Parisuhdeterapiassa käyneet,oliko apua?

minun parisuhteestani.. Ap:n ja 11:n kokemukset ovat kuin omiani. On niin vaikea päättää mitä tekisi.

ei sillä että mua oikeasti yhtään naurattaisi...

ap

kertaa elämässä olen siinä tilanteessa, että en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Kun elämä on pelkkää riitaa ja halveksuntaa. Jos mies riitelisi edes reilulla tavalla, niin sekin auttaisi. Koen epäreiluna sen, että jos mies on minulle vihainen, niin hänen keinonsa ovat esimerkiksi sellaisia, että hän ei aamulla tee mitään lasten eteen. Menemme töihin yhtä aikaa, viemme lapset hoitoon ja isoimman kouluun.

Niinpä yhtenä aamuna koululainen myöhästyi sen takia, koska mies ei auttanut yhtään lasten kanssa, vaan nukkui liian pitkään ja joi rauhassa kahvia. Ihan kun kukaan ei olisi ollut mihinkään menossakaan.



Minulle jäi tietysti selittelyt siitä, miksi lapsi on myöhässä ym. Puhumattakaan siitä, että lapsi inhoaa myöhästelyä.



20

Meillä oli kaksi miesterapeuttia. Mielestäni tämä oli epäreilu asetelma. Terapeutit eivät niinkään antaneet mitään hyviä neuvoja tai olleet muutenkaan avuksi, mutta se auttoi, että ongelmat käsiteltiin toisten silmien alla. Ei voinut ryhtyä lapselliseksi ja oli pakko kuunnella oikeasti, mitä asiaa toisella oli. Toinen myös tiesi, että jos jonkin asian terapiassa otti esille, se oli tärkeä. Esim. tiskeistä valittaminen kotona voi olla jokapäiväistä nalkutusta, mutta kun siitä puhui terapiassa, toinen tajusi, että se tiskikoneen täyttäminen on oikea asia eikä vain pahantuulista nalkutusta.

kertaa elämässä olen siinä tilanteessa, että en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Kun elämä on pelkkää riitaa ja halveksuntaa. Jos mies riitelisi edes reilulla tavalla, niin sekin auttaisi. Koen epäreiluna sen, että jos mies on minulle vihainen, niin hänen keinonsa ovat esimerkiksi sellaisia, että hän ei aamulla tee mitään lasten eteen. Menemme töihin yhtä aikaa, viemme lapset hoitoon ja isoimman kouluun. Niinpä yhtenä aamuna koululainen myöhästyi sen takia, koska mies ei auttanut yhtään lasten kanssa, vaan nukkui liian pitkään ja joi rauhassa kahvia. Ihan kun kukaan ei olisi ollut mihinkään menossakaan. Minulle jäi tietysti selittelyt siitä, miksi lapsi on myöhässä ym. Puhumattakaan siitä, että lapsi inhoaa myöhästelyä. 20

Tuollainen itsekkyys on jotenkin järisyttävän käsittämätöntä, en voi ymmärtää. Totta kai itse kukin välillä menettää hermonsa ja kumppaniin se on helppo purkaa, mutta että lapsetkin kärsii, niin ei ei ei... Mitä mies on jälkeenpäin rauhoituttuaan tuosta sanonut, tajusiko edes miten väärin teki?

Tuo halveksunta on todellakin surullista parisuhteessa. Itse omakohtaisesti en voi sellaista sietää, em. huonon suhteen jälkeen olen ollut hyvin tarkka siitä, että mun kanssanihan kenenkään ei ole pakko olla, jos mun pärstä ottaa päähän, niin tehkööt asialle jotain. Ja joo, ratkaisu ei ole muovata pärstä uusiksi =p vaan lähteä. Minä olen arvokas - sinä olet arvokas.

Haluan toki myös itse ansaita mieheni kunnioituksen ja kohtelen häntä rakastaen, ja saan samanlaista kohtelua osakseni itsekin. Aikansa tätä jaksaa ehkä yksipuolisestikin, mutta onhan se nyt hyvänen aika kahden kauppa.

