Lapseni joutuu neuvolassa erityistarkkailuun; ylivilkkaus. MÄ EN KESTÄ :(

aluksi vastustelin kaikkea mahdollista esim. ammattiapuja, lääkitystä jne. Nyt sitten kaikkien avujen jälkeen meidän ylivilkas on normaali koululainen.

sitä varmaan haluat kuitenkin kaikista eniten, että hänellä on hyvä olla?

mutta ei tuo vielä tarkoita sitä, että lapsesi olisi mitenkään viallinen tai että hänen elämänsä siitä huonoksi muuttuisi. Nythän asiaa aletaan vasta seuraamaan ja lapsesi polkua helpottamaan!



Tunnen eräänkin keskittymishäiriöisen miehen, jolla on jo kaksi lääkärintutkintoa :)

Meilläkin on erityislapsi. Mutta se hyöty mikä prosessista tulee, kannattaa!

Lapsi saa pienemmän ryhmän, tukipaikan, ehkä avustajan, ja tiedostetaan paremmin lapsen erityispiirteet, ja ne kirjataan joka paikkaan. Osataan paremmin ottaa huomioon. Päiväkotihenkilöstö ja koulussa opettajat saavat ohjeita miten tällaisen lapsen kanssa kuuluu toimia, ja itse lapsi voi täten paremmin kun hänen ympäristöään on mukautettu / tullaan mukauttamaan vastaamaan erityistarpeita!



Ennenhän ei välttis näitä niin huomattu, kun oli muutenkin pienemmät ryhmät ja opetus ja muut asiat kulki paremmin myös erityislasten kannalta, joten nää tarkkaavaisuushäiriöt jäi huomaamatta. Nyt tiedetään enempi, ja sit isoissa ryhmissä erottuu heti nämä tukitoimia tarvitsevat. Että sinänsä ehkä hyväkin että on isot ryhmät jne. Lapset saa apua, ja perhekin tietää enempi ja oppii ehkä jotain uusia keinoja käsitellä lasta hankalissa tilanteissa. Ja lapsella paremmat edellytykset pärjätä elämässä, sanoisin että ehkä jopa PAREMMAT kuin "tavallisilla" lapsilla koska saa erityishuomiota, tutkitaan tarkkaan, luonne tulee paremmin tutuksi, ja erityistaidot ja puutteet, joten on tavallaan varmempi pohja sille, miksi aikuisena voisi ruveta. Normaalilapsillahan (tai jos asioita ei tiedetä ja on piilevänä ongelmia!) on paljon hankalampaa kun ei tiedä itsestään ehkä niin paljon ja mahdollisuudet on LIIAN rajattomat, tai sitä ainakin korostetaan.

Ja on helpompi valita se "väärä" ammatti jne. Lapsuus on kuitenkin vain ekat 15-20 vuotta ja vain neljännes, viidennes elämästä joten hyvä pohjata tulevaisuutta. Mut se lapsuus on se tärkein ja silloin niistä tukitoimista on eniten hyötyä!

Mutta lapsi on lapsi, ja rakas sellaisenaan. Ja meidänkin hulivilissämme on vahvuuksia, uskon, että aikuisena voi pärjätä hienostikin, vaikka välillä vielä kouluikäisenäkin tarvitsee 'tukea' monissa asioissa.

Ajattele asiaa vaikka niin, että lapsesi on [b]vain[/b] ylivilkas. Hänellä ei epäillä esimerkiksi kehitysvammaa tai mitään etenevää, rappeuttavaa ja kuolemaan johtavaa sairautta. Lapsesi on kaikesta huolimatta terve ja ilmeisen elinvoimainen. Tiedän, että tällainen kuulostaa tosi kliseiseltä, mutta kun laitat asian uuteen mittakaavaan, niin huomaat, ettei se niin kauheaa olekaan.

Lapsi on 3 vuotias.

Joku erikoisryhmä (erikoislääkäri, terapeutteja yms) seuraa nyt lasta, että tuleeko tässä joku diagnoosi tai mitä tolle alati liikkeessä ja puhumassa olevalle lapselle tehään.

Meillä on muitakin lapsia ja olen erityisesti tämän 3v:n kanssa olen väsynyt ihan hirveesti.

Hyvä, jos lapsi saa apua!

Pelottaa sekin, että miten tässä ite kestän, kun olen ihan hajalla.

Mikä sitten on "vain" aktiivinen ja liikkuvainen lapsi ja kuka sitten saa jonku diagnoosin?

Joka toisella koululaisella on joku diagnoosi.



t. ope

näiltä kasvattajilta koko ikänsä, aina on ollut liian vilkas, mutta ei riittävän vilkas diagnoosiin.



Jotenkin tuskaista on ollut tämä vanhemmuus, kun lapsi on sellainen fyysisesti asioihin reagoiva, ja liian impulsiivinen, eli erilaista selvitettävää on tullut vuosien varrella. Ja omat kasvatuskyvyt tuntuvat monesti aika nollilta. Vaikka muut lapsemme tuntuvat pärjäävän ihan hyvin.



Mutta kerran yksi äiti itkien kertoi, miten heidän ujo ja hiljainen poikansa pelkää koulumatkaa ja koulua, ja miten paljon rohkeutta hän on omasta pojastamme saanut, joka ei mitään eikä ketään pelkää, ja poikamme seurassa ei tätä ujoakaan poikaa kiusata. Ja hän on kertonut monista tilanteista, missä hänen poikansa on turvannut omaamme.



Kaikissa temperamenteissa on omat hyvät ja huonot puolensa, ja meillä kaikilla äideillä on omat itkumme itkettävänä.

Lapseni on myös 3v, 2,5v olen koettanut saada apua. Olen yksinhuoltaja, joten ilmeisesti kaikki ongelmat pistetään sen piikkiin. Olen ollut yhteydessä lastensuojeluun, perheneuvolaan, lasten psykologiin jne. Viimeksi tänään keskustelin neuvolan kanssa. Kukaan ei tunnu ottavan tosissaan sitä, että niin minustakin kuin päiväkodistakin lapsessa on jotain vikaa ja apua tarvittaisiin. En tiedä kauanko tästä joutuu puhumaan, että apua saisi. Vai miten tässä lopulta käy... Toisinaan haluaisin antaa lapsen pois, koska en tunne jaksavani ja olevani kunnollinen kasvattamaan niin paljon tukea tarvitsevaa lasta yksin...