Onko yksi lapsenlapsi isovanhempien suosikki? Syy voi olla tämä

Miksei isovanhemmilla toisaalta saisi olla suosikkilastenlasta?

Jos he mielellään hoitavat jotain lastenlapsistaan eikö kannattaisi vaan olla iloinen että he hoitavat ylipäätään ketään heistä, eihän isovanhemmilla ole mitään velvoitetta hoitaa yhtään ketään?

Olisi aika naurettavaa lähteä vaatimaan että "mekin halutaan ilmainen lastenhoitaja kun Jennin Justiinallakin on!"

Isovanhemmat ovat oman kasvatustyönsä tehneet ja heillä on täysi oikeus niin sanotusti noukkia rusinat pullasta.

Tietenkään se ei oikeuta kohtelemaan esimerkiksi toisia lastenlapsia halveksuen mutta siitähän tässä ei nyt ollutkaan kyse?

Ja ei, minulla ei ole tässä oma lehmä ojassa, en itse ole vanhempi isovanhemmasta puhumattakaan. Ja siksi minulla onkin objektiivinen näkökulma asiaan.

"Monesti myös äidit ja tyttäret ovat läheisempiä kuin äidit ja pojat tai anopit ja miniät, jolloin pojan lapset jäävät hänen vanhemmilleen etäisemmäksi. "

Onkohan nyt ihan näinkään? Kyllä sitä on nähnyt vähemmän läheisiä äitiä-tyttäriä ja läheisempi äitejä-poikia, ihan yhtä paljon kuin toisinkin päin. 

Melkoista yleistämistä...

Isoäidin on helpompi päästä sisään tyttärensä perheeseen kuin pojan..sitä kirjoittaja varmaankin meinaa.

Ei tässä ole kyse pelkästään siitä että olisi helpompi päästä sisään tyttären perheeseen.

Mun äitini ei oikein ymmärrä sitä ettei minusta tai lapsistani tunnu mukavalta se jos hän soittaa ja kertoo mitä tavaroita on ostanut sisaruksen lapselle.

Veljeni perhe menee aina kaiken edelle, joten kyllä ne äidit ja pojatkin ovat läheisiä. He asuvat lähekkäin, joten on ihan ymmärrettävää, että näkevät usein. Se, mikä loukkaa minua on se, että meidät sivuutetaan myös silloin harvoin, kun olemme käymässä. Luulisi, että isovanhemmat haluaisivat nähdä toisiakin lapsenlapsiaan, mutta saattavat lähteä hoitamaan veljen lapsia, että veli vaimoineen pääsee esim. lenkille. Me sitten vietetään mummolassa oman perheen kesken aikaa. Veljeni kanssa meillä on todella etäiset välit, ovat vaimoineen antaneet ymmärtää, että eivät halua olla tekemisissä. 

Toinen veljeni asuu vanhempieni naapurissa ja heidän kolme lastaan ovat enemmän mummolassa kuin kotonaan. Heitä hoidetaan (otetaan yökylään) vähän väliä, koko perhe ruokitaan ja huolletaan jne. Joskus harvoin kun omille lapsilleen tarvitsisi lapsenhoitajaa, kynnys pyytää on tosi korkea, kun veljenlapset ovat siellä käytännössä aina... Omat lapseni (tai toisen veljeni lapset) eivät saa juuri koskaan olla mummolassa ilman, että nämä naapurissa asuvat serkut ovat siellä myös.

Kannattais kasvattaa ne lapset paremmin, niin saattaisi olla innokkuuttakin isovanhemmilla ottaa natiaisia hoitoon. Sitä saa, mitä tilaa - eli katsokaa peiliin ja syyttäkää ihan itseänne vain.

Tässä jätettiin kokonaan pois se, että yksi saman perheen lapsista voi olla se suosikki. Meillä anoppi suosii meidän vanhinta lastamme. Surettaa, kun pienemmille ei anneta niin paljon aikaa. 

