Parisuhdeterapiassa käyneet,oliko apua?

Minunkin mieheni on kaikkien mielestä se "hyvä" mies, kukaan ei uskoisi, millainen hän on kotona minua kohtaan. Minäkin pyrin nykyään välttelemään konflikteja, koska en lasten takia haluaisi, että kotona on koko ajan kireä ilmapiiri ja riitaa.



Ja minäkin tunnistan tuon halveksuvan katseen. Muistan sen ajan, kun mies katsoi minua ihaillen ja halua silmissään, sitä ei ole enää näkynyt vuosiin. Vaikka tekisin mitä, en voi hänen vaatimuksiaan täyttää. Se on täysin mahdotonta. Jos vaikka olen siivonnut, laittanut ruokaa ja pyykännyt koko päivän, löytää hän valittamista vaikkapa siitä, että en ole ulkoillut kahta tuntia lasten kanssa.



27

Jos tunnistat tuon halveksuvan katseen merkityksen jo aiemmista suhteista, kannattaa kenties myös miettiä miksi ihastut miehiin, jotka pitkällä tähtäimellä eivät ole hyviä miehiä.



Olen itse ollut kerran vastaavan miehen kanssa suhteessa (luojan kiitos ei lapsia), ja tunnen monia naisia, joita viehättää tuollainen miestyyppi. Kerta toisensa jälkeen käy sitten samoin, lunta tulee tupaan.



Yksi heistä on nykyään yh, ei halua ketään miestä. Yksi on hyväksynyt elämänsä miehen sylkykuppina. Yksi taistelee rajusti jatkuvasti pettävän miehen kanssa, lapsikin syntyi tuohon onnelliselta näyttävään kulissiin 10 vuoden riitelyn jälkeen.



Mieti jo, miten tunnistaisit tyypin kaukaa, ettet enää sorru heidänlaisiinsa.



Mutta kaikista eniten toivon, että saisitte asianne kuntoon terapiassa!

Eikö kukaan ole käynyt vai onko tuo ihan turhaa räpiköintiä koko "terapia"?

Sieltä saa ihan hirveesti työkaluja ja ajateltavaa itsetä, ja suhteesta ja miehestä. Mulle oli aivan yllätys, että mitä mieheni oikeesti ajatteli ja mitä ajatuksia ja kokemuksia hänellä oli.

Ei me keskenmämme osata puhua ja asiat menee aina samaa rataa; mä kuuntelen hetken, sitten mä sanon jotain, sitten mies sanoo aina jotain samaa, sitten se jatkuu ja jatkuu ja riita on valmis.

Ikinä emme oikeasti kuuntele, mitä toinen sanoo.



Aivan täysin käsittelemättä miehellä oli esim. isäsuhte. No,voihan sitä hokea, että ihan mulkku ukko, mutta ei se ole asian käsittelemistä. Ei sitä edes osaa. Pariterapiassa nousi esiin hirveesti asioita, joita me vaan tehdää ja reagoidaan, ja jotka johtuu ihan jostain muista asioita, kuin siitä varsinaiseta riidan aiheesta , josta riidellään.



Se kannattaa, se on mielenkiinstoista, siinä oppii itsestään ja toiseta ihan hirmu paljon. JOs teille sitten kuitenkin jossain vaiheessa tulee ero, niin sekin tulee sitten oikeista syistä, eikä vaaan tässä nykyisessä kaaoksessa!

riippuu paljon terapeutista. Niitä on monenlaisia, olemme monella käyneet, kunnallinen on nyt ja ihan hyvä.

