Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Vaikea äitisuhde ja miten sen kanssa selviää?

22.10.2008 |

Olen viettänyt juuri monta päivää äitini seurassa ja sen kyllä tuntee.Olo on masentunut ja lannistunut. Tapaamme muutaman kerran vuodessa ja aina monta päivää kerrallaan sillä asumme kaukana toisistamme.

Vaikea selittää tilannetta tarkalleen, mutta ajattelin jos jonkinlaista vertaistukea löytyisi tätä kautta.Tämä kun on aika arka aihe.



Äitini on todella suorapuheinen ja utelias. Tölväisee sammakoita suustaan tuon tuosta ikävään sävyyn. Hokee aina ettei halua meidän asioihin puuttua,mutta sanattomasti onnistuu viestittämään mielipiteensä kyllä erittäin hyvin.Ja nämä mielipiteet kun ovat pääasiassa kielteisiä eikä meidän tai minun ratkaisuja tukevia. Ilmeillä,eleillä ja puhumattomuudella kun saa paljon asioita viestitettyä.Huomaan kuinka hän tarkkailee perhe-elämäämme ja parisuhdettamme,hän ei osaa sitä peitellä eikä tunne sanaa hienotunteisuus.



Tiettyyn rajaan asti koitan antaa mennä toisesta korvasta sisään,toisesta ulos,mutta sitten tulee raja vastaan ja minun on pakko ottaa tietyt asiat esille. Ongelma on,että äidilläni ei ole minkäänlaisia valmiuksia ottaa kritiikkiä vastaan,vaikka yritän sen kuinka kauniisti tahansa tehdä.Kääntää aina kaikki minun syykseni ja kun tätä yritän selittää,hän syyttää siinäkin minua kuinka kohtelen häntä kohtuuttomasti jne. jne. Suurin ongelma on siis nimenomaan,että saa käännettyä kuitenkin lopulta kaiken niin,että kaikki syy on minussa,eikä myönnä itsessään mitään.Onneksi mieheni tukee minua täysin,sillä tuntee myös äitini sen verran hyvin.



Suoraan sanottuna minulla on olo,etten saa äidiltäni sitä hyväksyntää ja pyyteetöntä tukea,jota varmaan jokainen äidiltään haluaa. Muiden läheisten ihmisten kanssa (anopin,appiukon,isän jne.) tätä ongelmaa ei ole,tunnen saavani tukea sekä itselleni että koko perheelleni. Koska äitini ei ole valmis keskustelemaan rakentavasti,en saa tätä asiaa sitä kautta ratkaistua. Ja sitten asiat jäävät muhimaan mieleeni ja yksin koitan niiden kanssa selvitä.Todella rankkaa ja kuluttavaa.



En tokikaan halua suhdetta katkaista.Lapsenlapsilleen hän on rakas ja auttaa paljon käytännön asioissa silloin kun on luonamme.Ennen kun sain lapset,emme viettäneet paljonkaan aikaa yhdessä,joten tilanne ei päässyt kärjistymään. Teinivuosina ja varhaisessa aikuisuudessa olin aika omillani ja vaikka minulla oli onglemia (liiallista juhlimista,irtosuhteita,yleistä elämänhallinnan puutetta jne.) ei äitini ollut tukenani,vaan sulki silmänsä ja keskittyi silloiseen parisuhteeseensa. Hänen miessuhteensa ovat kaikki loppuneet melko lyhyeen,joten siksikin tuntuu hassulta nämä hänen parisuhde- ja perhe-elämäneuvonsa.



Ongelmia siis on ja paljon.Ja kuten sanoin suurin ongelma on äitini tapa kieltää kaikki ongelmat ja kääntää nämä välien selvittelyjen syyt kaikki minuun.Se ahdistaa.Itse olen valmis myöntämään omat heikkouteni ja vastaamaan sanoistani ja teoistani,hän ei. Mietin jo,että pitäisikö mennä ulkopuoliselle juttelemaan ja selvittämään pahaa oloani,jonka äitini saa aikaiseksi.Muuten tunnen voivani hyvin,avioliitto on onnellinen ja perhe-elämä sujuu,vaikka rankkaa välillä onkin,niinkuin kaikilla.



Onko muilla ollut vastaavaa ja miten olette asian kanssa pärjänneet? Olisin onnellinen,jos kuulisin muista samassa tilanteessa olevista.Huomasin myös,että jo tämä kirjoittaminen auttoi.Parhaalle ystävälleni olen asiasta puhunut,mutta muuten asia on aika arka ja hankala selittää,joten en mielellään kaikille tätä ala tilittämään.Kiva,jos luit,on aika vaikea pueka tilannetta sanoiksi,paha olo vaan sai kirjoittamaan,toivottavasti jonkinlaisen käsityksen tilanteesta sai.Ja asia on nyt tosiaan niin pinnalla,kun olemme juuri olleet tiiviisti yhdessä.