Meillä on lapsia kummallakin ensimmäisestä avioliitosta ja heillä kaikilla lapsia, eli yhteensä 11 lastenlasta. Olemme tietoisesti pyrkineet kohtelemaan heitä tasavertaisesti, ja onnistuneetkin siinä. Minä olen mummu ja mieheni on vaari kaikille ja jokainen saa saman verran syntymäpäivä- ja joululahjoja. Hoidossa he kaikki eivät ole olosuhteista johtuen mellä olleet, mutta ne jotka ovat olleet hoidossa, aikanaan paljonkin (nyt jo aikuisia), saivat tuoda mukanaan kavereitaankin. Mielestäni isovanhempien KUULUU pitää kaikkia lapsenlapsia tasavertaisina. Tyhmyyttä jos ei. 

Kyllä se on niinkin että rajansa kaikella. Jos esim. minun 72 vuotiaan äitini pitäisi vielä hoitaa kaikkia lapsenlapsia niin ei kyllä jaksaisi. huomiota saavat kukin tällä hetkellä tarpeen mukaan. Vaikka yksi on lellikki niin olkoon. Emme ole kateellisia. Ei äitini jaksa kaikkia lähes kahtakymmentä paapoa.

Kun vanhuksella on lähes terveys menny omia lapsia hoidellessa niin on ihmeellistä jos vielä lapsenlapset pitää hoitaa ja siitä mangutaan. Jos isovanhemmat hoitaa niin hoitaa sitten, mutta ei sitä pidä vaatia. Se pitää ottaa suurena lahjana vastaan jos hoitavat...ei se ole itsestäänselvyys. Ihan hirvittää, jos kuulee että aletaan vaatia hoitamista tai vaan työnnetään hoitoon. Hyvin on kasvatettu nämä nuoret aikuiset. Energiaa ei riitä kaikille. pitää ottaa huomioon tapauskohtaisesti. Vanhukset tarvitsevat jo vihdoinkin lepoa itsekin vaikka onhan ne lapsenlapset ilona silmälle. kaikki ei kuitenkaan ala hoitamaan ja sitäkin pitää kunnioittaa.

Hei,

Uskon, että erityisesti vanhetessa (vanhuuden viisaudessa) valitsemme mielellämme sen helpomman vaihtoehdon tai ihmissuhteet, jotka saavat itsestämmekin parhaimmat puolet esiin. Tuskin monikaan mummo tai vaari toivoo joutuvansa sekasorron keskelle auttamaan perhettä ongelmissa, joihin eivät voi vaikuttaa ja joihin ratkaisu yleensä löytyy vanhemmista itsestään. Tietyin järjestelyin isovanhempien asenne voisi muuttua: oma soppi, jolloin aikaa jää myös lepoon, mikäli lapset ovat rasavillejä tai kovapäisiä. Omat lapseni ovat murrosikäisiä, vanhin jo muuttamassa pois kotoa, eivätkä lapseni ole olleet isovanhempien hoidettavana. Enemmänkin päinvastoin, mummolanmatkat kotipuoleeni tarkoittivat minulle ja miehelleni raatamista ja juoksemista hikihatussa. Puolen vuoden siivoukset, pihatyöt, heinätyöt, ruuanlaitto koko sakille, kaupassakäynnit ja omien lasten hoitamisen lisäksi sisarrusten lasten kaitseminen. Onneksi anoppilassa osallistuminen oli luonnollisempaa - ei ollut pitkää listaa odottamassa. Olen jo aikuisen naisen iässä, enää ei huvita mummoloissa vierailla. Lapset voivat käydä jos haluavat, eivät ole käyneet. Oma lapsuudenkotini on heillekin työleiri. Ilmankos itsekään en osaa pysyä lapion varresta irti kesäisin. Isovanhempien tuesta minulla ei siis juurikaan ole kokemusta, vaikka lapsemme ovat kilttejä, huomaavaisia ja rauhallisia. Mummoloissa eivät ole koskaan rikkoneet mitään, olin aina valppaana seuraamassa, jotta vältyn saamasta haukkuja omalta äidiltä ja viikon sisällä koko kyläyhteisöltä.

