi, mutta viimeisillä viikoilla sikiö kuolee kohtuun. Tai synnytyksessä hapenpuutteeseen. Tai istukka irtoaa, sikiö menetetään ja sinä joudut verenhukan vuoksi kohdunpoistoon. Etkä saa mahdollisuutta yrittää uudelleen. Mikäs sitten?



No adoptoit. Tietenkin. Söpön pienen tyttövauvan Kiinasta. Mutta mitä jos oletkin jo liian vanha, saisit vain 4-vuotiaan niin kuin ministerit. Olisit varmasti kamalan pettynyt, mutta et saisi näyttää sitä, koska kaikki olettaisivat sinun olevan onnellinen. Tai ette jostain syystä kelpaisikaan Kiinan hakijoiksi, vaan vain Etiopiaan tai Etelä-Afrikkaan. Saisitkin vain tummaihoisen lapsen. Olisit pettynyt, mutta taaskaan et voisi näyttää sitä, sinunhan pitäisi olla onnellinen, tehän saitte ihanan lapsen, pienen suklaakonvehdin, kuten sukulaiset ja tuttavat sanoisivat. Mitä jos hän ei sopeutuisikaan perheeseenne? Tai te ette kertakaikkiaan oppisi rakastamaan häntä. Tai hänellä olisi käytöshäiriö, tai hyvänen aika sentään, kehitysvamma.



Ei, on varmaan parempi unohtaa koko vauva-asia. Tai sitten voit unohtaa ne suunnitelmat. Täysin. Ja katsoa, miten luonto on asiat sinulle suunnitellut. Antaa vain mennä. Onnistuuko?