Kiitos vastauksista. Kun kävi selväksi että sinne meidänkin tie vie niin olen itse yrittänyt muuttaa tapaani kuulla ja sanoa asioita. Mies ei pysy kuitenkaan kehityksessä mukana vaan jankkaa koko ajan samaa ja suoraan sanoen tunnen järjetöntä vihaa tuota otusta kohtaan noina hetkinä :(



Pelottaa suuresti miten tässä käy. Mua vaivaa tosi paljon se miten itsestäänselvänä mua tässä suhteessa pidetään ja epäilenkin pystyykö mies muuttumaan tuossa asiassa..

ap

että hänen seurassaan mopo ei lähde käsistä, vaan hän osaa kiinnittää huomion johonkin sellaiseen, mihin ei itse osaa. Uskon, että terapeutti pystyy kysymään mieheltä sellaisia kysymyksiä, ettei hän jää jankkaamaan, vaan pääsee eteenpäin.



Hyvähän se on, että sinä vihaat. Pahinta olisi, jos olisit välinpitämätön. Silloin tienne olisi lopussa

Lisäksi ymmärtää että kumpikin on oman kasvuinympäristön tulos. Riitelemäänkin oppii oikein :). Meillä esim. minä töksäytän kaikki heti ulos ja lauhdun 5 minuutissa. Mies taas hautoo kaikkea kuulemaansa monta päivää kunnes suuttuu.



Meillä parisuhde pelastui pettämisen jäljiltä terapian avulla

Vaan sitä ettei toinen kuuntele, eikä muuteta tilannetta! Sinä siis et kuuntele. Vaikka "muutat tapaasi" niin silti se mies tuntee ettei häntä kuunnella. Sä vaan muutat tapaa olla toiselle vittumainen.

sanookin asiansa aika rumasti syyttämällä sinua.



Mies todennäköisesti jankkaa siksi, että hän kokee, että sinä et kuuntele häntä. Siksi hän toistaa omaa sanomaansa kerta toisensa jälkeen, jotta saisi sanomansa perille.

että riitaan tarvitaan aina kaksi. En tosiaan oleta vain miehessäni olevan vikaa ja tuosta syystä olen yrittänyt lähestyä noita ongelmia erikautta mutta on totta että ihan sama miten sanoo jos toinen ei vaan kuuntele.



Tuntuu että olen joko tai tilanteessa. Joko "alistun"suhteeseen jossa en saa kuulla mitään positiivista itsestäni ei yksinkertaisesti mitään rakkauden merkkejä mutta lapsilla on molemmat vanhemmat ja elämä siinä mielessä helpompaa tai sitten eroamme. Sressi paskasta suhteesta raukeaa ja minun elämäni voi "alkaa" mutta pienet lapset joutuvat matkaamaan kahden kodin väliä ja varmasti tappelisimme myös heistä :(



Minä olin niitä ihmisiä ennen lapsia että jankutin aina ettei suhteeseen saa jäädä "vain"lasten takia ja myönnän nyt ettei minulla ollut pienintäkään hajua mistä tuolloin puhuin..

ap

että riitaan tarvitaan aina kaksi. En tosiaan oleta vain miehessäni olevan vikaa ja tuosta syystä olen yrittänyt lähestyä noita ongelmia erikautta mutta on totta että ihan sama miten sanoo jos toinen ei vaan kuuntele. Tuntuu että olen joko tai tilanteessa. Joko "alistun"suhteeseen jossa en saa kuulla mitään positiivista itsestäni ei yksinkertaisesti mitään rakkauden merkkejä mutta lapsilla on molemmat vanhemmat ja elämä siinä mielessä helpompaa tai sitten eroamme. Sressi paskasta suhteesta raukeaa ja minun elämäni voi "alkaa" mutta pienet lapset joutuvat matkaamaan kahden kodin väliä ja varmasti tappelisimme myös heistä :( Minä olin niitä ihmisiä ennen lapsia että jankutin aina ettei suhteeseen saa jäädä "vain"lasten takia ja myönnän nyt ettei minulla ollut pienintäkään hajua mistä tuolloin puhuin.. ap

että tuli ihan kuin omalta näppikseltäni, aiemman suhteen aikana. Suhde tuntui ihan toivottomalta ja päällimmäisin tunne oli lähinnä viha, varmaan molemmin puolin. Yritettiin (no, yritettiin mitä yritettiin) vuosia, käytiin terapiassa ja luvattiin muuttua. Kumpikaan ei oikeasti muuttunut, suhde oli jo siinä jamassa että ei ollut ripaustakaan kunnioitusta ja käsiksikin mies oli jo käynyt. En nähnyt hänessä oikein mitään hyvää ja ymmärsin kyllä, ettei hänkään minussa. Kuitenkin lasten takia halusin minäkin sinnitellä, ja sinniteltiinkin, pitkään.

