Olisiko täällä ketään kenen puolisolla on skitsofrenia?

No olisko ketään jolla on itsellä ja miten se sitten ilmenee parisuhteessa? Nyt olisi hyvä hetki antaa neuvoja..

JÄtin hänet raskaana ollesani. Saattoi olla väkivaltainen ja uhkaava kun oli " kohtaus päällä" . Ei muistanut myöhemmin mitään. Uhkasi tuolloin myös tappaa minut ja lapsen.



En voisi kuvitellakaan eläväni arkea hänen kanssaan. Tosin lapseni isä on moniongelmainen, että ehkö se skitsofrenia ei ole ihan kaikkeen syyllinen.

Tuntuisi tavallaan helpottavalta saada diagnoosi vaikka se kamalaa olisikin. Toisaalta, silloin voisi saada oikean lääkityksen ja pärjätä arjessa ihan hyvin.



Ap

Pitäisi kai itse ottaa yhteyttä hoitavaan lääkäriin. Mies ei kuitenkaan lääkärikäynneillään puhu asioista vaan esittää parempikuntoista mitä onkaan.



Mua ei oikeastaan pelota, enemmänkin surettaa, että jos on näin.



t. Ap

t. Ap

psykoottisia oireita voi esiintyä, vaikkei skitsofreniaa olisikin. Jopa ääniä voi kuulla ym, eikä vielä saa diagnoosia.

Tämä vaan on nyt erilaista. Jatkuu kuukaudesta toiseen epäily siitä, että " onkohan mulla skitsofrenia" ja hieman on sellaista " kaikki kyttää" -asennetta mutta ääniä ei ole nyt kuullut.



Ap

Välillä hyviä aikoja, jolloin reissataankin yhdessä, välillä huonoja, jolloin saattaa haukkua läheisetkin melko rivollakin tavalla! Itse olen jo tottunut tähän ja osaan ajatella puheet sairauden kautta, mutta hänen omille lapsille aika raskas paikka.... Mummo kuitenkin läheinen ja rakas meidänkin pojalle, joten haluan vaalia hänen välejään myös isoäitiin. Poikaa varjellaan puheilta/ kontaktilta huonoina aikoina...

Onko edellisen kirjoittajan mummo taantunut vuosien varrella?



Se on se minun ehkä suurin pelkoni. Olen kuitenkin työni puolesta nähnyt skitsofreenikkoja aika paljon. Oma mies on vaan niin eria asia..



t. Ap (joka on sh)

Sairaus on jo pidemmän aikaa ( noin 15 v.) ollut olemassa, välillä vain todennäköisesti lopettaa/ vähentää lääkitystään ominpäin, jolloin sitten alkaa " tapahtuun" ... eli tulee hetkiä, jolloin mummo kokee, että muut/ läheiset on itse sairaita/ avun tarpeessa, ei hän. Tämä yleensä päätyy pakkohoitoon, meidän tapauksessa lääkkeiden yliannostusten kautta.



Kaiken kaikkiaan raskas sairaus sekä potilaalle että läheisille, mutta meidän tapauksessa esim. on ollut vuosiakin, että on mennyt hyvin! Ja se mummo on kuitenkin kaikille niin rakas... Tsemppiä sinulle, ja ajoissa sekä säännöllisesti otettu lääkehoito voi taata normaalinkin elämän! Tätä sairautta ei kannata hävetä, siinä häviää kaikki!

...tosin ei skitsofrenia vaan kaksisuuntainen mielialahäiriö, tai jotain sentyyppistä. Siis siinä voi olla masentuneita kausia tai sitten niitä toisia, en muista miksi sanotaan, mutta sitten menee tosi kovaa...se on aika rasittavaa, ja sitä ei huomaakaan kun se sitten alkaa mennä liiallisuuksiin. Veljeni meni psykoosiin, ja se oli todella kamala kokemus, se kosketuksen menetys toiseen, mutta onneksi saatiin hänet heti hoitoon. Sitten alkoi kuitenkin sopivien lääkkeiden etsintä ja jostain syystä hän ei ottanutkaan masennuslääkkeitään, ja siitä meinasi olla todella kohtalokkaat seuraukset... Mahtavasti on kuitenkin, nyt pari vuotta myöhemmin, selvinnyt kaikesta siitä, ja kaikenlisäksi yksin, kun ei ole perheellinen (vielä ;-)).



Kehottaisin ottamaan yhteyttä lääkäriin, varmaan kun on epäilyjä aiheesta, voi terveyskeskuslääkäri laittaa lähetteen heti jatkotutkimuksiin. Omasta kokemuksesta voin sanoa ettei sillä asialla kannata leikkiä. Ja lähimmät ihmisethän sen masennuksen huomaavat parhaiten. Jos vaikka se on pelkkää masennustakin, niin siihen kannattaa ilman muuta hakea apua heti jos kotikonstit eivät tepsi.



Ja jos se nyt on vakavampaa kuin masennus, niin kokemuksesta voin sanoa, että aikalailla normaalia elämää voi viettää, kunhan vain ottaa lääkkeet, joita saattaa joutua ottamaan koko loppuelämän ja onhan niissä myös sivuoireita, mutta vaihtoehtojahan ei juuri ole ja ne sivuoireet ovat sitten kyllä pienempi paha....