Lue keskustelun säännöt.
-Minun tarinani-
16.08.2007 |
Elän lopunelämää sairauteni kanssa, mutta teen parhaani.
Täällä on yksi masennuksesta kärsivä äiti, jolla 1v 9kk lapsi.
Olen sairastunut siihen jo 15 vuotta sitten. Nuorena jätin avut kesken ja sanoin pärjääväni. Pärjäsinkin kyllä, mutta aina pari kolme kertaa vuodessa iski masennus.
Osasin odottaa, kun tulin raskaaksi, että sairastun lapsen syntymän jälkeen synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Sairaalassa sain apua, kun asiasta uskalsin kertoa! Henkilökunta oli ihanan kannustava ja auttava!!
Kotona oli rankkaa pitkän aikaa, kun lapsi oli vauva. En osannut odottaa, että vauva aika olisi niin rankkaa!! Koska kukaan ei koskaan ollut kertonut rankoista ajoista vauvan kanssa vaan aina hehkutettiin, kuinka ihanaa aikaa se oli.
Lapsella ei onneksi ollut koliikkia, vaikka ikuinen olikin. Varmaankin vaistosi äidin pahan olon.
Muistan kerran, jolloin itkin yhtä aikaa lapseni kanssa, kun en tiennyt mikä hänellä oli hätänä!! Mieleni teki mieli heittää hänet päin seinää, mutta en onneksi sitä tehnyt, koska järki kuitenkin toimi!!! Ja rakastinhan lastani, kaikesta huolimatta, enkä voisi häntä satuttaa.
Soitin saman tien neuvolaan, jossa oli ihana hoitaja toisessa päässä ja auttoi minua puhelimitse selvittämään miksi vauva itki. Nostin vauvan hetkeksi olalle, jotta pystyin puhumaan puhelimeen ja itku loppui ja tuli VALTAVA röyhtäys!! =)
Rupesin itkemään helpotuksesta, koska se auttoikin viimein vauvan itkuun ja hoitajakin kehui ja kannusti jaksamaan.
Mieheni ja perheemme ovat tienneet alusta asti masennuksesta ja apua ollaan saatu!!
Viimeinkin viime keväänä, kun sairastuin taas päätin hakea apua!!! menin lääkäriin ja pyysin saada lopun tälle kaikelle. En halua lapseni kärsivän, jos saan pahoja masennuskausia!!
Sain mieliala lääkkeitä, joista on ollut paljon apua. Ja käyn terapiassa.
Lapseni on voimavarani, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta!!!
En voisi kuvitella satuttavani häntä, siksi hain apua ajoissa!! Jottei esim. minusta tulla kirjoittamaan lehdissä, kuinka se ja se äiti teki sitä ja sitä lapselleen/perheelleen!
Elämä on ihanaa, kun on mies joka tukee, koska tietää, vaikka ei ihan ymmärrä sairautta, että mitä masennus on.
Lapsemme on iloinen ja on aina ollut. Tulee hyvin toimeen muidenkin kanssa ja on sosiaalinen. No niin sosiaalinen kuin tuon ikäiset ovat !! =)
Kommentit (23)
Hyvää jatkoa sulle ja perheellesi ja voimia!
Ja muista et ole yksin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole koskaan " diagnosoitu" masennusta, mutta kolmannen lapsen syntymän jälkeen oloni on ajelehtinut epätoivosta masennukseen. Päivä kerrallaan, aina parempaan huomiseen uskoen jaksan eteenpäin.
Olet hieno esimerkki muille!
Onnellista elämää sinulle toivottelen!
Kesän olen kokonaan ollut sairaslomalla ja olen edelleen.
Voimat ovat toisinaan kokonaan lopussa. Ei jaksa mitään, jos ei ole pakko!
Lapselle sentään on aina puhtaat vaatteet, ruokaa ja juomaa sekä äidin syli.
Pyrin aina nukkumaan päikkäreillä itsekin, kun en öisin saa nukuttua.
Ja en sentään ole niin kamala äiti, että antaisin lapsen nukkua likaisilla petivaatteilla, kun on aamuisin pissinen (ei aina). Ja siitä olen sentään ylpeä, että jaksan lasta hoitaa, vaikka en jaksa edes itselle ruokaa tehdä vaan mussutan leipää tai jotain muuta.