Kommentit (12)

Vierailija
1/12 |
15.02.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kovasti paljon olen miettinyt ja elänyt samoja asioita kuin sinä Syysmyrsky ja monet vastaajat. Ennen lasta äitisuhde on mitä on eikä sillä ole niin painoarvoa, mutta lapsen myötä kaikki saa niin kovin eri merkityksen. Itse muuttuu, kasvaa... Onko se sitten niin kuten eräs ystäväni sanoi, että aikuisuuden merkki on että uskaltaa tehdä itsenäisiä päätöksiä miettimättä mitä muut ovat siitä mieltä. Olisihan se siis varmaan outoa jos mitään prosessia ei oman äidiksi tulon myötä syntyisi omaan äitiin. Vai? Täytyyhän kuitenkin itse ottaa vastuu äitinä omasta lapsestaan, perheestään ja elämästään (viimeistään tällöin.. Heh.) Pakko siis irrottautua oman äidin hallitsevuudesta tai oli se mitä tahansa.



Itse kävin juttelemassa perheneuvolan psykologilla jo raskausaikana kun ajatukset alkoivat myllertää. Helpottavaahan se oli selkeyttää ajatuksia. Tilanne paheni heti lapsen syntymän myötä, kun meilläkin se mummi tunki nenänsä rumalla tavalla joka asiaan jne. Yhteentörmäyksiä tuli ja pitkiä taukoja kyläilyihin.



Mutta ihanaa se on ollut, kun on lapsella se oma mummi ja siitä suhteesta yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni. Välillä savu nousee korvista, mutta mummin ja lapsen suhteen takia on pakko jaksaa... niin olen ajatellut etenkin nyt kun äidilläni todettiin vakava sairaus ja ennuste ei ole kovin pitkä.



Aikaa ole ikinä loputtomiin. Mummi on lapselle tärkeä. Jos ajattelee minkä mallin oma äiti on saanut omalta äidiltään...Sodan jälkeinen sukupolvi ei tainnut paljon lämpöä saada osakseen. Piti vain selvitä. Itse tietysti haluaisi olla se joka sen "kylmän ketjun" katkaisee eikä siirrä omiin lapsiin. Itse ainakin haluaisin, että asioista voisi aina puhua oli se mitä tahansa. Oman äidin kanssa kun se ei ole ollut ikinä mahdollista eikä edelleenkään. Se on aina yhtä surullista.



Miten asian kanssa sitten pärjää? Onneksi on ystäviä ja ihmisiä kenen kanssa voi puhua ja jakaa ajatuksia. Toista kun ei voi muuttaa... vain itseään. Anteeksianto on myös tärkeää.



Voimia!!!

