Te joita lyöty tai kuritettu lapsena

En ajattele näin aikuisena, että se olisi mitään traumoja jättänyt.

en tiedä mitä siitä on jäänyt. huono itsetunto mulla ainakin on. omalle lapselle en niin tekisi.

pienestä pitäen 15-vuotiaaksi, selkäsauna joko vyöllä tai mattopiiskalla tai muulla kättä pidemmällä oli tavallinen rangaistus, meillä ei ollut esim. kotiaresteja tai tukkapöllyjä,selkään vaan tilanteessa kuin tilanteessa, toistui siis viikottain.



Sitten karkasin kotoa ja pääsin pois.



Jälkiä jäi sellaisia että pelkäsin vanhempiani enkä luota heihin. En jätä lapsiani heidän hoiviinsa ellei paikalla ole muitakin. En ole koskaan voinut puhua heille mieltä painavista asioista ja olen joutunut ottamaan vastaan keskusteluapua.

Lisäksi minulla oli hankaluuksia olla parisuhteessa kun toinen ei ikinä satuttanut fyysisesti. Joskus jopa pyysin sitä kun tuntui niin epänormaalilta enkä tajunnut että minun maailmankuvanihan oli epänormaali.



Nyt olen 24vuotias kahden lapsen äiti. Onko muuta kysyttävää?

ei lyöty onneksi

Huonot välit koko perheeseen. En koskaan edes tiennyt miksi lyötiin. Ajattelin, että jos isä tappaa niin sitten kuolen. Veli sanoi vähän aikaa sitten, että isän olisi pitänyt tappaa minut. Olen syypää kaikkeen perhettämme kohdanneeseen epäonneen ja onnettomuuten mikä itse asiassa on täysi mahdottomuus. Kärsin jatkuvasti ja ahdistaa. Olen jo keski-ikäinen.

syyksi riitti jos en osannut tehdä tuosta vaan läksyjä, esimerkiksi. Siis en osannut vaikka jotain matikan laskua tms...



Lisäksi henkinen väkivalta ja vanhempien välisessä taistelussa aseena toiminen oli mun elämää. En viitsi edes kertoa kaikkea, aika ei riittäisi kirjoittaa...



Ja mitä tästä sain, itsetuntoa ei ole koskaan ollut minkäänlaista, ei tervettä mallia parisuhteesta, nykyään synnytyksen jälkeinen masennus ja sen mukana ensimmäistä kertaa lapsuuden kokemuksista puhjennut traumaperäinen stressireaktio. Koskaan kun en noita asioita käsitellyt, kun olen lopulta vanhemmista irti päästyäni aina elänyt yksin ja joutunut moneen mukaan, paljon paskaa saanut niskaan ja kaiken kestänyt yksin.

Ne kerrat joista sain kuritusta, muistakin olleeni kuriton, joten aiheesta sain.

huono itsetunto.

Kyse ei ollut kasvattamisesta vaan äitini kyvyttömyydestä kontrolloida käytöstään ja tunteitaan. En tiedä mikä osa suhteemme nykyistä huonoa tilaa johtuu juuri hänen arvaamattomista fyysisistä purkauksistaan ja mikä henkisestä väkivallasta, mutta minulla on vaikeuksia luottamisen ja fyysisen läheisyyden kanssa myös muissa, " terveissä" , ihmissuhteissani.



Ainoat ihmiset joiden kosketus on minulle helppoa ja mutkatonta on omat lapseni, mikä on helpotus. Mutta kamppailen myös jokapäiväisessä elämässäni etten jatkaisi lapsuudenkotini epäterveitä toimintamalleja.

muttei lyöty. koivuniemen herra oli oven päällä ja sillä napautettiin tai hiuksista nykästiin jos oli oikeasti kuriton, ei minkäänmoisia traumoja, minusta ihan ok. eriasia olisi tietenkin jos olisivat suutuspäissään lyöneet tms. mutta kun se oli selkeä ja rauhallisella mielellä annettu rangaistus niin tiesi itsekin kyllä miksi napautettiin, eikä jäänyt vaivaamaan.

Tukisteluja, luunappeja, läpsäyksiä, kun tulin vanhemmaksi ne muuttuivat kunnon lattialla raahaukseksi, pään lattiaan paiskomiseksi jne. Jos otin keksejä ilman lupaa, loput kekseistä hierottiin naamaan ja sullottiin suuhun. Minä olin vaikea lapsi, perheessä oli vaikeuksia ja reagoin varastelulla ja valehtelulla jne. Kaipa minua kuritettiin, koska eivät tienneet mitä muuta minulle tehdä. Olin vain aina peloissani, aina häpesin itseäni. En osannut korjata käyttäytymistäni jotenkin, se oli kierre josta en osannut päästä pois. Olin koulussa suht. hyvä oppilas, ja ujo ja hiljainen.



Tietysti se on vaikuttanut elämääni ja persoonallisuuttani. Aikuiselämän alku oli todella vaikeaa aikaa, ja monet myrskyt piti läpikäydä, mutta onneksi se aika on nyt ohi. Minulla oli bulimia, olen sairastanut masennusta, bailasin ja yritin maanisesti etsiä itseäni. Selvisin jotenkin.



Mina uskon siihen, että vaikeudet tekee vahvemmaksi, ja siten olen aina vain pyrkinyt eteenpäin. Olen nykyään aika tasapainoinen ihminen, olen lopultakin elämääni tyytyväinen, ja jopa ymmärrän miksi minua pieksettiin. En sitä hyväksy tai anteeksianna, mutta ymmärrän.

sain myös kokea julmaa vähättelyä ja muuta henkistä väkivaltaa. Halveksin äitiäni ja nyt kun hän on vanha ja sairas en tahdo siltikään pitää yhteyttä. Meilläkään kyse ei ollut kurista vaan äitini vallankäytöstä ja kyvyttömyydestä käsitellä omia tunteitaan ja vaikeuksiaan ja purki sitten pahan olonsa minuun.

