Mua surettaa ystävyyden hiipuminen.

aikaa ja haluaisin olla ystävienikin kanssa. Harmi vaan, että olen jäänyt jollain tapaa kelkasta, mua ei enää muisteta pyytää ja muutenkin kavereilla on jo uusia kavereita ja uusia menoja ja harrastuksia.

Nyt olen minä se, joka soittelee ja yrittää pitää yhteyttä, kun muut eivät pääse tai ehdi.

Lapsuudenkaverit ovat mielestäni sellaisia joiden luokse voi aina palata ja joita on kiva nähdä, mutta en millään jaksa kuunnella heidän juttujaan tiheämpään tahtiin.



Mulla on suuri kaverikunta, osa vanhoja kavereita vuosien takaa, osa uudempia lukioajoilta, osa yliopistolta, osa töiden kautta ystäviksi tulleita. Siihen lisäksi mies (joka muuten ON paras kaverini), lapset, lasten kautta tutuiksi tulleet perheet, suuri sukumme joihin pidämme tiiviisti yhteyttä. Ei jaksa revetä lörpöttelemään lapsuuden ystävien kanssa edes joka viikko.



Elämämme ovat muuttuneet ihan erilaisiksi, silti pidän hienona asiana, että on olemassa ihmisiä joiden luokse voi aina palata ja joiden tiedän olevan siellä, niinkuin minäkin olen täällä heille. Jatkuvaa tilittämistä en vain jaksaisi.

Ystävyyden ylläpito on työlästä, jos ei ole kyse ihmisestä, joka asuu lähellä. Nyt kun lapset ovat pieniä, käydään töissä yms. niin kiirettä riittää. Ystäviä on kuitnkin kiva tavata!

Missä päin!?

Olen ihan samaa miettinyt yhdestä ystäväperheestämme, joka jostain syystä ei enää pidä juuri ollenkaan yhteyttä. Surukseni huomasin, että ihan oikeasti nyt taitaa olla kyse enemmänkin välttelystä kuin kiireestä tms. Olen soitellut ja lähetellyt tekstiviestejä silloin tällöin kevään ja kesän aikana, mutta valjulla menestyksellä. Tekstiviesteihin en saa mitään vastausta. Puheluihin he ovat välillä vastanneet ja jutelleet ihan normaalisti kuulumisia, mutta toisinaan niihinkin olemme jääneet vaille vastausta kokonaan mieheni kanssa. Itselläni on ainakin ollut tapana soitella perään, jos huomaan jonkin soittaneet tai esim. lähettäneen tekstiviestillä kuulumisia.



Olenkin miettinyt, olemmeko sanoneet tai tehneet (tai jättäneet sanomatta/tekemättä) jotain sellaista, josta he olisivat voineet loukkaantua. Olemme olleet vuosia hyviä ystäviä, nyt yhteydenpito on ollut jo ainakin puolisen vuotta tosi yksisuuntaista :-/ Taidanpa siis minäkin luovuttaa, vaikka olisi kyllä reilua kuulla suoraan syy tähän tilanteeseen.

Haluatko itse ystävyytemme hiipivan hiljakseen ja olenko tehnyt jotain loukkaavaa?



Onko itselläsi tullut mieleen ehdottaa tapaamista tms.?

Miksi et tule käymään vaikka aina aiotkin?



ap, joka ei oikeasti usko (lapsettoman) ystävänsä täällä surffailevan

On ollut vähän raskaampi elämänvaihe, kyllä te sen tiedätte. Ei jaksa joka kerta käydä asiaa läpi puhelimessa kun ne teidän puhelut on aina sitä että " et taaskaan, et koskaan, et vieläkään" jne. Odota vähän aikaa, kyllä tämä tästä taas normaaliksi muuttuu.

Minun ystäväni ei ainakaan ole puhunut mistään vaikeuksista elämässään, enkä koskaan ole kysynyt, miksi et olekaan tullut käymään tai sanallakaan viitannut siihen, että hän ei pidä itse yhteyttä tai keksi syitä olla tapaamatta.

