Pelkään menettäväni lapseni..

Uskon siihen, että tämä on suhteellisen normaalia, koska en minä päivät pitkät noita asioita ajattele. Joskus on vaan niitä päiviä ja hetkiä, kun sitä miettii ja suree ja pelkää. Pelko ei ole se päällimmäinen tunne vaan rakkaus ja ilo =)



-AP

Mulla alkoi tämä menettämisen pelko jo raskausaikana. Nykyisin suurin pelkoni on, että joku vahingoittaa lastani...sieppaa, raiskaa, pahoinpitelee. Tai että tyttäreni joutuu onnettomuuteen. Jo pelkkä kavereiden aiheuttama mielipaha(pikkulikkojen juttuja) raastaa sydämeni verille.



Välillä tuntuu, että sekoan tähän pelkoon, välillä on hieman rennompi olo. Nyt tosin ei sitä rennompaa kautta ole tullut pitkään aikaan, kun koko ajan tulee vastaan uutisissa mitä kauheimpia juttuja.



Pitäs varmaan jutella jo ammattiauttajien kanssa tästä ongelmasta...

Sitä vain huolehtii ja huolehtii, vaikka lasten pitäisi antaa itse tehdä omat virheensä ja kouliintua tähän maailmaan, jossa ei todellakaan ketään kohdella silkkihansikkain.

ainakin monet tunteesi kuulostivat tutuilta. Sillä erotuksella, että monien mielestä olen suhteessa lapseni ikään ylihuolehtiva. Itse jouduin kohtaamaan esikoisen kohdalla heränneet pelontunteeni karvaasti odottaessani toista lastamme. Hän osoittautui vaikeasti vammaiseksi ja jouduin synnyttämään hänet etuajassa, vauva kuoli syliini. En voinut suojella häntä. Pahimmat pelkoni tulivat todeksi.



Jotenkin olen pystynyt kuitenkin jatkamaan eteenpäin ja ymmärrän, etten voi näiden kokemustenkaan jälkeen vahtia esikoista jokaisena hetkenä. On pakko antaa hänen itsenäistyä ja toki haluan, että hänestä kasvaa pärjäävä ihminen. Koville silti ottaa. Voimia Sinulle, tiedän, ettei ole helppoa kamppailla pelkojen kanssa. Itse koitan vähän kerrassaan hyväksyä, että vaikka yritän miten suojella ja vahtia lastani, mitä vain voi tapahtua - sen sain konkreettisesti huomata. Ehkä kuitenkin toivoisin, että muut ihmiset ymmärtäisivät (ainakin nykyisin) miksi suojelen lastani enemmän kuin muut.

Minulla on kaksi aivan IHANAA poikaa ja mietin samoja asioita kuin sinä. Noille peloille ei saa vaan antaa valtaa...muuten niihin menee helposti mukaan ja alkaa elään niiden pelkojen varassa. Itse yritän olla antamatta niille sen enempää sijaa...

Tsemppiä eläkä anna niille sen enempää sijaa, ajatte vaikka mieluummin niin, että sinä olet sen saanut ja kukaan ei sitä sinulta pois vie!!!!

et tosiaan ole yksin ajatustesi kanssa! kai tämä vaan kuuluu äitiyteen... mutta ehkä siihen jossain vaiheessa tottuukin..? ja pitäisi tietenkin muistaa, että siitä etukäteen pelkäämisestä ei ole mitään hyötyä - pilaa vaan hyvätkin päivät.



tietysti, jos tilanne menee siihen, että on vaan huolissaan ja peloissaan, eikä osaa nauttia elämästä, kannattaisi varmaan puhua asiasta jollekin ammattilaiselle...

minä olen ollut just samanlainen. Tajusin taannoin, etten enää tunne samalla lailla. Lapset ovat nyt 7 v ja 5 v.



Ja tulin siihen tulokseen, että minulla on täytynyt olla jotain piilevää masennusta. En tosin tajunnut sitä silloin, mutta se kyynelehtinen ei totta vie ole normaalia, ainakaan tällaiselle ei-herkälle ihmiselle.

Ja sekin tuntuu niiiiiin pahalta, että maailmassa joka hetki joku äiti kokee sen, esim. Afrikassa, jossa lapsia kuolee edelleenkin tosi paljon. Usein kun lapsi on sylissä koetan säilöä sen tunteen, että muistaisin jos elämä hänet vie minulta pois.

Kun ajattelen lapsien kuolemaa, niin minut täyttää suuri tyhjyys ja ahdistus. Haluaisin vain pelastaa kaikki maailman lapset, vaikka ennen äidiksi tuloa en edes pitänyt lapsista erityisemmin. Nyt minut saa kyynelehtimään melkein kaikki uutiset kaltoin kohdelluista lapsista, kuolemasta ja kaikesta hirvittävästä. Mietin vain, että MIKSIMIKSIMIKSI. Ja että miksi juuri minä saisin pitää omani? Ja että, ehkä elämä vielä näpäyttää minua ja onni viedään pois?



Mikään ei vedä vertoja ihanille hetkille oman lapsen kanssa. Haluaisin pullottaa ne hetket ikuisiksi ajoiksi ja kaivaa tarvittaessa esille, mutta muisti on niin huono, ei niitä hetkiä saa takaisin sellaisina kuin ne olivat. En enää muista tyttäreni vauva-ajasta paljoakaan, muistan vain olleeni onnellinen.



Jotenkin nämä ajatukset alkoivat vellomaan päässäni täydellä teholla, kun viime yönä kolmevuotiaani tipahti sängystä yöpöytää vasten ja kolhaisi itsensä. Sillä siunaamalla sekunnilla olin pystyssä ja ottamassa hänet syliini, nukahti nopeasti, mutta minä pidin häntä pitkään sylissä ja itkin, sydän hakkasi. Mies ei tahtonut ymmärtää, että miksi. Minä taas mietin, että MIKSI en tullut tuotakaan ajatelleeksi. Kolhut kai kuuluvat elämään, en silti toivoisi niitä lapselleni.



-AP