Te joita lyöty tai kuritettu lapsena

käytössä. Piti kyllä olla aika paha tilanne, että niihin tartuttiin. Koivunoksa piti itse hakea ja se oli tarpeeksi paha rangaistus jo sinällään. Yleensä isä/äiti karjui naama punaisena ja laittoi nurkkaan seisomaan.



Miestäni on lyöty jopa nyrkillä lapsena ja riepotettu niin, että vaatteet ovat revenneet. Kotona ei lasten kasvatukseen kuulu meillä lyöminen, tukkapöllyyn ja luunappeihin tunnustan joskus langenneeni ja niistä on paha mieli. Lapsilta olen pyytänyt anteeksi. En halua käyttäytyä niin. Tehokkaampiakin rangaistuksia on kuin lapsen satuttaminen.

selkään (vitsalla), luunappeja ja tukkapöllyjä. Sisarukseni vähemmän, mutta syynä oli se että minä olin huomattavasti vilkkaampi ja pahailkisempi- jouduin aina " pikkuongelmiin" .



Mitään traumoja ei ole todellakaan jäänyt, koska ansaitsin rangaistukset. Kyllä niistä aina varoitettiin ajoissa ja useaan kertaan. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että lasta pitää kasvattaa juuri sen lapsen ehdoilla. Joidenkin kohdalla se vaatii " voimakkaampia" rankaisuja. Toisille taas riittää hellemmät otteet.

Itse arvoistan omia vanhempia kasvattajina todella korkealle ja jos itse vaan pystyn edes puoleen siitä, niin kyllä noista ipanoista ihan kunnon kansalaisia tulee vielä.

Vierailija:

selkään (vitsalla), luunappeja ja tukkapöllyjä. Sisarukseni vähemmän, mutta syynä oli se että minä olin huomattavasti vilkkaampi ja pahailkisempi- jouduin aina " pikkuongelmiin" .

Mitään traumoja ei ole todellakaan jäänyt, koska ansaitsin rangaistukset. Kyllä niistä aina varoitettiin ajoissa ja useaan kertaan. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että lasta pitää kasvattaa juuri sen lapsen ehdoilla. Joidenkin kohdalla se vaatii " voimakkaampia" rankaisuja. Toisille taas riittää hellemmät otteet.

Itse arvoistan omia vanhempia kasvattajina todella korkealle ja jos itse vaan pystyn edes puoleen siitä, niin kyllä noista ipanoista ihan kunnon kansalaisia tulee vielä.

Pahempaa oli kuitenkin vähättely ja mitätöinti, vanhempieni arvostelu minua kohtaan (puhuivat muka keskenään: ei siitä mitään koskaan tule, se on aina tuommoinen jne..), vertailu muiden parempiin lapsiin ja hellyyden puute. (humalassa pörrötettiin hiuksia ja höpistiin rakastavan...)



Tuloksena huono itsetunto, pelko hakeutua koulutukseen, Läheisriippuvuutta ja pari huonoa ihmissuhdetta, tunne ettei kukaan voi oikeasti minusta välittää....



Onnekseni olen löytänyt hyvän miehen. Itse pyrin kannustamaan lapsiani ja rankaisemaan heitä muilla keinoin kuin väkivallalla, mitätöinnillä ja arvostelulla.

Olen tuo aikaisempi kirjoittaja, joka arvostaa vanhempiaan vaikka he fyysisesti rankaisivatkin. Olen ylpeä siitä, että vanhemmillani oli kyky (ja on edelleen) olla johdonmukaisia ja järkeviä kasvattajia. En todellakaan usko, että siitä olisi minulle ollut mitään hyötyä jos vain olisi " pidetty" kiinni ja/tai laitettu jäähylle. Jokainen lapsi on erilainen ja vanhempieni kasvatuksessa ei ollut mitään vikaa. Kuten sanoin, muut sisarukseni olivat rauhallisempia, eikä meitä yritetty tasapäistää millään tavalla. Yhtä lailla vanhempani osaisivat ja osaavat edelleen kannustaa meitä jokaista eri tavalla. Juuri sillä tavalla kuin me sitä tarvitsemme. Esim. sisareni tarvitsee enemmän tukea omassa vanhemmudessaan tällä hetkellä kuin minä. Ja toinen sisareni tarvitsee enemmän itsetunnon kohotusta kuin minä. Olemme erilaisia, ja vanhempamme osaavat kohdata meidät.



