Kuinka pitkälle olette valmiita menemään?
Hei!
Oliskohan tämä oikea palsta purkaa tuntoja...Toivottavasti en ainakaan hämennä ketään enempää vaan saatte jutusta toivoa.
Meidän tyttö on nyt 1v ja 3kk ja syntyi neljän keskenmenon jälkeen toisella IVF yrityksellä. Toivo meinasi hiipua neljän vuoden aikana moneen kertaa, mutta sitten kovasti kaivattu vauveli syntyi. Vieläkin tulee joskus kyynel silmäkulmaan, kun katselee häntä ja tuntuu niin onnelliselta.
Ihmettelen kuinka tuon kaiken läpikäymisestä selvisi, mutta nyt välillä tuntuu siltä, että lapsettomuus ja keskenmenot jättävät kuitenkin jäljen...ajatusmaailma muuttuu täysin ja ehkä se vaikuttaa nytkin lapsen kanssa ja hänen kasvatuksessa(tiedostamatta). Ja välillä tuntuu, että olisi kuitenkin kaivannut jonkinlaista keskusteluapua asiantuntinjoilta. Ihmettelen nyt, miksi minulta ei kertaakaan kysytty haluaisinko jutella jonkun kanssa. Silloin ei itse tajua edes välttämättä kysyä, koska menee niin sumussa ja konemaisesti vaiheet läpi ja yrittää samalla elää normaalia elämää.
Nyt syyllisyys on nostanut päätään, kun mietimme toisen lapsen hankintaa tai ajatus olisi " normaalin kaavan" mukaan ajankohtaista. Olen aina halunnut kaksi lasta, sen takia että olisi sisaruksista seuraa toisille. Mutta en enään jaksa käydä samaa rumbaa läpi. Nyt kun olemme saaneet kauan toivotun lapsen, en haluaisi tarkoituksella siitä onnesta mitään pois. Kuinka voin antaa itsestäni lapselleni mitään, jos olen sekä fyysisesti että henkisesti kipeänä hoitojen takia. Voihan olla, että lapsi saisi normaalistikin alun, mutta pelottaa mahdolliset keskenmenot. Kuinka jaksaisin sitten, ja nyt on vielä lapsikin hoidettavana.
Elämä on nyt ihanaa lapsiperheen arkea ja haluaisin nauttia meidän pikku perheestä ilman näitä syyllisyyden tuntoja että ulkopuolisia painostuksia. Olenko itsekäs jos lapseni jää ilman sisaruksia, vai olisko pitänyt miettiä asiaa jo etukäteen?
Jos kukaan pohtii tai on käynyt läpi samankaltaisia ajatuksia, olisi ihana kuulla niistä!
Ihanaa loppukesää ja tsemppiä kaikille! Älkää menettäkö toivoa!!
Kommentit (4)
Kiitos kirjoituksestasi! Oli tosi mukava kuulla ajatuksiasi, ja kun olet vielä kasvanut ainoana lapsena. Tuli hyvä mieli!
Meillä on vielä pakastealkioita jäljellä, mutta nyt on vahvistunut, että nautitaan tästä elämäntilanteesta ja jos lapsia on tullakseen luomusti, niin hyvä. Ja kuten mainitsitkin, niin tukilääkitystä sitten kehiin.
Käytin muuta fragminia, heti siirron jälkeen. Onko sinulle ehdotettu sen käyttöä? Toistuvien keskenmenojen jälkeen epäiltiin mahdollisia hyytymiä istukassa, joka voisi aiheuttaa keskenmenoa. Taipumuksen siihen saa selville verikokeesta.
Teilläkin on ollut paljon mutkia matkassa, kuinka itse olet jaksanut kaikki koettelemukset?
Oikein paljon tsemppiä tuleviin koitoksiin ja toivoa kannattaa pitää koko ajan yllä!!
Hei Lyon!
Ihana kuulla, että olette saaneet tytön tuollaisten vaikeuksien jälkeen! Ja Tiuhtiainen kertoi rohkaisevasti omista kokemuksistaan ainokaisena. Mun oli kuitenkin pakko kirjoittaa omista mietteistäni, kun moni asia liippaa niin läheltä. Meidän esikoinen sai alkunsa reilun vuoden yrityksen jälkeen pienellä avustuksella (clomit). Kakkosta toivoessa meitä selittämättömiä onkin sitten keitetty useammassa liemessä; 3xinssi, 1 ivf josta 1 pas ja nyt toinen ivf juuri aloitettu. Keskenmenoja on nyt takana kolme, joista kaksi luomutärpistä. Keskenmenojen syitä on selvitetty, kromosomeissa ei ole vikaa, muista tutkimuksista odotellaan tuloksia ennen nyt menossa olevan ivf:n siirtoa.
