Miten jaksaa arkea km jälkeen?
Hei!
Tässäpä ensin meidän tarina. Meillä on ennestään 2 ihanaa tyttöä, molemmat ivf-alkuisia. Kesällä huomasin olevani jälleen raskaana, tällä kertaa luomusti. Ensijärkytyksen jälkeen olin niin innoissani. Tämä tuntui niin täydelliseltä ajoitukselta kaikin puolin. Aloin onnellisena tekemään suunnitelmia tulevaisuudelle. Miten ihanaa olisi taas jäädä äitiyslomalle ja kokea vielä kerran vauva-aika. Saisi olla enemmän tyttöjen kanssa eikä tarvitsisi retuuttaa lapsia aamulla tarhaan. Talvilomankin voisi pitää jo näin syksyllä ja töissä laskin päiviä äitiysloman alkuun.
Kunnes kaikki romahti. Np-ultrassa todettiin vauvalla massiivinen turvotus ja ylimääräistä nestettä keuhkoissa ja aivoissa. Mitään toivoa terveestä lapsesta ei annettu vaan vauva ei tulisi selviämään edes raskauden loppuun hengissä. Ikinä en tule unohtamaan sitä kauhun tunnetta joka vartalooni silloin jysähti. Tuntui että tämä ei voi tapahtua juuri minulle, mutta kun se tapahtui. Päädyimme raskauden keskeytykseen viikoilla 13+3. Siitä on nyt viikko ja olo on niin surullisen tyhjä. Miksi tässä piti käydä näin? Ainoa ajatus mihin tukeuden on haave uudestä raskaudestä ja vauvasta. Oman kierron palautumisen odottelu tuntuu ikuisuudelta. Uutta luomuraskautta en usko enää ikinä kokevani mutta onneksi pakkasessa on alkioita odottamassa. Toivottavasti niistä meille se kolmas lapsi vielä suotaisiin.
Huomenna pitäisi palata töihin. Tällä hetkellä se tuntuu äärettömän vastenmieliseltä vaikka tiedän että arkeen on pakko vähitellen palata. Miten te muut olette päässeet uudelleen arkeen kiinni? Itselle tämä nollasta aloittaminen ottaa todella koville..
Tuska on suuri ja suru tuntuu pääsemättömältä.
Mutta itselläni nuo kaksi eläväistä lasta vaati osansa joten ei siinä ihan vallan kauan kerinnyt olemaan masentunut. Osa taakkaa tosin oli, että lapsetkin surivat pikkusisarustaan jota ei meille suotu. Ja olivat suruissaan äidin surusta, jo se ajatus, että en voi antaa lasten kantaa niin suurta taakkaa sai jaksamaan päivisin, iltaisin ja yksin ollessani sitten surin.
Ja aika se on joka pelastaa ja se, että asiasta voi puhua ja kirjoittaa, on aivan oikein purkaa surua ulos jos siltä tuntuu. Kokea ne kaikki tunteet joka menetykseen kuuluu, tuska, viha, suru, epätoivo, kateus, katkeruus. Nuo kaikki minun mieltäni järkyttivät mutta kun ne hyväksyy niin olo helpottaa.
Ja tietysti työ on yksi joka saa ajan kulumaan ja joku päivä huomaat nukkumaan käydessäsi, että et olekaan muistanut asiaa koko päivänä.
Itselläni on km:stä nyt tulossa 10 viikkoa ja en olisi tuolloin voinut uskoa, että nyt sanoisin miten nopeasti aika tuntuu edenneen sieltä tänne. Välillä itken kun itkettää mutta suurimmaksi osaksi olen aivan normaali ihminen, yhtä surullista kokemusta rikkaampana (jonka olisin mielelläni jättänyt poiskin, ei sen puoleen) mutta ehkäpä minä sen takia tulevaisuudessa olen parempi ihminen, lapsethan kasvattavat vanhempiaan, jo näköjään syntymättöminä.
Meillä siintää jo toiveissa uusi raskaus kunhan vaan luoja suo.
Toivotan sinulle/ teille parempaa huomista ja paljon rakkautta jota teillä on perheessänne, tukekaa toisianne ja antakaa surun elää ja muuttua raastavasta tuskasta hiljaiseen jomotukseen ja siitä sitten katkeansuloiseksi muistoksi, ajan kanssa.
Kyllä siitä selviää!
Halauksin Rilla-ma-rilla
P.S. anteeksi hieman sekava kirjoitus, tästä näköjään tuli hieman vuodatusteksti