Itse en ole vielä koskaan joutunut turvautumaan tukkapöllyyn tai vastaavaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä jos tilanne niin vaatii. Ei pidä olla niin musta-valkoinen näissäkään asioissa.

Mullakin oli yksi ihana mies. Taisi suhde mennä osin pilalle siksi, kun minä koko ajan varmistelin, että tykkäätkö oikeesti, mähän oon ihan rumatyhmäpaska, kuinka voit musta tykätä, kelpaanko oikeesti jne... Ja kun se mies jätti mut, mun äiti sanoi, et varaudu siihen ettei kukaan koskaan huoli sua ja sun lasta, että oot loppuelämäs yksin. Kuinka hienosti äiti onkaan onnistunu saamaan mut uskomaan, että mä en vaan ole mitään eikä musta tule koskaan mitään enkä kelpaa koskaan kenellekään.



Mä en tiedä, kykenenkö koskaan oikeaan parisuhteeseen. Toivottavasti.



Edelleen se 28 vai mikä mä olinkaan...

Jotenkin vanhempani suhtautuivat, ikään kuin se olisi ollut ihan normaalia. Ehkä olikin heille, kasvatus oli vielä nihilistisempää heidän lapsuudessaan.



Ennen kaikkea seuraukset näkyvät kyvyttömyydessäni läheistyyeen ja todella epäonnistuneissa miessuhteissa. Olin yli 10 vuotta kierteessä, että riipustauduin aina tyyppiin, joka ei välittänyt minusta tippaakaan, nöyryytin itseäni hirveällä tavalla siis.



Minut on parantaanut hyvän miehen aito rakkaus. Uskon korjaaviin kokemuksiin. Ihminen voi muuttua.



Omien lasteni kanssa tein tietoisen päätöksen, etten koskaan satuta heitä. Se on pitänyt, olen kasvanut siihen, vaikka ikään kuin alitajunnasta varsinkin aluksi nousivat mallit, miten lätkäistä tai napata tukasta. Koskaan en ole kumminkaan tehnyt sitä.

Olin kamala kakara, todella kamala, tein tuhmia, kiusasin veljeäni, ärsytin kaikkia tahallani. Koen asian niin että se oli minulle ihan oikein. Murrosikäisenä olin todella kiltti (verrattuna kavereihini).



Minusta se ei ole vaikuttanut mitenkään elämääni. Minua rankaistiin kuitenkin vain silloin kun olin oikeasti tehnyt jotain, eikä mistään pikku virheistä. Voin hyvin kuvitella että tukistaisin tyttöäni joskus jos kiellot ei mene perille. Mutta asia ei ole vielä aiheellinen kun lapsi on vasta 2-vuotias, ja vasta opetellaan mikä on sallittua ja mikä ei.



Minulla nyt ikää 22 vuotta.

Väkivalta oli välillä rankkaa ja lähes aina äärettömän nöyryyttävää, kuvioon kuului toki myös henkinen väkivalta ja aina tehtiin selväksi, että minä en ole mitään, eikä minusta ikinä tule mitään. Isäni ei ollut väkivaltainen, mutta joskus melko mitätöivä ja varsinkin aina hyvin kiireinen. Äitini oli kotona, joten mitään turvapaikkaa ei varsinkaan pienenä ollut, isompana onneksi koulu ja harrastukset. Veljeänikin kohtaan äitini oli väkivaltainen, mutta toisaalta ylisti ja palvoi häntä. Minulla nykyisin välit poikki äitiin kokonaan ja veljelläni hyvin vaikea ja kieroutunut suhde häneen.