Mutta ei vihasta voi enää oppia rakastamaan. Inhoan sitä ihmistä edelleen, vaikken enää vihaakaan, niin paljon paskaa olen häneltä saanut, ja ihan omaa sädekehää kiillottamatta, myös tarjoillut. Pettäminen oli varmaan ainoa asia, jota ei tapahtunut, muuten iskettiin vyön alle alituiseen.

Kun lapsetkin alkoivat oireilla, tajusin, että yrittäminen loppuu, "ehjä perhe" ei ole sen arvoista, kun ehjäkin ydinperhe voi olla pohjamutia myöten rikki. Kaikkea ei vaan voi pelastaa, edes sen terapian myötä.

Eikä me siellä oikeasti edes opittu. Mies oli siellä hyvin pintakorea ja oli ymmärtävinään asioita joista puhuin (lasten kasvatus, rajat, oikeudenmukaisuus, riiteleminen kahden kesken eikä lasten kuullen), mutta oikeasti mikään ei muuttunut, sinne mentiin vain pitämään kulisseja yllä.

Meillä ei ollut muuta ulospääsyä enää siitä vihan kierteestä kuin ero. Jos toista ei arvosta eikä kunnioita eikä näe mitään hyvää, vaikea sitä on enää pelastaa.

Ja voi luoja kuinka onnelliseksi tulin, kun viimein pääsin omaan kotiin...

Kyllähän minä tuosta ajanjaksosta paljon opin, opin että minä ansaitsen parempaa ja opin myös, kuinka voin olla kumppanille parempi. Ymmärsin mitkä on ne merkit, mistä pitää jo alkaa työstämään, ikinä ei tilannetta saisi päästää siihen pisteeseen missä me oltiin.

2 vuotta erosta löysin elämääni miehen, jollaista olen etsinyt. Kiltti ja hellä, rakastava ja rakastettava. Tuon kanssa minä olen onnellinen, hänelle minä haluan olla hyvä vaimo, kunnioitan hänen arvojaan ja valintojaan ja ehkä iänkin myötä olen itsekin kypsynyt paremmaksi ihmiseksi.

En toki kehoita sinua eroamaan, todella hienoa, että käytte tuolle polulle ja yritätte vielä. Jos suinkin yhtään voit kuvitella, että suhteellanne on vielä mahdollisuus, niin go for it. Mutta älä jää onnettomaksi, ethän...?

Tsemppiä, ihan valtavasti!

Kiitos kun jaksoit kirjoittaa. Tuo on mulle erittäin tärkeää kuulla että elämä jatkuu kävi miten kävi.

Olen ollut aika suossa itsekin noiden pienten lasten kanssa ja mätä suhde siinä sivussa on saanut jo ajattelemaan että tämä on aina tätä.



Kaikenkaikkiaan on tunne että tämä kaikki on minun käsissäni. Mies sanoo että vaadin paljon,vaadin rakkautta ja kunnioitusta jos se on paljon en tiedä mitä sanoa enää :(



Saanko kysyä nro 11 että minkä ikäisiä teidän lapset oli erotessanne? Miten jatko noiden lasten kanssa...Huh pelottaa

ap

PYstytkö vielä analysoimaan, mikä suhteessanne meni alunperin pieleen? Minkä neuvon antaisit nuorelle minälle näin jälkiviisaana?

