Lahdinpa kaupungille downini kanssa ja tulipas koettua miten tuijottavia te aikuiset olette moni kaantyi viela peraan ja yksi sanoi etta voi saali nuorta aitia?

mutta usein mietin, että mitenköhän noi pärjää. Itsellenikin povattiin downin syndroomaa sairastavaa lasta (pitkä juttu) ja mietin usein, että mitenköhän mä olisin pärjännyt kuinka hyvin sittenkään. Olethan lukenut Saimista! Ihana lapsi ja pääsee nyt aikuisena omaan kotiin. Huima tarina ja huima kasvukertomus.

Meidän nurkilla on 12-vuotias lapsi vaunuissa ja happipulloissa. Kaikki on jo tottuneet siihen, eikä kukaan mitään tuijota. Myötätuntoa vain tunnemme.



Älä pilaa elämääsi!

Voimia.

Olen kummitäti Down pojalle enkä ole koskaan kokenut mitään tuijottamista. Päin vastoin jos jotain kommentteja on tullut niin ne ovat olleet vain positiivisia. Pojan omat vanhemmat kohtelevat poikaa kuin tervettä lasta eivätkä korosta vammaisuutta olemalla itse kuin tikku perseessä. Maailmasta ei millään ennakkoluuloiset ihmiset lopu pahinta se on jos oma äiti on ennenkaikkea sitä. Hakeuduppa lapsesi kanssa muiden Downperheiden seuraan niin huomaat kuinka täyttä elämää voi viettää.

Kalskahtaa todella ilkeälle että määrittelet lapsesi " minun Downikseni" .

down-pojan äiti ja en juuri koskaan ole huomannut tuijottelua ainakaan ilkeässä mielessä..ja oikeasti, jos joku tuijottaa niin ei siihen sen kummemmin kannata kiinnittää huomiota.



Positiivisuutta kehiin, varmasti monesti elämässä tulee vastaan vielä asioita jotka " loukkaa" tai ihmetyttää eli ei kannata turhaan katkeroitua ja ajatella aina sitä mitä muut ajattelevat lapsestasi, tärkeämpää on auttaa lastasi elämään mahdollisimman onnellinen elämä " tuijotteluista" huolimatta.

Vierailija:

Kalskahtaa todella ilkeälle että määrittelet lapsesi " minun Downikseni" .

Mutta mietihän nyt JOHTOPÄÄTÖKSESI uudestaan, ap! Miksi ihmeessä edes harkitset palkitsevasi tuijottajat " siivoamalla" erilaisen lapsesi pois näköpiiristä, sisätiloihin? Älä hemmetissä. Ei kun leuka pystyyn vaan ja baanalle!



Olet kyllä oikeassa siinä, että tuo on paksumman nahkan kasvattamisen paikka. Onneksi useimmat ihmiset silti tietävät, että down-lapset ovat aivan yhtä rakkaita vanhemmilleen kuin muutkin.

Jos olen joskus sattunut tuijottamaan, ei katseeni ole ollut pahansuopaa. Toisinaan käyn miettimään kuollutta lastani, joka olisi ollut vammainen, jos olisi vielä saanut elää.

Muillakin on elämässään ristinsä kannettavana.