Vierailija
2/12 |
08.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eilen juuri itkeskelin pari tuntia puhuttuani äitini kanssa puhelimessa. Minun äitini on hyvin ystävällinen ja aina valmiina auttamaan. Kääntöpuolena on sitten se, että tasaisin väliajoin hänen on pakko purkaa paha olonsa. Sen hän osaa tehdä vain haukkumalla. Eilenkin olisi pitänyt kuulla jo ensimmäisten sanojen äänensävystä, mitä on tulossa, mutta oli ollut liian monta viikkoa taas hyvää aikaa, en osannut varoa. Siinä ryöpyssä ei säästy juuri mikään, mutta erityisesti mieheni ominaisuudet tulee tarkkaan ruodittua, mielellään myös miehen suku ja välillä vähän muitakin sukulaisia, minä myös siinä sivussa. Odotan meidän perheen iltatähteä kahden koululaisen jälkeen ja olen ollut jo viikkoja sairaslomalla supistusten vuoksi, ja tässä tilassa ei jaksaisi ihan kaikkea. Syytökset ovat oikeasti välillä pähkähulluja ja älyttömän loukkaavia, mutta mukana on välillä asiaakin, ei voi niputtaa kaikkea "sairaaksi". Olen valinnut strategiaksi vaikenemisen. Puolustautua en saa, koska se saa vain vimman nousemaan "kyllä mää tiedän, että sää aina puolustat kaikkia muita ja minä olen aina väärässä". Vielä en ole uskaltanut katkaista puhelua. Minua ei vaadita pyytämään anteeksi, mutta toisaalta anteeksipyyntöä ei myöskään koskaan tule. Eilen sentään, kun oli ensin kaikki karmeudet ladeltu (meillä on oikeasti sekaista, mutta äitini mielestä se uhkaa lastemme hyvinvointia ja varmaan mielenterveyttäkin eikä moista ole missään muualla, minua kuulemma uhkaillaan, etten uskaltaisi valittaa mistään ja mieheni suku on niin tärkeää, että pitäisi lapsetkin mieluiten naittaa serkuilleen, ettei tule vierasta verta sukuun, "mitäs siitä vaikka se olisikin sukurutsaa" (suora lainaus) jne., sitten pitkä valittelu vuorotellen siitä, kuinka meille ei apu kelpaa, vaikka annettaisiin ja siitä, kuinka me kaipaamme vanhemmiltani vain apua ja pompotamme heitä), ja äiti alkoi rauhoittua, niin puhelun loppupuolella huomasi, että minä olin kovin hiljaa. "Nyt mää kyllä pahoitin sun mielesi". Kappas vaan. Ensimmäistä kertaa mietin välien katkaisemista, mutta ei minusta ole siihen. Asumme 15 km päässä toisistamme enkä muutenkaan halua katkaista lasten välejä isovanhempiin, ja ymmärrän jossakin määrin äitiäni: surkean huono itsetunto ja jonkinlainen alemmuuskompleksi. Tiedän myös, että tämä myrsky rauhoitti tilanteen taas muutamaksi viikoksi ja taas kun pääsiäisenä mennään, niin meitä kohdellaan kuin piispaa pappilassa. Pitäisi oppia puhumaan vain yhdentekeviä asioita, ei koskaan mitään meidän perheeseen liittyvää, koska kaikkea voi käyttää meitä vastaan. Kun lapset olivat pienempiä, yleinen virsi oli uhkailu ottaa yhteyttä sosiaaliviranomaisiin. Selvyyden vuoksi: olemme molemmat absolutisteja, henkisesti normaaleita, kumpikin töissä, väkivaltaa ei ole, vaikka toki välillä riidelläänkin, suurimpia syntejämme on televisiottomuus ja elämä maatilalla, lapset ovat koko ajan pärjänneet hyvin niin kerhoissa kuin koulussakin eikä kummallakaan ole ollut muita pidempiaikaisia ongelmia kuin yökastelu ja isommalla hiukan äkkiväärä luonne ja pienemmälle taipumusta rehentelyyn. Aina välillä mietin, kauanko pitää kuunnella. Minut on kasvatettu kunnioittamaan vanhempia ja kuten sanottu, tiedän, että takana on pakko olla jotakin sairautta, ei normaali ihminen sano tyttärelleen puhelimessa tämän lähtiessä synnytyssairaalasta, että "nyt niitä on siellä jo neljä kärsimässä" viitaten meidän + mieheni veljen lapsiin. Tästä raskaudesta on yrittänyt udella, oliko vahinko vai tarkoituksella, koska minä olen liian vanha jo (kesällä 40, itse on saanut lapsensa 34- ja 37-vuotiaana), mutta olen päättänyt olla vastaamatta. Yhdelle kaverilleni ja kummitädilleni (äitini sisar) puran silloin tällöin järjettömimpiä juttuja, veljelleni myös toisinaan, muuten vain yritän unohtaa. Nyt oli taas rauhallinen kausi ja uskaltauduin puhumaan enemmän perheestämme. Äiti ei koskaan soita meille, koska soittaa kuulemma aina väärään aikaan, minä soitan n joka toinen päivä nyt, kun olen kotona, töissä ollessani huolehdin, että vähintään kaksi kertaa viikossa. Jos puhelin soi ja äiti on siellä, voi olla melko varma, että jotakin paskaa on tulossa niskaan, poikkeuksia on näiden vuosien aikana ollut ehkä 5 tai 6. Kerran olen uskaltanut sanoa kunnolla vastaan: äiti oli auttamassa siivoamisessa ennen nuoremman ristiäisiä ja alkoi naputtaa kaikesta mahdollisesta, ja silloin päätin puolustautua. Veljeni pääsee pienemmällä, koska asuu kauempana, mutta minä koen lapsuuden muistoni valoisampina kuin hän. Ehkä osasin paremmin unohtaa tai ehkä pääsin kilttinä ja pärjäävänä tyttönä pienemmällä. Jaksellaan taas eteenpäin. Puhuminen ja kirjoittaminen kyllä auttaa, joskus tuntuu vain siltä, että ei kehtaisi kaikkea edes puhua, edes sille parhaalle ystävälle. Toisaalta ei se hänenkään äitisuhteensa ongelmaton ole, hän vain sanoo itse lujemmin vastaan. Yhdessä sitten pyöritellään päätä, että mitä kaikkea sitä voikin aikuinen ihminen aikuiselle lapselleen sanoa.

Voimia!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/12 |
22.10.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Narsistinen persoonallisuushäiriö on oireyhtymä, johon kuuluvat muun muassa seuraavat

piirteet: itsekeskeisyys, manipuloivuus, hallitsevaisuus ja tunteettomuus.

Tunnetasolla tällainen ihminen on pinnallinen, impulsiivinen, kateellinen, toisia omiin tarpeisiinsa käyttävä, ihailua vaativa, itsestään ja ominaisuuksistaan suuria kuvitteleva, vastuuton, ei koe syyllisyyden tuntoa ja lisäksi hänellä on empatian puute. Hän ei ota riittävästi huomioon muita ihmisiä tai heidän tarpeitaan ja oikeuksiaan, vaan käyttäytyy ylimielisesti ja röyhkeästi. Hänellä ei ole kykyä tai halua myötäeläytyä toisen tilanteisiin tai tunteisiin. Narsismin avulla hän suojautuu pienuutta, avuttomuutta, keinottomuutta, kateutta ja riippuvuutta vastaan.