Itsekin oireilin kotioloja olemalla vielä entistäkin vaikeampi (olin ADHD-lapsi, mutta olen varma, että äidiltä saamani " kasvatus" teki minusta entistä hankalamman.) Olin aivan hirveä pissis-teini, neitsyys meni 12-vuotiaana, vuotta myöhemmin aloitin parin vuoden suhteen kolmekymppiseen mieheen, hänen jätettyä minut, kun vihdoin aloin muuttua naisellisemmaksi sairastuin anoreksiaan, josta toivuin vain sairastuakseni uudestaan hieman yli parikymppisenä. Koulu oli aina hankalaa lukion loppupuolelle asti ja vasta yliopistossa oikeasti tajusin, että en ole tyhmä.

Olen ollut useammassa väkivaltaisessa suhteessa ja hölmöillyt ja bailannut enemmän kuin todellakaan olisi ollut tarpeen. Itseäni ja tarpeitani opettelen vieläkin kunnioittamaan ja itsetunto horjuu edelleen suhteellisen helposti.

Vierailija:

Tukisteluja, luunappeja, läpsäyksiä, kun tulin vanhemmaksi ne muuttuivat kunnon lattialla raahaukseksi, pään lattiaan paiskomiseksi jne. Jos otin keksejä ilman lupaa, loput kekseistä hierottiin naamaan ja sullottiin suuhun. Minä olin vaikea lapsi, perheessä oli vaikeuksia ja reagoin varastelulla ja valehtelulla jne. Kaipa minua kuritettiin, koska eivät tienneet mitä muuta minulle tehdä. Olin vain aina peloissani, aina häpesin itseäni. En osannut korjata käyttäytymistäni jotenkin, se oli kierre josta en osannut päästä pois. Olin koulussa suht. hyvä oppilas, ja ujo ja hiljainen.

Tietysti se on vaikuttanut elämääni ja persoonallisuuttani. Aikuiselämän alku oli todella vaikeaa aikaa, ja monet myrskyt piti läpikäydä, mutta onneksi se aika on nyt ohi. Minulla oli bulimia, olen sairastanut masennusta, bailasin ja yritin maanisesti etsiä itseäni. Selvisin jotenkin.

Mina uskon siihen, että vaikeudet tekee vahvemmaksi, ja siten olen aina vain pyrkinyt eteenpäin. Olen nykyään aika tasapainoinen ihminen, olen lopultakin elämääni tyytyväinen, ja jopa ymmärrän miksi minua pieksettiin. En sitä hyväksy tai anteeksianna, mutta ymmärrän.

kasvattajiani olivat mummoni ja äitini, sekä satunnaiset isäpuolet. Pahinta olleet solkipäällä hakkaaminen ja se kun äitini on ennemin mennyt miehen luo kuin tullut kotiin. Minusta piestiin kiltti.

En muista hänen koskaan ottaneen ketään meistä syliin tai hoitaneen vauvanakaan.

Äitini myös kiristi: jos et tee niinkuin haluan niin minä en huomioi sinua mitenkään. Hoitelin siis jo lapsena ikäviä asoita: jouduin viemään äidin kaverille kirjeitä, joissa pyysi rahaa lainaksi, pakotettiin kauppaan, jossa ruokalasku oli maksamatta, eivät voineet olla lapselle myymättä, hoidin sisaruksiani vaikka olin itsekin alle kymmenen jne

Vieläkin minulla tarve miellyttää äitiäni (olen 37v) ja hän katkaisee välit jos sanon hänelle suorat sanat. Välillä on helpompi niin. Nuoremmat ovat pitäneet paremmin puoliaan. Kaikilla meillä on ollut kuitenkin ongelmia: masennusta, alkoholismia, itsemurhayrityksiä, vankilatuomio, paniikkihäiriöitä, kyvyttömyyttä sitoutua jne.

Minä olen vasta viime vuosina alkanut arvostaa itseäni kun sain ihanan miehen, joka arvostaa ja rakastaa minua. Omia lapsiani ole joskus tukistanut, mutta paha mieli tullut ja olenkin yrittänyt hoitaa asiat muuten.

Terapiaa olisin tarvinnut, mutta enpä ole päässyt :( Luulen kuitenkin selviäväni, koska nykyisin elämäni on mukavaa eikä äidin mielipiteet hallitse.

on vedetty tukasta yms. Oli myös todella kylmä ilmapiiri, meitä lapsia ei koskaan kosketeltu, pidetty hyvänä yms.