Kyllä! Mies tekisi ruokaa. Mutta jotenkin minun olisi se tehtävä, että jotain tulisi tehtyäkin.
Se on tärkeä asia! Ja se palkitsee itse itsensä ajan kanssa. Minulla on itsellä kolme lasta, jo kohta aikuisia, mutta näkee että olen ollut heidän kanssaan paljon, ovat tosi läheisiä kaikki kolme!
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Se on tärkeä asia! Ja se palkitsee itse itsensä ajan kanssa. Minulla on itsellä kolme lasta, jo kohta aikuisia, mutta näkee että olen ollut heidän kanssaan paljon, ovat tosi läheisiä kaikki kolme!
Sitä minäkin toivon, että aikuisena lapseni voisi keskustella kaikesta kanssani sekä isänsä kanssa. Ja haluan läheisen suhteen, koska oma suhteeni vanhempiini ei ole niin läheinen kuin haluaisin.
Niin ja pyrin myös kannustamaan miestäni olemaan hyvä isä. Eli siis (miten sen nyt sanois... joko ilman tai " " noiden kanssa?!!) kehun tarvittaessa kuinka hienosti mies toimii lapsen kanssa!! Ja kannustan lasta olemaan kans isänsä kanssa.
Jos lähdemme esim. ulos kaksin niin sanon, että mene antamaan isille pusu ja hali niin kuin itsekin teen =)
Ja voimia olen tähän viimein saanut puhumalla avoimesti mieheni kanssa ja lääkehoidon avulla!
AP
Kolmas masennusjakso tuli läheisen kuoleman jälkeen. Masennuksen aikana en makaa sängyssä tms. eli olen ihan toimintakuntoinen. Läheisten mielessä olen ehkä hieman poissaoleva niin kuin joku aiempikin kirjoittaja kertoi. Nyt olen ollut ilman lääkkeitä ja ehkä ikävintä on jatkuva mielialojen tarkkailu. Jos olen ärtyisä, surullinen tms, niin alan heti " pelkäämään" masentumista.
Toisalta olen nykyään miettinyt, että tämä sairaus on minulla loppuelämäni, vaikka en ehkä ihan syvimmästä masennuksesat kärsivä olekaan. Tsemppiä kaikille masentuneille. Muistakaa hakea rohkeasti apua. Se on ensimmäinen askel parantumiseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen eronnut jokunen vuosi sitten ja ero vei voimat lopullisesti, samaan aikaan aloitin uuden parisuhteen ja vaikka rakkauttaa tässä onkin niin suhde on muuten hyvin riipaiseva.
Lasten takia uusperhekuviot pelottaa. Nykyisellä miehelläni paljon omia ongelmia jotka rasittavat suhdettamme. Elän jatkuvassa pelossa että millon tämä suhde loppuu. :/
Psykologi käynnit lopetin juuri, tunnen että nyt on sen verran hyvä jakso noin muuten että en tarvitse heidän apuaan. Jaksan siis fyysisesti nyt hyvin vaikka henkinen puoli onkin välillä aika huonossa jamassa. Huomaan että sillon kun masennus iskee niin alan tuijottelee tyhjyyteen, sillon on taas aika ottaa yhteyttä mtt:n.
Lapset antaa voimia ja heidän takiaa on pakko jaksaa nousta sängystä joka aamu.
Masennus on vaarallinen sairaus ja inhottavaa kun täälläkin palstalla usein nähdään tekstejä että masentuneille ei saisi lapsia " antaa" eikä varsinkaan mielenterveyspotilaille. Masentunutkin äiti voi olla hyvä äiti!
Minun tarinani onkin hieman erilainen, ensimmäistä kertaa sen nyt tässä paljastan vaikka aikaa onkin jo kulunut... :(
Sairastuin pahaan masennukseen esikoisen synnyttyä. Kun lapsi oli vajaan vuoden, tuli avioero koska mieheni ei jaksanut enää minua. Vain muutaman kuukauden jaksoin sinnitellä lapsen kanssa kahdestaan (ei tukiverkkoa) ja sitten oli pakko soittaa ex-miehelle että en jaksa enää hoitaa lasta. Lapsi muutti isänsä luokse asumaan ja sen jälkeen en ole lasta nähnyt.