Lisää tietoja löytyy Narsistien Uhrien Tuki ry:n sivuilta. Siellä on myös keskustelupalsta, jossa voi jakaa tuntojaan. Tsemppiä!

Vierailija
4/12 |
23.10.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Neuvoni on se, että älä vietä niin pitkiä aikoja hänen seurassaan. Älä katkaise välejä, mutta ole jämäkkä.

Vierailija
5/12 |
31.10.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ongelmasi kuulostaa hyvin vastaavalta kuin itselläni. Tosin asumme äitini kanssa samalla paikkakunnalla, joten näemme aika usein. Otamme usein yhteen, kun äitini yrittää sekaantua asioihimme ja kertoa omia mielipiteitään, jotka ovat AINA OIKEITA. Hän ei tietenkään ole koskaan missään asiassa väärässä. Ja meillä myös riidat kääntyvät aina niin, että "minä kohtelen häntä huonosti, enkä arvosta häntä, olen loukannut häntä jotenkin" jne. vaikka ensin hän on loukannut jollain kommentillaan minua ja olen sanonut sen hänelle ääneen. Olen huomannut, että hän ei kestä mitään itseään kohdistuvaa kritiikkiä ja hän on kaikessa paras, oikeassa jne. Olen huomannut kateutta esim. raha-asioissa, kenellä on hienoin talo, kallein auto jne. Näin vanhempana olen tajunnut, ettei se ole normaalia omalta äidiltä.



Minulla ei ole oikein mitään neuvoja sinulle asiaan, koska itse kamppailen saman asian kanssa. Sen olen huomannut, että jos haluan pysyä äidin kanssa kuitenkin väleissä, joudun itse joka kerta soittamaan ja pyytämään häneltä anteeksi, vaikka hän olisi itse pahoittanut mieleni. Olen ottanut sen niin, että minä olen meistä se järkevämpi ja "aikuisempi", ja tuskin äitini tuosta mihinkään muuttuu. Se minua vähän pelottaa, miten hän tulee jatkossa sekaantumaan asioihimme, kun meille on mieheni kanssa tulossa ensimmäinen lapsi. Täytyy vaan yrittää pysyä tiukkana ja pitää oma päänsä. Tsemppiä sulle, ymmärrän sua täysin!

Vierailija
6/12 |
05.11.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tutulta kuulostaa hankala tilanteesi.



Äitisuhteeni on ollut aina etäinen. Äiti on jollakin tavalla ollut aina voimakas ja hallitseva, mutta samalla etäinen ja asioihin puuttumaton, jos ne ovat negatiivisia tai hankalia, jos hänen niissä olisi pitänyt olla jämäkkä ja sanoa EI. Tästä syystä koen äitini myös välinpitämättömänä. Hän ei ole osannut olla se Oikea vanhempi, joka on läsnä lapsen iloissa ja MURHEISSA. Jos mulla oli pahamieli, en voinut sitä näyttää koska se olisi tuonut äitille murhetta! kritiikkiä hän ei siedä ja sitä on vaikeata hänelle antaa, hänestä tulee oitis marttyyri jos kritiikkiä saa. Yksi asia mikä suhdettamme heikentää on se, että minä olen sisaruksista nuorin. Se ainainen vauva ja minun sanomisia/tekemisiä/koulutusta/työta tai ylipäätään mitään ei koskaan ole pidetty minään, kun minä ole vauva, eikä vauvan puheista tarvitse välittää kun se ei mitään tai näitä asioita ymmärrä! Eli en saa tukea sisaruksiltani, kun myös he pitävät minua vauvana!



Muutin aikaisin pois kodista. Opiskelin ja en olltu hirveästi äitini kanssa tekemisissä, tai olin kyllä, mutta ei kertonut enää itsestäni mitään. Äitini ei todellakaan tunne minua, vaikka ehkä niin luulee.



Vasta lasten syntymän jälkeen minulle tuli äitisuhteesta kriisi. Pyörittelin asioita ja mietin ja vatvoin millainen äiti minulla on ollut ja minkälainen itse haluan olla. Onneksi on tämän käynyt läpi. Osaan ehkä olla toisenlainen parempi? äiti omille lapsilleni. No ainakin osaan keskustella ja käsitellä myös niitä vaikeitakin asioita ja ottaa vastuu vanhemmuudesta ja asettaa rajoja lapselle.



Kriisi eteni niin, että otin äidistä suuren riidan jälkeen etäisyyttä. Silloin sanoin suuni ja pääni puhtaaksi. kerroin, ettei näin voi jatkua, ja sanoin myös että olet äitini, lasten mummo, meidän pitää tulla jollakin asteella toimeen, mutta minulle on tullut nyt raja vastaan. Enempää en siedä vähättelyä, kuuntelemattomuutta, ylitsepuhumista... Sanoin myös , että jos me ei osata aikuisen tavoin keskustella niin on parempi olla keskustelematta. mielestäni tämä ei ole riitelemistä vaan estämme tällä riidat.