Oli vaikea oppia luottamaan mutta onneksi nyt mulla on maailman ihanin mies ja lapsi jota ei tulla lyömään missään tilanteessa.

Siitä ne elinikäiset arvetkin on tulleet. Lyöminen lähinnä ärsytti minua ja oli kolahdus itsetunnolle.

kuritettu fyysisesti, en muista olisiko ollut päivittäistä, mutta viikottaista ainakin. Äiti löi, tukisti, läpsi, ja usein raivostuttuaan otti kiinni ja paiskasi omaan huoneeseen, saattoi vielä potkaista päälle. Pelottavaa oli myös kova huutaminen ja haukuminen, siitä tiesi että kohta napsahtaa. Koin sen silloin ja koen edelleen hirvesän nöyryyttävänä, loukkaavana ja epäoikeudenmukaisena. En ole koskaan voinut luottaa äitiin, häntä on saanut pelätä. Ikinä ei tiennyt, mistä äiti saattaisi hermostua, piti yrittää olla varpaillaan. Äiti saattoi suuttua vaikka siitä, kun etsi kelloaan/rahapussiaan, eikä löytänyt sitä, jolloin meidät lapset patistettiin auttamaan. Kun kadonnutta tavaraa ei löytnyt, tai etsimme sisarusteni kanssa vääristä/typeristä paikoista, saattoi äiti hermostua. Ja nämä tavarat olivat siis aina äidin itsensä jäljiltä, me emme niitä olleet hukanneet. Kun kasvoin vanhemmaksi, puolustin aina pienempiä sisaruksiani. Muutin kotoa pois nuorena (17v), koska en kestänyt enää olla siellä.

En voi kunnioittaa täysin äitiäni, enkä myöskään ole voinut antaa hänelle anteeksi.

En voisi kuvitella vieväni omia lapsiani hänelle pitkäksi aikaa hoitoon, enkä myöskään halua, hän ei ole sitä ansainnut.

Vielä nykyäänkin saan kuulla olevani " vapaan kasvatuksen" tulos. Meillä se tarkoitti välinpitämättömyyttä ja edellytystä lukea äidin ajatuksia. Jos siihen ei pystynyt, tuli avokämmenellä kasvoille - ja lujaa. Nöyryyttämistä. Lyömistä ei pystynyt ennakoimaan. Olin kyllä vilkas, mutta en tehnyt pahojani tai ollut muuten mahdoton. Lyöminen loppui koulun alkuun.



Olen vihannut paljon äitiäni hänen tekojensa takia. Nyt yritän ymmärtää ja antaa anteeksi hänen typeryytensä ja keinottomuutensa.



Samoin kuin kympillä, ihmisiin on vaikea luottaa. Yksin on paras olla, en hakeudu vuorovaikutustilanteisiin, vaikka haluaisin ihmisiä ympärilleni.

nää on kamalia,.......

Ja tietty aina kun sisarusten kanssa tapeltiin. Piiskaa pyllylle, tukistamista jne.



Teininä olin itse väkivaltainen äitiäni kohtaan, en arvostanut tai kunnioittanut häntä: syljin, potkin, löin...



Vieläkin äitini kommenteillaan antaa ymmärtää, että musta ei tule koskaan mitään. Että mä oon täysi paska. Äiti on hirveä pessimisti, ainakin mun suhteen.



Eli huono itsetunto, suorituskeskeisyys, itseänsä piiskaaminen henkisesti...

Eli musta tuli hirveä pinko koulussa, ja haen yhä hyväksyntää tollaisella menestymisellä.



Pelottaa, että mä siirrän ton suorituspakon mun lapseen. Vaikka en vaatisi suoraan häneltä huippusuoriutumista, mutta ainakin annan hänelle siitä esimerkin.



Ja tietty pelkään, että joskus mäkin napsahan ja lyön mun lasta ja menetän auktoriteettini lapseni silmissä.





Niin, kirjoitinkin täällä jokin aika sitten, kuinka olen juuri vasta ymmärtänyt, että äitilläni viiraa päässä. Mä olen tähän ikään asti, reilu parikymppiseksi, aina tehnyt ja ajatellut äidin tahdon mukaan. Nyt mun pitäis oikeesti ottaa etäisyyttä äitiin. Se on hirveän päällepäsmäävä mun elämän suhteen. Mun pitää päättää itse elämästäni. Mua niin pelottaa, että musta tulee samanlainen.

Siis on yhä. Että kaiken maailman tyyppejä teidän lapsia opettaa.

Esim. kun tuli ympärikännissä kotiin 14-vuotiaana.



Mulla on hirveän hyvä itsetunto ja muutenkin asiat mallillaan, perhe, hyvä työpaikka ja koulutus jne. En usko, että nuo ovat kovasti vaikuttaneet elämääni. Kaipa koen, että olen selkäsaunat rangaistuksena ansainnut, eikä ne tullut jostain vallankäytöstä tms.

luunapit olivat ihan arkipäivää ja selkäsaunojakin tuli muutama. Ei mitään traumoja. venhempiini välini eivät ole kovin läheiset, mutta ihan muista syistä. Itselläni on yksi lapsi, eikä tulisi mieleenikään käyttää mitään em. keinoja.