Puhumattakaan tuosta teidän tapauksesta, kuinka lapsetkaan voivat kunnioittaa miestä, joka kohtelee heitä noin halveksuvasti, ettei ota huomioon myöhästelyä!

nro 11

kertaa elämässä olen siinä tilanteessa, että en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Kun elämä on pelkkää riitaa ja halveksuntaa. Jos mies riitelisi edes reilulla tavalla, niin sekin auttaisi. Koen epäreiluna sen, että jos mies on minulle vihainen, niin hänen keinonsa ovat esimerkiksi sellaisia, että hän ei aamulla tee mitään lasten eteen. Menemme töihin yhtä aikaa, viemme lapset hoitoon ja isoimman kouluun. Niinpä yhtenä aamuna koululainen myöhästyi sen takia, koska mies ei auttanut yhtään lasten kanssa, vaan nukkui liian pitkään ja joi rauhassa kahvia. Ihan kun kukaan ei olisi ollut mihinkään menossakaan. Minulle jäi tietysti selittelyt siitä, miksi lapsi on myöhässä ym. Puhumattakaan siitä, että lapsi inhoaa myöhästelyä. 20

Tuollainen itsekkyys on jotenkin järisyttävän käsittämätöntä, en voi ymmärtää. Totta kai itse kukin välillä menettää hermonsa ja kumppaniin se on helppo purkaa, mutta että lapsetkin kärsii, niin ei ei ei... Mitä mies on jälkeenpäin rauhoituttuaan tuosta sanonut, tajusiko edes miten väärin teki?

Tuo halveksunta on todellakin surullista parisuhteessa. Itse omakohtaisesti en voi sellaista sietää, em. huonon suhteen jälkeen olen ollut hyvin tarkka siitä, että mun kanssanihan kenenkään ei ole pakko olla, jos mun pärstä ottaa päähän, niin tehkööt asialle jotain. Ja joo, ratkaisu ei ole muovata pärstä uusiksi =p vaan lähteä. Minä olen arvokas - sinä olet arvokas.

Haluan toki myös itse ansaita mieheni kunnioituksen ja kohtelen häntä rakastaen, ja saan samanlaista kohtelua osakseni itsekin. Aikansa tätä jaksaa ehkä yksipuolisestikin, mutta onhan se nyt hyvänen aika kahden kauppa.

Puhumattakaan tuosta teidän tapauksesta, kuinka lapsetkaan voivat kunnioittaa miestä, joka kohtelee heitä noin halveksuvasti, ettei ota huomioon myöhästelyä!

nro 11

koululainen kunnioitakaan isäänsä yhtään. Hyppii silmille miten sattuu, kyllä käytöksestä huomaa ettei isällä ole mitään auktoriteettia häneen. Koska tietenkään kertomani tapaus ei ole ainoa laatuaan, vaan pelkkä esimerkki.

Yleensä mies pyytää anteeksi, jos on ollut epäreilu, mutta mikään ei koskaan muutu. Niinpä olen vuosien saatossa menettänyt kunnioitukseni häntä kohtaan.

Anteeksi ap, ei ole tarkoitus kaapata ketjuasi, mutta tuli niin lähelle tämä aihe.

20

Ei koululainen kunnioitakaan isäänsä yhtään. Hyppii silmille miten sattuu, kyllä käytöksestä huomaa ettei isällä ole mitään auktoriteettia häneen. Koska tietenkään kertomani tapaus ei ole ainoa laatuaan, vaan pelkkä esimerkki. Yleensä mies pyytää anteeksi, jos on ollut epäreilu, mutta mikään ei koskaan muutu. Niinpä olen vuosien saatossa menettänyt kunnioitukseni häntä kohtaan. Anteeksi ap, ei ole tarkoitus kaapata ketjuasi, mutta tuli niin lähelle tämä aihe. 20

Minustakin anteeksipyyntö menettää hyvin nopeasti merkityksensä, jos se ei pidä sisällään aidon katumuksen lisäksi edes sanatonta lupausta siitä, että asia ei tule toistumaan, ja edes yrittäisi välttää ko. käytöstä. Silloinhan voisi sikailla mitä vaan, jos yhdellä pelkällä sorilla voisi sen aina vaan kuitata.

I feel for you, 20 ja ap. Muistan tuskaisen elävästi tuon elämänvaiheen historiassani...

nro 11

Vaikka oikeasti ei naurata yhtään. Halveksunta ja epäreilu riiteleminen on niin tuttua täälläkin, munkin mies saattaa esim. sanoa lapsille, jos en ole heti antamassa heille iltapalaa kun mies sanoo, että tänään ette saakkaan iltapalaa, koska äiti ei jaksa ruokkia teitä.