Tämän jälkeen en kertonut henk.koht asioistamme paljoakaan. Vain hyvää päivää, kaunis ilma, kiitos ja anteeksi tasolla yritin pysyä. Mutta tekemisissä olimme edelleen kuitenkin. Myös äitini vaikeni omista asioistaan. Sittemmin tilanne on hiukan parantunut, voin taas olla oma itseni, tosin vieläkään en avoimesti voi jutella. Aina kun aikaisen suuni omista mielipiteistä minun pitää olla varuillani. Sillä reaktio voi olla arvaamaton ja loukkaava. Mutta itseni kanssa olen päässyt sinuiksi asian kanssa. Ajattelin myös terapiaa tai jotain ulkopuolista apua hakevani yhdessä vaiheessa, mutta pääsin tuon vaiheen yli, kun puhuin hyvälle ystävälle ongelmistani/asiata. Hän toimi kotipsykologinani aj tämä auttoi. Päässä asiat saivat uuden järjestyksen, olen saanut itsevarmuutta omalle toiminnalleni. Äiti pitäköön omat ongelmansa, minä en niitä ja häntä aio parantaa tai opettaa. jos hän ei osaa jutella, niin sitten ei jutella!



Mutta minä en esimerkiksi voi kasvatustavoistani pitää kiinni, kun äiti on läsnä. Hän ei voi noudattaa meidän tapojamme. Hän vain kulkee kengät jalassa sisällä, vaikka sen tietää, ettei meillä niin tehdä. Aina tästä joutuu huomauttamaan. Hän saattaa hymyillä ja nyökyttää päätään kun annan neuvoja, mutta ilme kertoo sen että puhu mitä puhut, minä teen niinkuin itse ajattelen ja usein neuvot ja ohjeet valuu toisesta korvasta ulos jos ne ylipäätään on mennyt toisesta sisään.



Hiukan on hajanainen teksti, mutta toivottavasti jotakin tästä ymmärrätte =)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/12 |
07.11.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen myös nyt raskausaikanani paljon pohtinut äitisuhdettani ja hänen suhtautumistaan minuun. Olen toki tätä ongelmaa läpikäynyt jo aikaisemmin, mutta nyt tosiaan siksi, että haluan olla toisenlainen äiti omalle lapselleni. Miten välttää nuo virheet?



Olen mieheni kanssa keskustellut asiasta ja hän on ollut hyvä juttutoveri. Hänen ohjeensa on ollut : "ole tekemisissä, mutta vain sen verran kuin itse jaksat". Äitini ei sekaannu elämäämme, mutta toisaalta sillä viestittää minulle ettei ole minusta kiinnostunut. Aikaisemmin yritin pitää yhteyttä, mutta sitten jossain vaiheessa, kun aloin pohtimaan asioita, tajusin ettei äitini ollut soittanut minulle kahteen vuoteen! Asuimme silloin eri paikkakunnilla ja minä olin se, joka soitti ja kävi katsomassa. Äitini ensimmäiset kommentit silloin olivat "Olenkin jo odottanut, että soitat/ otat yhteyttä", "Mietinkin jo mitä teille kuuluu". Hän ei ollut voinut soittaa, koska pelkäsi häiritsevänsä minua (?). Kun kerroin meneväni naimisiin (35-vuotiaana) ensimmäiset sanat olivat "voi tyttö rukka".



Äitini kohdalla olen miettinyt hänen omaa elämäänsä ja todennut, että kun hän tuntee olonsa epävarmaksi/ hylätyksi, alkavat "vanhemman nauhat" soimaan ja hän sanoo asioita, jotka on kait omilta vanhemmiltaan/sisaruksiltaan/opettajilta aikoinaan kuullut. Ne ovat opittuja ja siinä piirissä olleet hyväksyttyjä sanomisia. Todellisuudessa äitini oppimat nauhat usein ovat hyvin toista loukkaavia ja toisen tunteita vähätteleviä. En ole tätä asiaa pidemmälle miettinyt, sillä minä en ole se, joka äitiäni pystyy/jaksaa auttaa, mutta tämän oivalluksen avulla olen päässyt ulos itseni syyllistämisestä.



Olen käyttänyt äitini kanssa valkoisia valheita paetakseni hänen seurastaan silloin, kun nuo vanhemman nauhat alkavat pyöriä liian vahvasti ja tunnen tulevani loukatuksi/ei kuunnelluksi. Olen viimein oppinut jo suojelemaan itseäni.



Perhettään ei voi valita, mutta onneksi ystävät voi! Jos itse haluat muuttaa asioita, ja toinen ei lähde muutokseen mukaan, niin kannattaako jäädä kiinni suhteeseen, joka aiheuttaa pahaa oloa.



