" vauvaksi muuttunut" kouluun menijä

Esikoispoikamme aloittaa myös koulunsa tänä syksynä. Hän meni vasta hoitoon kodin ulkopuolelle, kun aloitti vuosi sitten eskarin päiväkodin yhteydessä. Kerhoissa yms kyllä on käynyt jo aiemmin.

Viime talvena hän omasta tahdostaan oli jo hetkittäin yksin kotona, 15-60 min/kerta. Hänellä oli puhelin siltä varalta että " hätä" iskee.

Ikinä hän ei ole ollut mikään ensimmäisenä joka paikkaan hyökkäävä tyyppi vaan pikemminkin sivusta seuraaja ja hitaasti asioille lämpeävä.

Nyt keväällä kuitenkin kaikki reippaus on kaikonnut. Arkielämä on jatkanut kulkuaan ihan normaalisti eli muutoksia ei meillä ole ollut. Poika ei jää hetkeksikään yksin, on tunkemassa itseään äidin mukaan joka paikkaan eikä siis jäisi isän tms kanssa. Jos ja kun kielletään jostakin (ja meillähän kielletään) nousee hurja melu. Saan kuulla olevani maailman tyhmin äiti:( Ja sitä konahtelua mitä nyt on tullut mukaan. Osaksi pistän sen kasvun piikkiin, varmasti tämä kouluun lähtö ja ikä tuo tuollaisia " ison" pojan elkeitä mukaan. Mutta sitten taas toisaalta on niin pieni kuin olla voi. Mutta en nyt hirveästi häneltä vaadikaan, en ainakaan yksin kotona selviytymistä. Pakko on kuitenkin kouluun lähtiessä reipastua, jotta pysyy mukana menossa koulussa. Pojalla on kyllä kavereita ja oli tykätty kaveri eskarissa, kun oli tasapuolinen kaikki kohtaan. Mutta jää usein ison joukon ulkopuolelle, jos kukaan ei vartavasten tule mukaan hakemaan. Ja tuossa iässähän pitäisi vaan itsensä työntää mukaan.

Mitähän kaikkea sitä vielä eteen tulee? Kun vaan osaisi kasvattaa vahvalla itsetunnolla varustettuja empatiakykyä omaavia koululaisia.