Aika surullista luettavaa kommenteissa. Suomalaisessa perheessä on jotain pahasti vialla jos sen jäseniksi luetaan vain puoliso ja alaikäiset ts. kotona-asuvat lapset. Ja sitten kun se teini kasvaa parikymppiseksi (ja tähänkin kannustetaan, mitä aiemmin sen parempi...) ja muuttaa, hän ei parissa vuodessa enää kuulukaan perheeseen? Ja kun aikanaan tulee (jos tulee) lapsenlapsia, ovat nämä vain jotain ekstraa jota "hoidetaan joskus jos viitsitään, ei mitään velvollisuutta..." Näin varmasti lain edessä onkin ja hyvä niin mutta mitä se kertoo ihmisestä jos oma jälkikasvukin muuttuu parikymmentä täytettyään vieraaksi ja jota kenties hankaluuksissa ei haluta tukea ja auttaa, edes omien resurssien mukaan? 

Aika karua kieltä itsekyydestä. Elämän täyteys on jakamisessa. Se toki koskee kaikkia, samoin kuin toisten huomioonottaminen, puolin ja toisin. Jos haluaa saada (rakkautta, hyviä muistoja...), on pakko antaa, ei voi vain saada elämän pullasta rusinoita, vaikka näin tuntuu moni kuvittelevan. 

Omista isovanhemmistani lähtemättömimmän jäljen jätti juuri hän, joka arkipäivässä hössötti ja paasasi, oli ärsyttäväkin toisinaan, huolehti ja välitti, ruokki ja vahti. Jos isovanhemmat haluatte "elää ikuisesti", viettäkää aikaa jälkipolven kanssa. Ja aikuiset lapset perheineen, huomaavaisuus ja myötätunto vanhevevia kohtaan koskee teitä. 

Erittäin huono neuvo ottaa asia puheeksi.. Saattaa toimia, jos perheessä puhutaan asioista, mutta kun ei puhuta niin puhumista ei varmasti kannata aloittaa noin.

Olen huomannut, että monille isovanhemmille se ensimmäinen lapsenlapsi on jollakin tavalla ihmeellisin. Tunteilleenhaan ei kukaan voi mitään. Jos joku lapsi tuntuu muita läheisemmältä, niin minkäs sille mahtaa. Tietoisesti voi kuitenkin pyrkiä mahdollisimman tasapuoliseen huomiointiin, ottaa vaikka lapsia välillä erikseen kylään. Pitäisi pyrkiä antamaan aikaa ja huomiota kaikille tasapuolisesti, vaikka tietysti myös asuinpaikkakunnan etäisyys vaikuttaa. Omat tuntemukset kannattaisi kyllä pitää omana tietonaan. Sitä paitsi, tunteet ja suosikkiasema voivat myös vaihtua. Turhaa vertailua pitäisi välttää. Kyllä melkein lapseen kuin lapseen on helppo tykästyä, kun hänen kanssaan viettää aikaa. Erilaisuus on rikkautta, lapsissakin!

Meilläkin vanhin lapsi on yks mummun suosikeista mitä en olis koskaan halunnut. Tuntuu kiusalliselta ja ikävältäkin koska meillä on kaksi muutakin lasta. Ikävä meidän lapsia kohtaan ja miehen sisarusten lapsia kohtaan. Luulen, että meissä kaikissa asuu se äidin ja isän lapsi aina ja jos oman sisaruksen lapsia hoidetaan/huomioidaan erilailla kuin omia, tulee tunne ettenkö minä olekkaan lapsineen saman arvoinen, yhtä tärkeä? Ei tarvi joka kerta mennä tasan, ei edes joka toinen, kolmas mutta jos aina asetelma on se että toisten lapsia hoidetaan niin tunteilleenhan ei voi mitään jos se tuntuu Kurjalta. Jokainenhan haluais varmasti olla tasavertainen omien sisarusten kans omien vanhempien silmissä.