Voimia ja jaksamista

Vierailija
8/12 |
08.11.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen painiskellut paljonkin äitisuhteeni kanssa. Jo ennen kolmatta raskautta kävin välillä kipeästikin läpi äitisuhdettani, koska halusin olla erilainen kuin oma ätini, mutta jouduinkin joissakin asioissa huomaamaan, että teen samoja virheitä kuin hän. Tämä tietenkin aiheutti omat kriisinsä. Kolmannen raskauden aikana vatvoin aika kipeästikin tätä äitisuhdetta, hänen ensimmäinen kommenttinsa kuultuaan raskaudestani olivat: "Et kai. Ihan tosi? Et kai? No, mikäs siinä, kyllähän tähän maailmaan lapsia mahtuu. Mitenkäs sinun opiskelut?" Koin, etten saa äidiltäni sitä tukea äitiyteeni, mitä kaipasin. Välillä oli vaikeata edes nähdä koko ihmistä, koska tuntui, etten pysty suhtautumaan häneen mitenkään. Vaikka yritin järkeillä, että hänellä itsellään on ollut vielä kipeämpi äitisuhde, niin silti oli välillä vaikeata tunnetasolla olla reagoimatta. Äidilläni on myös ikävä tapa kääntää konfliktit aina sen toisen osapuolen syyksi, olen tästä keskustellut myös sisaruksieni kanssa. Ja voi sitä piilomerkitysten, huokailujen yms. määrää...



Nyt tuntuu, että olen jotenkin päässyt irti äidistä. Tulemme hyvin toimeen, en odota liikoja häneltä/suhteeltamme, välillä tietenkin ottaa päähän enemmän ja vähemmän. Suosittelen menemään puhumaan jollekin ulkopuoliselle. Minusta tuntuu, että jos olisin hakeutunut jonkun ulkopuolisen juttusille jo ennen kolmatta raskautta, olisin varmasti säästynyt monelta murheelta.



Nyt olen kuitenkin sinut tämän jutun kanssa. Voi tietysti olla, että jonkin ajan kuluttua jotain ponnahtaa taas esiin ja vatvon taas samoja juttuja... ;)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/12 |
09.11.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja lisää mielelläni kuulen edelleen.Paljon on tullut hyviä pointteja ja erityisesti vika viesti kolahti.Mun odottaessa meidän kolmatta kysyi äitini "oliks se ihan suunniteltu?" ja vielä kahteen otteeseen eri puheluiden aikana!!Nielin kiltisti nuo kommentit kunnes oli pakko soittaa takaisin että olen pahoittanut mieleni. Eikä sitäkään oikeen voinut ymmärtää. Huh,tuostakin on jo kolmisen vuotta aikaa ja silti kun muistelen tulee paha mieli ja suuttumus eli ei oo tilanne oikeen hanskassa vieläkään mun puolelta. Oon saanu ja tietosesti ottanu etäisyyttä nyt,kun tiedän etten näe häntä taas vähään aikaan.Annan hänen soitella ja jutellaan sitten lähinnä säästä ja lapset saa jutella mitä tykkäävät.



Toinen asia,joka tuntui tosi tutulta oli nuo huokaukset, ilmeet, pienet kommentit, äänen sävyt ym. jotka kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Se on ihan kauheeta,kun mielipiteet tulee niin voimakkaasti esille (ja nimenomaan ne negatiiviset) ilman sanojakin. Eikä äidilläni ole kyllä mitään tarvetta mielipiteitään edes salata ainakaan mun kohdalla.

Hui,kun alkaa taas oikeen raivostuttamaan,ei haluais energiaa tuhlata tällaiseen,joten jos nää ongelmat jatkuu (ja miks ei jatkuis) pitää asialle varmaan tehdä jotain. Välillä meilläkin on jopa hauskaa yhdessä ja monta vierailuakin on mennyt mukavasti,mutta välillä sitten se toinen ääripää ja kannan taakkaa sitten turhan pitkään. Lohduttavaa kuitenkin tietää etten oo yksin ja jotkut sai kiinni tästä ongelmasta.Mua ei auta edes sisrukset,oon ainut lapsi.Voisin kuvitella että sisarukset vois olla voimavara,jos välit ois läheiset. Ei oo varmaan mikään äitisuhde täysin mutkaton,mutta kyllä toisille on vissiin annettu vähän enemmän tätä selvitettävää...

Vierailija
10/12 |
19.11.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itselläni on myös ollut heikko äitisuhde. Äitini on yrittäjä ja todella "kova", koska maailmassahan pitää pärjätä, eikä saa epäonnistua. Myöskin tunteikkaat hellyyden osoitukset jäi pienenä saamatta.



Äidistäni voisin kertoa vaikka mitä kontrolloivia kauhutarinoita, mutta mieluummin kerron, kuinka itse pääsin eteenpäin.