Hyvä ystävä lapsuusajoilta otti nokkiinsa jostain tuntemattomasta syystä. Tapaamisen harvenivat ja loppuivat lopulta kokonaan. Aikaisemmin näimme viikottain. Olen kysynyt syytä, mutta selkeää vastausta en ole saanut.

1) Onko ystäväsi kiireinen? Onko hänen elämässään tapahtunut paljon muutoksia tai jotain isoa viime aikoina? Ovathan hänen läheisensä kaikki terveitä ja elämä muutenkin kunnossa? Jos omassa elämässä on murheita tai ihan vain peruskiirettä, valitettavasti ystävät saattavat jäädä vähän sivummalle ilman sen suurempaa syytä. Silloin on vain ihanaa, jos joku silti jaksaa välittää ja pitää yhteyttä, vaikka itse on asian suhteen saamaton ja laiska.



2) Tuleeko sulle mieleen jotain erimielisyyttä tai mitään tilannetta, jossa olisit huomannut ystäväsi loukkaantuneen sinulle? Onko siis tapahtunut mitään sellaista, josta hän voisi oikeasti olle loukkaantunut tai ihan vain kypsähtänyt? Mieti, milloin viimeksi näitte ja oliko silloin kanssakäymisenne leppoisaa vai oliko tunnelma kiristynyt. Jos tästä voisi olla kyse, rohkaise mielesi ja kysy asiaa suoraan.



3) Onko omassa elämässäsi tapahtunut paljon ihania asioita? Oletko esim. mennyt naimisiin, saanut lapsia, ostanut unelmien talon, saanut opinnot loppuun tai aloittanut hyvässä työpaikassa? Ikävä kyllä kateus on ihmisten perisynti. Ja jos siitä on kyse, ei asialle ikävä kyllä voi tehdä oikein mitään :-/ Voit vain toivoa, että ystäväsi saa oman elämänsä sellaiseksi, että voi olla siihen 100% tyytyväinen, niin pikkuhiljaa kateus kaikkoaa ja hän saattaa ottaa sinuun uudestaan yhteyttä itse...

jos ei toinen halua niin sille ei voi mitään mutta kun antaa itselleen luvan unohtaa niin suru helpottuu parissa kuukaudessa.



Kokemusta on.

1) ystäväni elämässä ei tietääkseni ole tapahtunut mitään suuria muutoksia viime aikoina, työkiireet ovat aina samanlaisia, mutta tiedän hänellä olevan aikaa esimerkiksi muille ystäville



2) ystäväni ei ole osoittanut olevansa mitenkään loukkaantunut tai suuttunut minulle. Jälkikäteen olen miettinyt tarkasti, mitä kaikkea olen hänelle sanonut, ja itsestä alkaa tuntua, että ehkäpä olen vain typerä ja tylsä ja olen sittenkin sanonut jotain tyhmää. Minulla on taipumus sanoa joskus ajattelemattomasti, mutta en ole huomannut ystäväni luokkaantuneet minulle mistään erityisestä tai olleen kireä viimeksi tavatessamme



3) minulle ei ole tapahtunut mitään ihanaa viimeaikoina. Ystäväni elämäntilanne on erilainen kuin omani, mutta ei millään tapaa huonompi. En mitenkään usko, että ystäväni olisi minulle kateellinen.



Ja selvyyden vuoksi, ystäväni kyllä vastaa viesteihin, mutta ei yleensä pääse mihinkään, jos pyydetään (joskus kyllä pääsee, mutta useimmiten ei) eikä itsekään ehdota koskaan mitään tapaamisia.

Meillä 3 lasta joista yksi lentelee pilvien lomassa.

Kun elämämme kääntyi nurin, siinä muuttui moni asia. Muutamista ystävistä tuli entistä läheisimpiä, jotkut pysyivät ennallaan, muutamat juoksi karkuun.

Muutamat sai vauvan juuri meidän jälkeen, ei ollut itse helppo mennä siihen tilanteeseen vaikka olisi halunnut: viedä kukkia kaverin lapselle ja omalle haudalle. Ristiriita oli niin suuri. Kun aikaa on kulunut, tilanteet on tasoittuneet.