Täytyy sanoa että on jättänyt jälkensä, olen käynyt vuosia terapiassa, olen masennusherkkä ja avioliittoni on myös ollut kaikkea muuta kuin helppo. En voi sietää läheisyyttä, inhoan sitä että mieheni koskettaa minua, halaaminen ei luonnistu.



Lapsia olen opetellut pitämään sylissä, se on minulle vaikeaa, samoin se että en kurita heitä fyysisesti ja yritän kaikkeni etten sanoisi heille pahasti (siis jotakin tyyliin olet hirveä ja vihaan sinua, olet pilannut elämäni)....



Vastustan kovasti lasten kurittamista fyysisesti.

Ahdistavaa ja surullista luettavaa.



Itse ja veljeni seka erityisesti aitini, me olemme saaneet kokea vakivaltaa kotona. Minua on tukistettu, lapsitty pyllylle, raahattu pitkin lattioita ... kunnes olin kutakuinkin 18v. Likavetta on kerran myos kaadettu paalleni amparista, kun pesin kotimme lattioita (mina olin ainoa, joka siivosi, veljeni onneksi auttoi).



Ja syyt. Ei koskaan ainakaan vanhempana mitaan kovinkaan kummoista, erimielisyydet lahinna. Olin aina kiltti, hyva koulussa ja tein paljon, paljon kotitoita. En ole oikein puhunut naista asioista ikina kenellekaan, miehelleni hieman. Olen myos huolissani isani vakivaltaisuudesta aitiani kohtaan. Aitia raahataan hiuksista, lyodaan ja heitellaan tavaroilla ... jne.



Ja kaikki tama tapahtuu kodissa, jossa on korkeasti koulutetut vanhemmat vakituisessa tyossa, varakas perhe, ei paihdeongelmia (paitsi aidillani pelkaan nykyaan olevan tasta johtuen vahan alkoholiongelmaa ...) jne. jne.



Ja miten tama on vaikuttanut minuun ... noh, isaani valit ovat etaiset ja muodolliset, en ole koskaan puhunut hanelle ' kunnolla' tai mitaan tuntemuksiani. Pelkaamme kaikki aina hanen raivostumistaan. Itse han ei myonna hanessa olevan mitaan vikkaa, vika on muissa.



Valini veljeeni voisvat olla paremmat, haluaisin niiden olevan laheisemmat. Veljeni karsi peliriippuvuudesta ... ihmekkos tuo.



Itse ole hieman epasosiaalinen, ajattelen usein synkkia ja pelkaan erilaisia asioita. Omaan vanhempaan poikaani olen valitettavasti kayttanyt valilla tukkapollya ja pyllylle lappaisya, mutta yritan valttaa taman kokonaan. Joskus saikahdan omaa heikkohermoisuuttani tai raivostumistani.

Asun kaukana vanhemmistani, mutta jo muutamaa viikkoa ennen heidän vierailuaan alan ahdistua ja muutun kiukkuiseksi ja äkkipikaiseksi läheisilleni.

Piiskaa saatiin aina ihan aiheesta, eikä se jättänyt minuun tai veljiini mitään jälkiä.



Itse en ole lastani edes tukistanut.

miksi haluat olla tekemisissä?

Minuakin on tukistettu ja kuritettu lievästi lapsena, mutta niinkuin täällä moni on todennu niin kokenu sen ihan hyvänä asiana. Ei ole jäänyt minuun traumoja. Mutta en silti voi omaa lastani nuin pahasti kurittaa. Tietenkin lapsiin pitää kuri säilyttää. Niistä kasvaa muuten hirviöitä ja silloin kärsii kaikki ympärillä. Niitä muuten jo vilisee aika paljon.

Joka paikassa missä kuljenkaan niin vastaan tulee lapsia joilla on pokkaa hyppiä silmille ja tehä kepposia. Silloin mulla aina kiehahtaa, ja mietin et eikö nuiden vanhemmat osaa lapsiaan kasvattaa!!!! On se kumma! Vanhemmat ovat sitä varten, että opettavat lapsille järkeä!! Ja käytöstä, jos ei mene perille niin kovemmin ottein. Asian vierestä, mut asiaa kuitenki.