Aloin avopuolisoni avustuksella pohtimaan, mikä minusta tuntuu pahalta äitini käytöksessä ja miksi. Kävimme yhdessä kaikki asiat läpi ja sain itkeä ja purkaa hänelle pahanolon pois. Teimme tätä monta iltaa peräkkäin, kunnes aloin itse ymmärtämään, mitä puhun ja miksi. Tuolloin aloin nähdä myös ratkaisut.

Lopulta ymmärsin sen, että en ole koskaan saanut äidiltäni tukea elämässä, eli en tule koskaan sitä saamaan. Hyväksyin sen tosiasian, että hän on itseään täynnä oleva ihminen ja on vain pääasia, että hänen elämänsä on kunnossa. Selvä, joten turha odottaa minulta enää mitään. Eli annoin hänelle luvan jatkaa elämäänsä valitsemallaan tavalla ja mikä pääasia; annoin itselleni luvan elää elämääni eteenpäin ja jatkaa ihan omalla tielläni.

En enää yritä saada äitiäni ymmärtämään minua (olen siis perheemme "taiteilija-luonne" , herkkä ympäristölle, ihmisille sekä heidän sanoille), hänen ei tarvitse ymmärtää minua jos ei halua. En pysty pakottamaan häntä muuttamaan ajatusmaailmaansa, mutta minä itse voin muuttaa omaa suuntaani elämässä. Katkaisin siis itse napanuoramme.



Nyt elän hyvää ja onnellista elämää avopuolisoni kanssa 400km päässä äidistäni ja hänen vielä enemmän kontrolloivasta aviomiehestä (joka ei siis ole isäni!). Näemme muutamia kertoja vuodessa ja se riittää. Hän on huomannut, ettei pysty enää vaikuttamaan elämääni, koska en kerro enää mitään elämästämme. Puhelumme koostuvat arkipäivän asioista ja en anna hänelle puheenaiheita, mistä hän voi takertua elämääni ja ns. näpäyttää.



Itse en ole äiti, enkä vielä valmis siihen. Osittain koen äitini käytöksen olleen syynä siihen, etten ole koskaan tuntenut palavaa halua olla äiti. Uskon, toivon ja luotan siihen, että luonto pitää huolen siitä, että saan vielä joku päivä tuntea halua olla oman lapsen äiti.. ja olla täysin erilainen äiti kuin omani on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/12 |
01.12.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Aluksi huomautan vain siitä, että ensimmäisen vastaajan uumoilut narsismista olivat aivan liikaa: ihminen voi olla hankala olematta narsisti. Jotkut ovat luonteeltaan ärsyttäviä ja itsekeskeisiä, narsismi taas on luonnehäiriö/-vika, eikä kuvauksesi kyllä täyttänyt niitä merkkejä. Äitisi vaikuttaa kyllä kiinnostuneelta asioistasi (jopa liikaakin), ei halua itselleen huomiota vaan, haluaa, että teet asiat hänen tahtonsa mukaan.



Itselläni on myös tälläinen äitisuhde, joskin tällä hetkellä on helpottanut, koska vain otin härkäpäisesti asiat puheeksi. Välit oli melkein poikki vuosi sitten jonkin aikaa, mutta siitä ne sitten elpyi hilljalleen. Äitini on juuri sellainen, että kyselee ihan hirveästi ja loukkaantuu, ellen kerro asioistani hänelle. Itse taas olen sitä mieltä, että aikuisen ihmisen tekemiset ja päätökset ja lastenkasvatus yms. ei kuulu millään tavalla vanhemmille. Niistä kerrotaan, jos itse haluaa. En kerro omista viikonloppureissuistani tai siitä, mistä juttelen ystävieni kanssa, vaikka hän kyselee (lue: utelee). Huokaukset ja tuhahdukset ja moninainen kirjo erilaisia "äänensävyjä" ovat tulleet tutuiksi, ja kun lopulta ärsyyntyneenä kysyy, mikä taas vaivaa, niin äiti loukkaantuu, että onpa kumma kun ei täällä saa enää huokaillakaan. Hänessä ei koskaan ole vikaa, hän tekee aina oikein, hänen huokailunsa eivät tarkoita mitään jne jne jne. Lista on tältä osin loputon. Kun aletaan keskustella asioista, niin marttyyrivaihde heitetään kehiin välittömästi: niin, niin, kaikki on aina hänen syytään, hän on täysin epänormaali, kun kyselee lastensa kuulumisia, ja aina hänellä on joku kummallinen äänensävy: ei varmaan osaa puhua ollenkaan! Tämä on kuin puhuisi esimurrosikäisen kanssa! Itse olen valmis myöntämään omat vikani ja virheeni auliisti, mutta hän ei koska hänessä ei vikoja ole. Tai sitten hänessä on kaikki vialla. Kaikki päätyy siihen, että kun sitten menettää hermonsa, keskustelu muuttuu riidaksi. Riidan jälkeen äiti kysyy, ootko jo rauhoittunut, pyydätkö anteeksi, kun tuolla lailla hikeennyit. Onpa kumma jos toinen hikeentyy, kun tämä yksi ottaa nenä pystyssä sanomaa vastaan kuin tiiliseinä....