Olin rippijuhlissa, joissa isoisä piti puheen tälle vanhimmalle lapsenlapselleen. Muut lapsenlapset joutuivat kuuntelemaan, miten tämä yksi oli se ensimmäinen ja tärkein ja niin erityinen heille. Vsikka ei kai se kenellekään yllätyksenä tullut.

Meitä lapsenlapsia on 7, olen kymmenisen vuotta vanhempi kuin muut. Lapsena olin lellikki koska muita ei ollut. Sitten alkoi serkkuja tulla ja minut unohdettiin lähes täysin. Kyllä se pahalta tuntui lapsesta. Ollaan jo aikuisia kaikki ja yhtä lukuun ottamatta meidät on unohdettu.

Tämä yksi on töissä, on talot ja autot ja silti isovanhemmat syytävät rahaa ja tavaraa. Hänen lapsensa on ihana ja minun lapseni (ensimmäinen lapsenlapsenlapsi) taas ei ole ilmeisesti olemassa. Sitten ihmetellään kun ei käydä. Kuka tuolla kävisikään kun vihjaillaan että voisitte jo lähteä ja kun se yksi nyt sieltä tulisi hoitamaan kun kukaan muu ei osaa tehdä mitään. Apua ei kelpaa tarjotessa ja auotaan päätä kun niin kiireellä lähdetään ja koskaan ei käydä. No ei kele käydä ja ihan on oma vikansa.

Jos yksi lapsenlapsi saa synttärilahjaksi uuden puhelimen (iPhone) ja loput jotain kirpparilta niin kyllä se on hienoa tasa-arvoa isovanhemmalta. Ja jouluna tietyt saavat joululahjan, muut eivät.

Vierailija kirjoitti:

Aika surullista luettavaa kommenteissa. Suomalaisessa perheessä on jotain pahasti vialla jos sen jäseniksi luetaan vain puoliso ja alaikäiset ts. kotona-asuvat lapset. Ja sitten kun se teini kasvaa parikymppiseksi (ja tähänkin kannustetaan, mitä aiemmin sen parempi...) ja muuttaa, hän ei parissa vuodessa enää kuulukaan perheeseen? Ja kun aikanaan tulee (jos tulee) lapsenlapsia, ovat nämä vain jotain ekstraa jota "hoidetaan joskus jos viitsitään, ei mitään velvollisuutta..." Näin varmasti lain edessä onkin ja hyvä niin mutta mitä se kertoo ihmisestä jos oma jälkikasvukin muuttuu parikymmentä täytettyään vieraaksi ja jota kenties hankaluuksissa ei haluta tukea ja auttaa, edes omien resurssien mukaan?

Aika karua kieltä itsekyydestä. Elämän täyteys on jakamisessa. Se toki koskee kaikkia, samoin kuin toisten huomioonottaminen, puolin ja toisin. Jos haluaa saada (rakkautta, hyviä muistoja...), on pakko antaa, ei voi vain saada elämän pullasta rusinoita, vaikka näin tuntuu moni kuvittelevan.

Omista isovanhemmistani lähtemättömimmän jäljen jätti juuri hän, joka arkipäivässä hössötti ja paasasi, oli ärsyttäväkin toisinaan, huolehti ja välitti, ruokki ja vahti. Jos isovanhemmat haluatte "elää ikuisesti", viettäkää aikaa jälkipolven kanssa. Ja aikuiset lapset perheineen, huomaavaisuus ja myötätunto vanhevevia kohtaan koskee teitä. 

Suomessa pitäisikin olla lähtökohtana se, että isovanhemmat voivat asua samassa taloudessa lastensa kanssa silloin, kun lapsenlapset ovat pieniä ja sen jälkeen edelleen kuolemaansa asti. Liian usein vanhempien sukupolvi haluaa niitä rusinoita pullasta eli hoitoapua, mutta ei suostu siihen, että se apu asuisi samassa kodissa.