Raskaus ja elämäntilanne ahdistavat hirveästi
Vakituisessa seurustelusuhteessa molemmille alkanut hiipiä vauvakuume, ongelmana kuitenkin ollut asuminen - molemmilla vakityöpaikat suht kaukana toisistamme, joten olemme joutuneet elämään viikonloppusuhteessa. Vähän aikaa sitten plussasin, ja pienen ilon jälkeen alkoi hirveä paniikki. Osaltani se kasvaa päivä päivältä, enkä nauti tästä raskaudesta yhtään, kaduttaakin.
Missä me asumme? Mies toivoo että muuttaisin hänen paikkakunnalleen ja ostaisimme sieltä omistusasunnon. Mutta, siellä minulla ei ole mitään tietoa alani töistä ja nyt minulla on hyvä työpaikka. Ja mikäli muutan äitiysloman ajaksi sinne, joudun olemaan koko odotusajan yksin. Se ei ainakaan helpotata tätä epämääräistä paniikkioloa. Lisäksi joutuisin käyttämään äitiyslomasta suuren ajan työn etsimiseen. Mikäli sitä ei löydy, olisi edessä kuitenkin muutto takaisin nykyiselle asuinpaikkakunnalle (mitä järkeä ostaa sitten omistusasunto sieltä?). Hoitovapaalle jääminen ei taida olla alkuunkaan mahdollista meidän tuloillamme, minä tienaan sitä paitsi miestä paremmin. Pelkään myös urani puolesta, olen opiskellut kauan alalleni mutta työkokemusta ei ole takana vielä paljoa - urakehitys saattaa helposti tyssätä.
Olemme myös puhuneet siitä, että mies muuttaisi tänne missä minä nyt asun. Hän todennäköisesti löytäisi paremmin töitä täältä. Mutta hän ei ole innostunut asiasta, pk-seutu asuinalueena ei ole kummallekaan meistä erityisen läheinen eikä täällä ole juuri ketään tuttuja. Miehen lähellä olisi hoitorinkikin valmiina (innokkaat isovanhemmat, tulevat kummit..) ja asuminen on huomattavasti edullisempaa kuin täällä. Itsekin asuisin siellä mieluummin kuin täällä, jos vain saisi työasiat kuntoon. Pelkään myös, että miehelle tulee liikaa muutoksia kerralla, mikäli hän vaihtaa asuinseutunsa ja työnsä, hän on kuitenkin viihtynyt siellä paljon paremmin kuin minä täällä.
Mitä te tekisitte? Tuntuu että tilanne on niin umpisolmussa, etten pääse yli enkä ympäri. Iltaisin menen ahdistuneena nukkumaan ja aamuisin herään paniikkiin. Pelottaa, enkä nauti yhtään. Jos asiat olisivat kunnossa eikä tarvitsisi murehtia asumista (eikä odottaa yksin!) tai työtäni, voisin alkaa pikkuhiljaa nauttiakin ajatuksesta.. Seitsemäs raskausviikko tosin vasta meneillään.
Kommentit (24)
Ensinnäkin, asiat yleensä lutviutuvat tavalla tai toisella.
Vaikka päättäisit muuttaa miehesi paikkakunnalle, älä missään tapauksessa irtisanoudu töistäsi. Voit järjestää vuosilomia niin, että pystyt pitämään niitä jo ennen äitiysloman alkua. Jos sitten haluat vielä aiemmin lähteä, niin ota palkatonta lomaa töistä.
Eikä töistä kannata irtisanoutua ennen kuin se hoitovapaa on loppu ellet löydä toista parempaa sinä aikana.
Munkin mielestä helpoin ratkaisu on, että miehesi muuttaisi Sinun perässä. Mä kokisin itse hankalaksi jos olisin riippuvainen miehestä sosiaalisten suhteiden luomisessa. Tosin äitiyslomalla helposti tutustuu toisiin ihmisiin erilaisissa äiti-lapsikerhoissa ja vauvajumpissa.
Jutelkaa yhdessä, kyllä se yhteinen ratkaisu löytyy.
