Musta tuntuu etten mä enää tunne miestäni. Enkä jaksais tutustuakaan.
Se on muuttunut niin paljon siitä kun teini-ikäisinä alettiin seurustelemaan. Varmaankin parempaan suuntaan. Se tuntuis olevan nyt huomaavaisempi, miehekkäämpi, komeampikin. Eli parempi kuin silloin alkuun. Toisaalta mulla on tainnut iän myötä tasovaatimukset nousta enkä jotenkin jaksais panostaa siihen että saisin itseni rakastumaan siihen mieheni uuteen persoonaan, joka siitä on tullut huomaamatta tässä kaiken kiireen: lasten syntymien, talonrakennuksen, työkiireiden lomassa. Mun on tavallaan ikävä sitä pikkupoikaa joka se oli vielä esim esikoisemme syntyessä. Ikävä sitä suhdetta joka meillä silloin oli. Silloin toivoin että se aikuistuisi ja miehistyisi ja nyt kun niin on käynyt (ylittänyt odotukset tämä muutos) niin minä oudoksun häntä. Hän on nyt niin eri ihminen kuin silloin joskus etten osaa enää samalla tavalla rakastaa. Pitäis kait tsempata ja tutustua häneen ja saada sitä säpinää aikaiseksi mutta joku tökkäsee vastaan.
Nyt kun tiedostan tämän ja myönnän niin ehkä tilanne alkaa edetä kohti parempaa parisuhteen tilaa.