Tulipas pitkä vuodatus, pääsi vissiin padot murtumaan. =) Mutta joo, tää on helpottanu hetkeksi, lähinnä siksi, että oon väkisin puhunu asioista äitin kanssa, sisko ja isäkin on puhunueet. Vaikka vastaanotto oli koko ajan yhtä "avointa", ilmeisesti jotakin meni silti perille, vaikkei myöntäisikään sitä kuuna kullan valkeana. Lisäksi olen pitänyt kiinni omista rajoistani hyvin tiukasti: sanon suoraan, etten kerro, jos kysyy jotain sopimatonta, ilmoitan, että päätin näin ja näin, ja teen asiat omalla tavallani, vaikka olisi vieressä neuvomassa. Kova kovaa vastaan.

12/12 |
21.09.2023 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tää on vanha keskustelu, mutta pakko liittyä mukaan, jos vaikka joku näitä lukee vielä.

Olen todella pahoillani puolestasi. :( Mutta oma äitini on aivan samanlainen!!

Oma äitini kuluttaa kaiken energiani. Hän asuu minusta onneksi yli 400km päässä, näämme vain pari kertaa vuodessa. Haluaisin vieläkin vähemmän tapaamisia. Äitini pommittaa minua tekstiviesteillä silti melkein joka päivä. Koen sen uuvuttavaksi, ja kun otan etäisyyttä, alkaa samantien suurempi pommitus miksi et vastaa?? :(

Jos äidiltäni kysyttäisi, hän olisi varmasti maailman ihanin ja paras äiti. Mielestäni äitini on törkeä, manipuloiva, jakaa mielipiteitään vaikka niitä ei ole koskaan kysytty, tunkee nenänsä asioihini, kontrolloi ja kommentoi omia raha-asioitani, vaikka nämä asiat eivät hänelle kuulu.

Olen lapsuudenkodistani muuttanut jo 10-vuotta sitten pois opiskelemaan, olen naimisissa ja hyvässä työssä. Olen itse todella onnellinen. Meillä on mieheni kanssa asiat todella hyvin. Uskon äitini olevan kateellinen ja hänen vihansa kumpuaa sieltä. :(

Äitini esimerkiksi kommentoi raha-asioitani. Kommentoi uuden auton ostoa pinnalliseksi, kalliita huonekaluja pinnalliseksi ja olen tyhmä, kun niitä ostan. Äitini on siis todella pienituloinen, asuu todella vanhassa rivitalossa, ajaa todella vanhalla autolla ja kaiken pitäisi olla todella vaatimatonta, mutta hänen mielestään hän pitää kulisseja yllä. Hän pyytää itselleen joka toinen kuukausi rahaa omiin laskuihin ja selittää, miten hän kyllä maksaa takaisin neljän kuukauden päästä. Koskaan en ole senttiäkään saanut takaisin, joten en anna hänelle mitään. Tästäkin hän saa jonkun tantrumin aikaan, olen kuulema kyvytön ymmärtämään häntä, ja voin omia rahojani tuhlata, (perus asumiseen ja elämiseen menee rahat), mutta en hänelle niitä anna ja minun syytäni sekin, kun hän ei laskujaan saa maksettua.

Äitini myös aina sanoo, kuinka oma elämäni on oma elämäni ja se ei hänelle kuulu. Silti aina kommenttia, tuomitsemista ja noita tylyjä katseita saan niskaani. Ilme kertoo jo pelkästään kaiken, joka tuntuu pahalta. :(

Aina hänen vieraillessaan, saan törkeää kommenttia siivoamisesta, miten teen sen niin huonosti tai jotain. Joka tuntuu tietenkin uskomattomalta, koska äidilläni on aivan todella sotkuinen koti. Hän on kaukana täydellisestä. Mutta hän on silti täydellinen ja aina oikeassa.

Mieheni ymmärtää minua onneksi ja koen hänet suureksi voimavaraksi tilanteessa! Olen hänen kanssaan tästä puhunut paljonkin. Äidilleni en voi tästä mitään sanoa, koska silloin alkaa myös se uhrautuminen, hän on täydellinen ja hänessä ei ole mitään vikaa. Olen häntä kohtaan vain ymmärtämätön.

Kun otimme koiranpentua, äitini suuttui, kun en huolinut hänen nimiehdotuksia, vaan halusin nimetä koiran itse. Hän kirjaimellisesti ei puhunut minulle kuukauteen sen jälkeen.

Onko jonkun muun äiti myös tällainen? Tunnen välillä olevani niin yksin, kun tätä on hankala kenenkään kanssa ottaa puheeksi, tuntuu siltä, että kaikilla muilla on aina aivan ihana äiti.

Olen pahoillani tästä vuodatuksesta, mutta tämä kirjoittaminen jo auttaa. Jospa nämä tavoittavat jonkun vielä näin vanhasta ketjusta ja on myös muille tueksi!