Muutamat ystävät meni kun juoksivat karkuun, muutamat tuli kun olivat läsnä.

Katkeruus, ristiriidat ja kateus on sellaisia tuhoavia juttuja... niistä pitää vaan päästä yli.

Silloin kun on todella raskasta elää vaan siinä hetkessä, itselleen että pääsee seuraavaan hetkeen.

En jaksa niin kauheasti tapailla ystäviäni, sähköpostin kirjoittaminen on oiva tapa pitää yhteyttä.



Liian takertuvat ystävät ovat jääneet ihan tarkoituksella. Ei ole mieltä sellaisessa ystävyydessä, jossa toinen haluaa jatkuvia tapaamisia, toiselle riittää n. kerran vuodessa.



Toisaalta syynä omaan tilanteeseeni on se, että mieheni on paras ystäväni ja työkaverista on tullut hyvä ystävä, nämä suhteet tyydyttävät minua.

Toisen tapaaminen enemmän ärsyttää kuin miellyttää. Et ap välttämättä ole tehnyt mitään tiettyä tekoa, jolla olisit loukannut ystävääsi. Ystävyys on ehkä vain hiipunut ja valitettavasti toispuoleisesti.



Muistakaa ihmiset sellainen tärkeä juttu, että olette kiinnostuneita ystävistänne. Etteivät he ole teille vain kuuntelijoita. Oikeasti tätä piirrettä kannattaa pysähtyä miettimään. Kyse ei nyt ap:n kohdalla ole tästä välttämättä, mutta itse olen alkanut vältellä joitakin ystäviä, joiden jokainen lause alkaa " minä.." . Ystävyys on vastasuoroisuutta, eikä sitä, että toiselle voi höpötellä omista asioistaan ja odottaa vaan vuoroaan päästä itse ääneen.

Tosi kurjalta se tuntuu, kun nelivuotiaasta asti on touhuttu kaikkea yhdessä. Ja kyllä meillä kouluaikoina oli riitojakin, mutta sitten ne taas pystyttiin unohtamaan ja oltiin pitkään aikuisystäviäkin. Sitten kolmekymppisenä vaan aloin tajuamaan, että ystävälläni on mulle aina vain vähemmän aikaa. Hän kyllä kertoilee mitä kaikkea on muiden ystäviensä kanssa touhunnut, mutta minulle ei nykyään edes muista soittaa, ja kylässäkin käy kerran vuodessa. Minä olin vielä jonkin aikaa innokkaampi yhteydenpitäjä, mutta eipä sitä jaksa, kun ei saa toiselta vastakaikua.



Ja tuosta vastavuoroisuudesta sellainen hassu juttu, että just tää ystävä on niitä harvoja, jonka kanssa ollaan mun mielestä oltu tosi tasapuolisesti ystäviä. Eli ollaan puhuttu kummankin asioista, enkä ole kokenut olevani sen enempää kuuntelija kuin omien murheiden kertojakaan, ja ehkä juuri siksi olen arvostanut tätä nimenomaista ystävyyttä.



Selvää on, etten voi toista pakottaa ystäväkseni enempää kuin mihin hän on halukas. Olen vain mietiskellyt, että ehkä hän tuntee meidän kasvaneen jotenkin erilleen tai elävän eri maailmoissa nykyään. Olemme nimittäin kulkeutuneet ammatillisesti hyvin erilaisia uria pitkin. En nyt ole tuon parempia selityksiä keksinyt.



Surullinen olen tilanteesta, sillä ei tuollaisia lapsuudenystäviä enää mistään uusia saa.

pitääkö pyytää tätä ystävää mukaan, kun muiden " porukkaan" kuuluvien kanssa näemme? Jotenkin tuntuu, että olisi epäkohteliasta olla pyytämättä, vaikka hän aina kieltäytyykin.

Toisaalta tuntuu, että alkaahan se olla ikävä hänellekin keksiä aina tekosyitä olla tulematta.