Kiitos kun jaksoit kirjoittaa. Tuo on mulle erittäin tärkeää kuulla että elämä jatkuu kävi miten kävi. Olen ollut aika suossa itsekin noiden pienten lasten kanssa ja mätä suhde siinä sivussa on saanut jo ajattelemaan että tämä on aina tätä. Kaikenkaikkiaan on tunne että tämä kaikki on minun käsissäni. Mies sanoo että vaadin paljon,vaadin rakkautta ja kunnioitusta jos se on paljon en tiedä mitä sanoa enää :( Saanko kysyä nro 11 että minkä ikäisiä teidän lapset oli erotessanne? Miten jatko noiden lasten kanssa...Huh pelottaa ap

Oikeasti, mulle kävi tässä niin hyvin kuin voi, on ihanaa olla päivästä toiseen ONNELLINEN! Eikä se onni johdu (yksin) tästä uudesta miehestä, vaan siitä, että mulla ei ole se jatkuva ahdistunut olotila päällä. Se välimaasto, kun ei tiedä mitä pitää tehdä ja pelko siitä, että se "epäeläminen" ja vatvominen jatkuu koko elämän loppuun, kun ei osaa nauttia elämästä, kun jokaisen tyhjän hetken mietit, että mitä sitä elämälleen tekis. Onko mun onneni/onnettomuuteni niin tärkeää, että sen vuoksi pitäisi rikkoa perhe? Kestettiinhän sitä ennenkin, ihan varmasti ei meidän isovanhemmat ole olleet aina niin onnellisia ja seesteisiä kuin nyt ovat - ehkä minäkin voin joskus vielä olla tuon miehen rinnalla onnellinen, tai edes tyytyväinen... No, varmaan tiedät nämä ajatukset, veikkaan että olet vatvonut samoja.

Mun lapset oli 5 ja 4, eli periaatteessa juuri ne pikkulapsivuodet päällä, joiden läpi pitäisi vaan jaksaa porskuttaa. No, en jaksanut, en pystynyt. Oikeutin päätökseni itselleni myös sillä, että mies on käynyt jo käsiksi, ja että lapset alkoivat oireilla (tuhrimista, levottomuutta).

Ja hei, se ero on kumppanin ja lasten rakastamisessa, että lapsia osaa rakastaa ehdoitta, juuri sellaisina kuin ne ovat, pikku outouksineen ja hankalinekin luonteenpiirteineen... Miestä kohtaan ei tarvitsekaan (voi?) kokea samanlaista pyyteetöntä rakkautta, totta kai kumppanilta odottaa jotain "vastalahjaksi", ja vähimmillään se on juuri rakkautta ja kunnioitusta! Eli totta kai sinä vaimona vaadit ja tarvitset juuri sitä, ilman kunnioitusta ei yksinkertaisesti voi ylläpitää lämmintä parisuhdetta.

Meillä on mennyt tosi hyvin lasten kanssa, molemmilla on uudet puolisot ja satuttiin löytämään oikein järkevät ihmiset, ei ole mitään ikäviä äiti- tai isäpuolia kuvioissa, vaan lapsella neljä läheistä, rakastavaa aikuista elämässään ja kaksi rauhallista, lämmintä kotia.

Ymmärrän että pelottaa, pelottaa ajatuskin. Kumpikaan päätös ei varmasti tunnu automaattisesti hyvältä, siksihän sitä ihminen jahkaakin vuosia. Kumpaakin päätöstä tulet takuuvarmasti katumaan monta kertaa. Juju onkin siinä, että valitset sen, kumpaa kadut vähemmän...

nro 11

PYstytkö vielä analysoimaan, mikä suhteessanne meni alunperin pieleen? Minkä neuvon antaisit nuorelle minälle näin jälkiviisaana?

En oikein tiedä. Kai mentiin liian nuorina yhteen, kumpikaan ei varmaan oikein tuntenut edes itseään. Oltiin aina tosi erilaisia, silloin nuorena toisen erilaisuus oli piristävää, mutta lopulta se oli se, joka kävi eniten ahdistamaan.