Kaikki hellyys, rakkaus, arvostus ja kunnioitus hänen puoleltaan on kadonnut tai ainakaan minä en niitä näe. Minussa ärsyttää häntä kaikki. Silti haluaa olla yhdessä. Mä en vaan enää tiedä, haluanko minä.

Ei mun suru huonosta parisuhteesta ole ainutkertainen ja kiva kun jaatte omia kokemuksia niin saa siitä perspektiiviä omaankin tilanteeseen.



Usein mietin että voi kun olisin nähnyt nuo piirteet miehessä jo aiemmin,siis ennen lapsia.

Ehkä jotain pientä olikin mutta ei mitään mistä olisi voinut päätellä mihin loukkoon joudunkaan.



Mies taitaa rakastaa sitä mitä voin hänelle tarjota,ei minua. Jos mulla vaikeaa esim. raskausaikana saan tuta heti sen tuskan kun en ole tsemppinä siivoamassa tms. Ei tunne empatiaa minua kohtaan. Tuntuu oudolle kun tuo on yleisesti ottaen juuri sellainen "hyvä mies",kaikki kehuvat miten hyvä isä jne.

Mutta kuten sanoin kotona toisin.



Tiedän jo nyt että jos eroamme niin mies alkaa kuntoilla ja käyttää kaikki voimansa uuden "täydellisen naisen"etsintään ja kun se on saavutettu hän voi olla taas oma puhumaton sohvaperuna itsensä.



N.2vuotta sitten mies katsoi minua ekan kerran halveksuntaa huokuen,aloin itkemään koska vanhoista suhteista jo tiesin mitä tuo katse tarkoittaa...Se on menoa nyt :(



ap

minäkin mietin, että kunpa olisin tiennyt. Ja, ilman lapsia olisin jo kaukana. Erokin tuntuu hankalalta, mies käyttää jo nyt lapsia riitojemme kapuloina, niin jos eroaisimme niin miten sitten.



Minunkin miestä pidetään hyvänä miehenä, ja muille sitä onkin. Parisuhteessa asia on vaan toisin. Itse olen niin väsynyt arjen pyörityksestä, että yritän vaan vältellä pahimpia konflikteja ja riitoja, että arki sujuisi edes jotenkin. Joskus itsehillintäni pettää ja sitten tulee kunnon riita.



Olen yrittänyt miettiä mistä tämä sai alkunsa, en vaan keksi. Enkä toisaalta tiedä milloin on aika luovuttaa..



20

on turha olettaa että vastaus tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta että nyt riitti. Oma itsekunnioitus tässä vaan rapisee kun näyttelee sivuosa-roolia omassa elämässään mutta olempa ollut luksusluokan kynnysmattona ainakin :)



Minä ainakin vielä selittelen paskaa suhdetta pienillä lapsilla,kun on niin rankkaa ja niin uuvuttavaa ei ole parisuhde aikaa jne.



Miehellä on olematon vastuunottokyky..

On ollut ennen minua naimisissa ja tämänkin selitti jotenkin niin että hänet huijattiin naimisiin ja oikein painotti että hän ei sitten ollut se joka kosi!Naurettava ipana.



Itse olen sanonut hänelle usein että minulta ei tuollaisia vahinkoja pääse sitten sattumaan että jos joskus pettäisin tekisin sen täysin tietoisesti(kuten kaikki). En voi sietää tuollaista aikuiselta ihmiseltä...siis "Hups miten mä oikein naimisiin päädyin"



ap

Ex-vaimon kanssa käytiin samalla terapeutilla ensin hän, sitten yhdessä kaksi kertaa ja lopuksi eron varmistuttua minä muutaman kerran itseäni terapoimassa. Minulla alkoi käydä terapeuttia sääliksi, kun eksä sanoi oikeastaan vain että haluaa asumuseroon, muuten oli aivan lukossa. Terapeuttikin totesi toisen kerran jälkeen että ei kannata jatkaa enempää. Parisuhde on sitoutumisen ja tahdon asia.