Hän on kyllä aina puhumassa, kuinka olisi kiva tehdä sitä ja tätä yhdessä, muttei sitten tee koskaan mitään konkreettista aloitetta eikä välttämättä itse osallistu toivomaansa tapaamiseen tms.



ap

Tämä menee nyt off topic, mutta jotenkin tuli mieleen oma tilanteeni:



Mulle kävi niin, että minulla oli (on) kaksi vakavaa potentiaalisesti kuolemaan johtavaa sairautta (jos ei hoideta) (ystävistä suurin osa tietää vain toisesta - en vaan yksinkertaisesti jaksanut kertoa toisesta, valitettavasti). Osa ystävistä tietää molemmista (läheiset, joilla on itselläkin sattunut olemaan raskaita vaiheita elämässään).



Tämän elämänkokemuksen myötä olen nyt sitten joko kateellinen tai katkera tai sitten muuten vaan kyllästynyt sellaisiin ihmisiin jotka eivät ole kokeneet vastoinkäymisiä koskaan (ja turha tulla lässyttämään, että jollekin toiselle kynsisieni voi olla yhtä paha asia kuin syöpä...). Musta tuntuu etten osaa enää edes keskutella sellaisten kaverien kanssa - tuntuu siltä, että ollaan aivan totaalisesti eri sfääreissä elämän suhteen (kauhean vaikea selittää mitä tarkoitan).



Ongelma on siis se, että en tiedä, että onko tämä täysin turhaa (kateutta tai katkeruutta) vai olenko oikeasti vieraantunut näistä " kavereista" . Jotenkin ajattelin niin, että minulla oli alitajuiset syyni, miksi jätin kertomatta niille ihmisille (=jos olisivat olleet tarpeeksi hyviä ystäviä niin kertominen olisi käynyt luonnostaan)? En tiedä, kertokaa jos teillä on mielipiteitä?

Minulle on käynyt näin, vanha paras kaveri ei ole tällä hetkellä missään tekemisissä kanssani. Aiemmin yritin pitää yhteyttä, mutta hänellä oli aina " kiire" , lupasi soitella takaisin eikä koskaa soittanut. Sittemmin luovutin. Olen arvellut syyksi sen, että meillä oli yhdessä vaiheessa taloudellisia vaikeuksia, eivätkä hän ja hänen miehensä varmaankaan halunneet olla tekemisissä köyhien kanssa.

Mä kirjoittelen mielelläni sähköpostia ja soittelen. Tapaan ystäviäni mielellään päivällä. Olen kotona kahden lapsen kanssa, toinen 2v ja toinen 2kk. Valitettavasti suurin osa ystävistäni saa minulta vastukseksi aika usein että tänään en pääse, tänään en jaksa. Suurin osa ystävistäni on siis työelämässä ja ehdottavat tietenkin tapaamisia iltoihin tai viikonloppuihin. Mä olen iltaisin usein niin väsynyt että en vaan jaksa lähteä mihinkään kahvilaan. Viikonloppuisin haluaisin olla perheen kanssa, koska miehellä on niin pitkät päivät että ei sitä arkena paljon näy.



Lisäksi olen huomannut että monet ystäväni haluavat aina tulla meille kun tavataan. Vaikka yritän että nähtäisiin muualla aina se jotenkin kääntyy että jos kuitenkin oltaisiin teillä. Ja ihan totta, mä en jaksa aina olla se joka siivoa ja laittaa tarjoilut yms. Mäkin haluisin joskus jonkun luo " valmiiseen pöytään" . Monet mun ystävät on myös sellaisia että ei niille voi vaan soittaa ja kysyä mitä kuuluu. heti pitää sit olla sopimassa tapaamista ja se on tylsää siinä mielessä että en mä jaksa olla kokoajan jonnekin menossa. Mulla on " äitikaverit" joita tapaan päivisin ja iltaisin haluan vaan olla tai urheilla. Toki joskus haluan tavata kavereita mutta noin pääsääntöisesti illalla vaan en jaksa.