Nyt olen onneksi toipunut masennuksesta täysin mutta en tietenkään siitä että " menetin" lapseni.
:( Olipas rankkaa kirjoittaa tämä vaikkakin näin lyhyesti! :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulin surulliseksi sinun tarinastasi. Voit olla todella ylpeä siitä, että jaksamisen rajan tullessa vastaan kykenit luopumaan lapsestasi hänen parhaansa vuoksi. En voi kuvitella vaikeampaa päätöstä. Etkö voisi nyt toivuttuasi tavata lastasi?
Lapsen isä ei tunne sairautta nimeltä masennus vaan olen parantumattomasti laiska lehmä ja vaaraksi lapselle. Hän siis estää tapaamiset kaikin keinoin ja on selittänyt lapselle mm. että et voi tavata äitiä koska äitillä on sairas pää... Vieläkään ei voimavarat/uskallus riitä lähteä taistelemaan ex-miestä vastaan. Ja valitettavasti tietenkin olen vieraantunut lapsesta jota en ole tavannut (kaipaan kyllä) moneen vuoteen. Pelkään että haavoitan itseäni (sairastun uudelleen) tai lasta jos tapaan häntä... Olen saanut rakennettua vahvan " suojamuurin" sydämeeni että pystyn elää tämän asian kanssa, miten käy jos se sortuu?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voisivat auttaa sinua hakemaan tapaamisoikeutta lapsellesi.. Eihän noin voi käydä?
-kauhistunut-
Sen takia aikoinaan " annoin" lapsen exälle, että lapsella olisi turvallinen hoitaja kun itse olin niin huonossa kunnossa.
Kylläpäs nousi taas tunteet pintaan ja pelottaa tietysti sekin jos joku tunnistaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia!!!
Olit todella rohkea antaessasi lapsen isälleen! Se osoittaa, että rakastat lastasi. Koska tiesit ettet jaksa/kykene masennuksen takia.
On todella kurjaa ex-miehesi käytös!! =(
Uskon kuitenkin, että tulet näkemään lastasi. Ja varsinkin, kun hän kasvaa niin haluaa tavata sinut. Olen siitä varma!
AP
Minä täälä vollotan kauniista sanoistasi... ;) Yleensä ihmisten kommentti on että kuinka voin olla niin julma että hylkään lapseni. Tuon takia en enää ole sitten puhunut koko asiasta kenellekkään vaikka voit uskoa että asia repii sisintäni!
Yhteisin voimin me kaikki jaksetaan, ei kannata jäädä neljän seinän seisään vaan etsitään toisemme!
aikuisuuden kynnyksellä, mutta olen selviytynyt siitä voittajana. Mulla muuttui koko elämä ja ajatusmaailma paranemisen myötä... vai oliko se niin, että ensin muuttui ajatusmaailmani, sitten paranin.
Tiedän kuitenkin mitä on elää päivästä toiseen kauhun vallassa ja itkeä aamulla sitä että on taas herännyt, ja menee niin pitkään, ennen kuin pääsee uneen ja omista ajatuksista eroon.
TOivon teille paljon voimia ja että tekin joskus voisitte katsoa taakse ja todeta, että masennus ei enää pysty teihin.
Vaikka tarinasi oli surullinen, sen kertojana on erityisen vahva nainen. Upea, ihana, rakastava äiti. Saat todella olla ylpeä itsestäsi! Ja miehesi, hän on onnenpekka, että on löytänyt noin upean ja vahvan naisen rinnalleen!
Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää, olet upea, rohkea, vahva nainen!
*halauksia*
Se osoittaa suurta kunnioitusta ja huolenpitoa lasta kohtaan!
Pahempaahan olisi, jos masennus olisi pahentunut ja lapsi olisi ollut kanssasi, jos pahin olisi päässyt tapahtumaan!
Mutta sinä ymmärsit ajoissa tilanteen. Ole ylpeä itsestäsi, että toimit lapsen parhaaksi !!
Ap