Minun mielesta ala vain ihmeessa laita hyvaa tyota pois jos kerran olet sita varten paljon opiskellu! Myohemmin sinua kuitenkin kaduttaa. Ite olisin vain hyvilla mielin raskausajan yksin koska se kuitenkin on niin nopeasti ohitse ettei sita edes tajua huomaamaan. Onhan se lapsikin sitten onnellisempi jos se huomaa etta aiti on tyytyvainen elamaansa. Hyva tyo on mun mielesta aika tarkea etta elama tuntuu mielkkaalta.
Annahan itsellesi aikaa... Asioilla on kumma tapa ratketa ajan oloon.
Itse lähdin töitten perään Helsinkiin ja mies jäi tänne länsisuomeen. Ehdin olla töissä vuoden kun yllättäin havaitinkin olevani raskaana! Tämä ei ollut suunniteltua, sillä olin yrittänyt ennen tulla raskaaksi hormonihoidoilla ilman tulosta.
Minua harmitti ja suretti. Olin juuri saanut todella haastavan työpaikan, liudan uusia ystäviä ja elämä tuntui olevan muutenkin hyvin juuri niin kuin se oli. Mietin asiaa 5 kk:tta ja päätin lähteä mieheni luo. Tiesin etten työpaikalleni enää palaa takaisin, mutta oletin että elämä jatkuu. Ja niinhän se on tehnyt. Joskus kaipaan helsinkiin takaisin, mutta täällä maalla lapsilla on parempi olla. Ja eipä sitä ajan oloon ole itselläkään ollut valittamista =).
Onnellista odotusaikaa!!
Oma ensimmäinen odotukseni meni näin:
Asuimme kaukana toisistamme, minä työn vuoksi etelässä ja mies meidän kotiseudulla omassa työssään. Molemmilla vaki työ, mutta minulla paremmat ja tasaisemmat työtulot.
Itse en kumminkaan ollut missään unelmatyöpaikassa, joten päätin heti, että äitiysloman alkaessa muutan mieheni luo (meillä ei muuten ollut edes asuntoa siellä vielä muuttaessanikaan, joten asuimme hetken toisten nurkissa :)). Kuitenkin jo se, että olin tuon päätöksen tehnyt helpotti omaa oloani niin paljon, etten sitten oikeastaan surrut sitä, että joudun olemaan viikot yksin. Oikeastaan nautin suunnattomasti siitä, että sain kaikessa rauhassa seurailla omaa oloa ja tehdä asioita omaan tahtiin ja seuraa sain kyllä tutuilta.
Viikonloppuisin halusin itse päästä kotikulmille, joten ajoin 3,5 h matkan joka pe, ja su takaisin, mutta sekin tuntui ihan mukavalta, irrottautui työn paineista ihan kunnolla.
Äitiysloman alkaessa (tai pidin kyllä kertyneet lomatkin jo ennen äitiyslomaa) muutin sitten mieheni luo, mutta en vielä irtisanonut itseäni. Tämä takaportti jätettiin juuri siksi, että voisimme tarvittaessa muuttaa etelän suuntaan ja mieskin katselisi sieltä töitä.
Meillä meni sitten niin onnekkaasti, että mies sai paremman työpaikan äitiyslomani aikana, joten rohkenin irtisanoa itseni ja sain sitten itsekin töitä, jopa nopeammin, kuin olisin halunnutkaan ja nyt olen todella hyvässä työpaikassa!
Tarinan opetus oli kai, että nauti raskausajasta ja siirrä suosiolla lopulliset päätökset sinne äitiysloman loppupuolelle, silloin vasta tiedät, mikä on todella tilanne ja mitä itse haluat. Satun itsekin olemaan kovasti stressaavaa tyyppiä (paniikkihäiriöön asti), joten tiedän miltä sinusta tuntuu. Itsellä helpotti parhaiten, että päätti heti tuon äitiysloman ajan asumisen ja päätti, että loput päätökset tehdään sitten äitiysloman lopulla.
Tsemppiä ja nauti odotuksesta!