Meidän esikoinen on juuri aloittanut koulun. Eli haaveeni lasten pienestä ikäerosta on täytynyt haudata jo kauan sitten. Emme kuitenkaan ole luopuneet vielä toivosta että saisimme enemmänkin lapsia. Tuttavat yrittävät lohduttaa, että onhan teillä jo yksi lapsi. Totta, ja ihana lapsi onkin! Mutta kovin yksinäinen. Meillä kun ei ole niitä serkkuja ja kaveritkin ovat vähissä, asuinympäristössämme ei ole juurikaan samanikäisiä lapsia. Esikoinen kyselee itsekin usein, miksi hänellä ei ole pikkusiskoa tai -veljeä ja harmittelee kun ei ole ketään kaveria. Enkelivauvoista emme ole hänelle kertoneet, olemme vain sanoneet että toivoisimme kovasti lisää lapsia perheeseen, mutta toive vain ei ole toteutunut. Silloin kun olen ollut kipeä hoitojen tai keskenmenojen vuoksi, olemme vain sanoneet että äiti on nyt kipeä, sen tarkemmin selittelemättä. Noina aikoina isä on touhunnut oikein erityisesti esikoisen kanssa, että olen saanut levätä ja toipua. Ja kun fyysinen olo on antanut myöten, lapsen kanssa touhuaminen on ollut parasta hoitoa keskenmenon henkisestä toipumisesta. En usko, että lapsi on mitenkään kärsinyt tai jäänyt vähemmälle, vaikka me vanhemmat olemme välillä lujilla olleetkin.
Eli hoidoista selviää lapsiperheessäkin, vaikka usko onnistumiseen meinaakin joskus loppua. Isommaksi kasvaessaa ainakin meidän lapsi on selvästi kaivannut sisaruksia. Toisaalta, kuten tiuhtiainen kirjoitti, ainokaisena olemisessakin on hyvät puolensa. Joka tapauksessa sinulla on oikeus nauttia elämästäsi ja ihanasta arjesta ilman syyllisyyttä, tulittepa mihin lopputulokseen tahansa. Ulkopuolisten painostuksille voi nauraa, mitäpä kenenkään lisääntymisasiat muille kuuluu! Tunnelmallisia syyspäiviä teidän perheelle ja rohkeutta tehdä teille oikea päätös asiassa!
t. tipituu
Hei!
Ymmärrän hyvin tunteesi. Meillä on yksi 4v. tyttö, jota odoteltiin 8 vuotta. Kaikki hoidot käytiin läpi ja kolmannella IVF:llä tärppäsi. Raskaus meni kesken ja silloin meinasi maailma romahtaa. Onneksi päätimme vielä yrittää yhden kerran.
Kun tyttö oli saatu maailmaan minä päätin, että ei enää ikinä tätä samaa rumbaa. Rakastan tyttöäni yli kaiken ja olisin halunnut hänelle sisaruksen (edes yhden), mutta 8 vuotta yritystä teki tehtävänsä. Onko se itsekästä? Mieluummin hyvin voiva äiti yhden lapsen kanssa kuin huonosti voiva äiti hoitojen, ja mahdollisesti vielä tuloksettomien hoitojen jälkeen.
Muista, että vain sinä itse tiedät mihin pystyt.
Jaksamista!
Ihana kuulla että neljän km:n jälkeenkin voi onnistua. Meillä on sama saldo, paitsi ettei vielä ole sitä viidettä yritystä tehty... Uusi IVF tulossa ehkä nyt syksyllä tai sitten talvella, saa nähdä miten rahat saa kasaan.
Ilmeisesti teillä ei ole enää alkioita pakkasessa, että onnistuisi PAS:lla jolloin hoidot ovat kuitenkin helpompia? Minusta et ole ollenkaan itsekäs, jos tyydyt vain nykyiseen lapsilukuun. Olen itse kasvanut ainoana lapsena, ja oli siinä paljon hyvää. Toki joskus toivoin lapsen logiikalla itselleni isoa veljeä, mutta... Mulla oli paljon kavereita ja serkkuja yms. joten en koskaan tuntenut jääväni paitsi mistään, päin vastoin. Sain paistatella jakamattomassa huomiossa! Meillä oli ainat " avoimet ovet" kotona, porukkaa oli usein yökylässä ja yleensä aina enemmän kuin me kolme ruokapöydässä. Ihan täyspäisiä ja sosiaalisia lapsia kasvaa silläkin tavalla.
Suosittelen lämpimästi, että menet(te) jonnekin juttelemaan. Jättäähän tuollainen väistämättä jälkensä ja asiaa ulkopuolelta katseleva ammattilanen voisi hyvinkin auttaa.
Jos sitten jossain vaiheessa käy niin, että tuletkin raskaaksi luomusti, kannattaa varmaan pyytää sama tukilääkitys kuin sinulla tässä onnistuneessa oli.
Halauksia, uskoa ja valoa tulevaan!