Itselläkin toinen petollinen suhde menossa, eikä kummassakaan ole herunut arvostusta. Ensimmäinen mies poltti, ryyppäsi, hakkasi ja petti. Kaiken muun olisin kestänyt mutta en pettämistä. Ensimmäisestä suhteesta jäi harmittamaan se, kun yritin pelastaa suhteen kaikin keinoin paitsi pariterapialla. En kuitenkaan enää jaksanut olla suhteessa niin kauan, että olisimme kokeilleet sitä enkä edes ollut varma olisiko hän edes suostunut. En yrittänyt pelastaa suhdetta myöskään hankkimalla lapsia, sillä hänen ex oli yrittänyt sitä eikä onnistunut, joten en kokenut järkeväksi toistaa hänen virhettään.

Nykyisestä suhteesta taas on 3 ja 6 vuotiaat lapset. Heidän takiaan myös ajattelen, että kannattaako erota ihan kunnolla ja muuttaa reilun 300km:n päähän miehestä vai jäädä saman katon alle mutta eri kerrokseen. Nykyinen mies on kuin edellisen miehen vastakohta, paitsi, että edellinen mies ei arvostanut naisia mutta nykyinen ei arvosta ketään muuta kuin itseään. Ennen ajattelin, että nykyinen mies olisi täydellinen jos hän suostuisi tekemään kanssani asioita. Edellisessä miehessä hyvää oli ainoastaan se, että teimme jatkuvasti jotain. Teen kaikkia inhottavia asioita nykyisen miehen mieliksi jotta hän tekisi samoin vuokseni mutta jo suhteen alkuvaiheessa hän sanoi, ettei varmasti tee sellaisia asioita joita hän ei halua. En muista oliko meillä silloin jo lapsia. Entinen mies sanoi, ettei koskaan lopeta pettämistä. Olisi pitänyt uskoa molempia jo aluksi niin monilta virheiltä olisi säästytty. Nykyinen mies on kuitenkin ruvennut huutamaan jos sanon, että en saa tässä suhteessa kunnioitusta. Hän jopa sanoi, että hakkaa minut mieluummin kuin ottaa mielipiteeni tai tunteeni huomioon. Hänen mielestään olen itsekäs kun edes vaadin tuollaisia asioita. Minusta jopa tuntuu, että hän on huijannut minut tähän suhteeseen saadakseen lapsia. Eikä hän välitä heistäkään. Miehellä on edellisestä suhteesta 14 ja 16 vuotiaat lapset ja olen huomannut, ettei mies huolehdi heidän perustarpeiden täyttymisestä. Minun on pitänyt huolehtia heistäkin. Mies haluaa lapsia vain seuratakseen heidän kehitystään muttei tajua vaikka sitä, että lapset tarvivat kasvuvaiheessa jatkuvasti uusia vaatteita, hän ei käsitä sitä, että vanhat jäävät jossain vaiheessa pieniksi. Miehen lapsista huolehtiminen lähti juurikin siitä, kun ostin toiselle uudet ulkovaatteet kun edelliset olivat jääneet pieniksi jo pari vuotta aiemmin. En muista, mikseivät he käyttäneet ulkovaatteita jotka olivat heidän päällään tänne tullessa. Mies ei koskaan suostu tekemään niitä asioita joita hänen lapsensa haluavat ellei se kyseinen asia satu kiinnostamaan häntäkin eikä hän esim. kysele koskaan vanhemmilta lapsiltaan miten heillä on mennyt kun he tulevat tänne. Hän ainostaan saattaa kysyä, että mitä koulussa oli ruokana tai mitä liikuntatunnilla tehtiin. Jos jompikumpi kertoo oma-aloitteisesti jotain niin mieheni ei koskaan kysy lisätietoja. Mies ei myöskään aina ota kaikkia perheenjäseniä yhteiseen tekemiseen. Kun vanhempi lapsistamme oli pieni niin mies ei koskaan ottanut meitä minnekään vaan meidän piti aina jäädä kotiin. Samaten hän saattoi ilmoittamatta lähteä vanhempien lastensa kanssa jossain. Nykyään hän voi lähteä kaikkien lasten kanssa johonkin ja jättää minut kotiin. Ajattelin ennen, että minäkin pääsisin osaksi perhettä kun meillä on yhteisiä lapsia mutta niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Mies on aina kohdellut minua kuin jotain ulkopuolista. En kaipaa sitä, että minulle tuotaisiin kukkia tai minulle sanottaisiin, että minua rakastetaan mutta sen edes haluaisin, että minua arvostettaisiin yhtenä perheen jäsenenä mutta se tuskin tulee koskaan toteutumaan ellei sitten sen perheterapian avulla.