Lue keskustelun säännöt.
Tulikohan sanottua liian rankasti lapselle?
19.10.2008 |
Varsinkin ikätaso huomioon ottaen? Poika on 5 v. ja tänään oli päivä, ettei mikään kelvannut ja kaikesta vaan natisi ja kitisi koko ajan (no, niitä päiviä on aika useinkin). Tänään kuitenkin oli päivä, jolloin sai äidiltä oikein spesiaalihuomiota, eli teimme kivoja juttuja ihan kahdestaan ja pienemmät sisarukset olivat isän kanssa.
No, aikani yritin lohdutella ja ymmärtää poikaa ja kysellä, että mikä harmittaa ja oot varmaan väsyny jne., mutta kun mikään ei auttanut, niin aika kipakasti ja tomerastikin luettelin kaikki ne kivat asiat, jotka äiti on sinua ajatellen ja sinun takiasi tänään tehnyt, että "voisit olla vähän kiitollisempi ja ottaa itsekin vastuuta siitä, että meillä kaikilla on kiva olla. Että ei sitten jatkossa tehdä tällaisia kivoja juttuja, jos siitä on seurauksena tuollainen kiukuttelu" jne.
Sorruin siis syyllistämiseen ja itseni marttyyriksi tekemiseen, mikä ei suinkaan ole ihanteeni. Sikäli olen oikeastikin sitä mieltä, että vanhemmat eivät ole vain lasten viihdyttäjiä ja palvelijoita, vaan lasten täytyy itsekin osallistua perheyksikön hoitamiseen, toisista välittämiseen ja toisten (myös vanhempien) tunteiden huomioonottamiseen, mutta tuli ehkä sanottua turhan syyllistävään sävyyn ja turhan nuorelle lapselle. Saarna kylläkin tuntui tehoavan, poika oli loppuillan selvästi huomaavaisempi.
Mutta kysymys kuuluukin siis: olinko liian vaativa 5-vuotiaalle? Monen mielestä tämä ei ehkä ole vakava tai iso asia, mutta itse olen sille herkkä, koska itse kasvoin kotimarttyyrin kanssa. Äitini osasi syyllistää ja hänelle sitten koetin parhaani mukaan olla mieliksi.
Kommentit (7)
Ajattelitko, että poika ehkä nyt kiukutteli, kun hänellä oli sopiva hetki kiukutella sinulle. Olit vastaanottavainen pojan kiukulle, muuten sulla ei taida olla oikein aikaa, jos viisivuotiaalla on useampiakin pikkusisaruksia. Fiksua siinä mielessä, että tajusit olevasi kohtuuton, viisivuotias ei ole vastuussa sinun hyvinvoinnistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että lapsi tajus että haluat olla oikein spesiaali kiva äiti tänään, ja ajatteli että nyt hänkin saa ehkä luvan kanssa purkaa suhun pettymyksiään ja turhautumisiaan. Koki siis, että nyt äiti sulattaa kaiken tänään. Ei se varmaan ollut kiittämättömyyttä, vaan lapset ei oo sellasia että sais heti kohteliaan palautteen panostuksestaan ja ystävällisyydestään.
Ei 5-vuotiaalta voi odottaa tosiaan kauheesti empatiaa, huomioonottamista ja kohtuullisuutta, vaan nehän on tunteidensa vietävissä. Et varmasti tarkottanut sitä, ettet koskaan enää tee mitään kivaa lapsen kanssa... minäkin päästän suustani vastaavia tylytyksiä vihaisena, mitä kadun jälkeenpäin varsinkin kun se pieni kiukuttelija tuhisee jo unten mailla ja on niin lutusen näköinen... se on inhimillistä mutta tuntuu että pitäs kasvaa vanhempana siinä. Voithan yrittää huomenna vielä ottaa asiaa esiin.
Koetko syyllisyyttä siitä että sulla on monta lasta joille pitää jakaa huomiota, tuntuuko että se 5-vuotias jää liian vähälle?
Täällä palstoilla kyllä riittää niitä täydellisiä äitejä, jotka eivät koskaan hermostu lapsilleen, mutta jos nyt ihan tosielämää ajatellaan, niin et sinä mitään kamalaa ole kertomasi perusteella sanonut.
Miksi syyllistämistä pidetään niin pahana asiana? Minusta on paljon pahempaa, että lapset eivät opi ottamaan vastuuta omista tekemisistään. Paljon pahempaa on myös se, että lapsia ei auteta ulos siitä harhasta, että maailma pyörii heidän napansa ympärillä.
Ja ihan terveellistähän tuo on lapsen ymmärtää, että joistakin asioista pitää olla kiitollinen eikä pitää itsestään selvänä, että kaikki ovat täällä vain minua varten.
Terveisin varsin epätäydellinen äiti, koulutukseltaan kasvatustieteen maisteri :-)
Totta on se, että syyllistän itseäni usein liikaakin ja tunnen syyllisyyttä siitäkin, että esikoiselle jää liian vähän aikaa. Mutta esikoinen on kyllä vahva persoona, ei odota sopivaa hetkeä kiukulleen vaan antaa tulla, olipa tilanne mikä tahansa. Eli en koe, että mitenkään tarkkailisi äidin fiiliksiä, että uskaltaako purnata. Joskus suorastaan tuntuu, että saisi vähän tarkkaillakin, mutta toisaalta en just halua samaa, mitä itse lapsena koin.
Vitosen kanssa kuitenkin vahvasti samaa mieltä, että jossain vaiheessahan lapsen on myös opittava, että koko maailma ei pyöri hänen ympärillään tai hänen pillinsä mukaan. Mutta sepä se juuri onkin: missä vaiheessa ja minkä ikäisenä?
t. Ap
käsittääkseni lapsi ymmärtää juuri noin 5-vuotiaana sen, ettei maailma pyörikään hänen ympärillään. Ja on paras ymmärtääkin se, ettei jää narsistiksi.
Ei tuo nyt niin kamalaa ollut, mitä sanoit lapsellesi.... Minäkin sanon samoin, tosin vasta vähän myöhemmin, 6-7 -vuotiaasta alkaen. Kysyn joskus, että miksi minun pitää olla sulle kiva, jos sinä et ole minulle kiva...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että lapsella on niin turvallinen olo, ettei pelkää äidin hylkäämistä vaikka purkais kiukkuaan. LIian kiltti lapsi voi varoa suututtamasta vanhempiaan jotka ehkä liian vaativia ja tiukkoja.
Mielestäni äiti voi suuttua lapsen käytöksestä ja siitä lapsi oppii että ihmiset reagoivat tuolla tavalla jos heille porsastelee. Sitten on syytä syyllisyyteen jos alkaa runttaamaan lasta, haukkumaan, kiljumaan tms primitiivistä tai jättää lapsen yksin.
Arvelen että monilapsisen perheen lapsi oppii aika luonnostaan, ettei maailma pyöri hänen napansa ympärillä. Tulee tommosia turhautumisia ja kiukutteluja, se kuuluu asiaan ja helpostihan siitä suuttuu lapselle, onhan se ärsyttävää. Varsinkin jos on oikein kerrankin yrittänyt panostaa lapseen, viettänyt "laatuaikaa" ...
Eli mua kiinnostaa yleisemminkin tietää, mitä mieltä muut on: ärsyttääkö ketään koskaan lasten kiittämättömyys? Mikään ei kelpaa, vaikka yrittää miten olla mieliksi ja tehdä kivoja juttuja? Tietysti aina näin ei ole, mutta joskus kumminkin. Se oma ärsytys tuntuu jotenkin lapselliselta, mutta kai se on myös inhimillistä...