Mutta missä kohtaa itse suhde lähti vinksalleen, en osaa sanoa. Ehkä itse sain ensimmäisenä kokea sitä kunnoituksen ja rakkauden puutetta ja yritin vaan kestää ja ajatella, että suhteet muuttuu. Lopulta oli vaikea itsekään enää jaksaa rakastaa, kun ei saanut sitä vastakaikua, sitten alkoi riitely, jonka myötä meni kunnioitus... Tai jotain semmoista.

Lopulta kyti koko ajan. Pienestäkin eriäväisyydestä lähti maailmanluokan sota päälle, kun ei osattu enää muutoin asioita käsitellä, vyön alle iskettiin miten parhaiten taidettiin.

Sen olen ainakin ottanut opiksi tähän suhteeseen, että vaikka kuinka toinen ottaisi sillä hetkellä päähän, niin nimittelyyn ei lähdetä. Emme myöskään haistattele emmekä lauo mitä tahansa sylki suuhun tuo, mieluummin otetaan pieni time-off ja puhutaan sitten, kun voi jo kontrolloida sanomisiaan. Tällaisten pikkujuttujen myötä säilyy se kunnioituskin.

11

Oletko minä tulevaisuudesta? Toivottavasti.

Lasten ikäerokin tuntui sopivan kuvioon :)

ap



Ps:taidan laittaa tämän ketjun miehelleni

Eilen raivostuin silmittömästi kun mies kyyditsi erästä sukulaista töiden jälkeen.

Minä jos koskaan olen pyytänyt kyytiä on vastaus aina"eikös ne bussit kulje". Eli joku muu kuin minä saa aina rusinat pullasta kun kyse tuosta äijästä :(



Pikku juttuhan tuo ja tiedän suuttuneeni pienestä mutta noin ne hommat menee meillä isommissakin asioissa..

ap

Eilen raivostuin silmittömästi kun mies kyyditsi erästä sukulaista töiden jälkeen.

Minä jos koskaan olen pyytänyt kyytiä on vastaus aina"eikös ne bussit kulje". Eli joku muu kuin minä saa aina rusinat pullasta kun kyse tuosta äijästä :(

Pikku juttuhan tuo ja tiedän suuttuneeni pienestä mutta noin ne hommat menee meillä isommissakin asioissa..

ap

Ei tuo ole "pikkujuttu", että joutuu arvoasteikossa viimeiseksi.

Toivottavasti saat pariterapiassa väännettyä rautalangasta, miltä miehen teot tuntuvat sinulta. Ja tasapuolisuuden nimissä toivon samaa myös miehen suunnalta.

Oletko minä tulevaisuudesta? Toivottavasti. Lasten ikäerokin tuntui sopivan kuvioon :) ap Ps:taidan laittaa tämän ketjun miehelleni

Sitten sulla ainakin on pullat hyvin uunissa! =D Ja hei, tiedän tosi hyvin sen tunteen, että kun itse yrittää, hitto soikoon käsi sydämellä YRITTÄÄ muuttua edes vähän paremmaksi edes hetkittäin ja toinen ei anna sille mitään arvoa eikä edes huomaa, niin paljonpa siinä huvittaa yrittää edes.

Muistan monta keskustelua, jotka aloitin hyvässä hengessä kaikkien parisuhdeoppaiden (kyllä, niitä tuli luettua yksi jos toinenkin!) oppien mukaisesti, että "tiedän, että olen itsekin tehnyt virheitä ja haluan yrittää muuttua, jos sinäkin", mutta toinen vaan tarttuu siihen, tyyliin että "just niin oletkin paska", niin hyvä henki keskustelussa loppuu siihen paikkaan!

Parisuhde on kaikkinensa aikamoinen laiva. Jos sitä lähtee luotsaamaan parikin astetta vinoon, niin voi miettiä, mikä on se suunta sitten vaikka 10 vuoden päästä. Kuinka vinossa, vai korjaileeko kurssia koko ajan pitkin matkaa, joka on tietysti työläämpää, mutta 10 vuoden päästä sulla voi ollakin parisuhde, jossa edelleen kunnioitetaan toisiaan.

11